Annalle, 33, jäi 50 000 euron tappiot konkursseista – silti ne olivat helpotus: ”Konkurssit pelastivat terveyteni, jaksamiseni ja parisuhteeni”
Jos ei ole omaa kahvilaa, ei ole minua. Niin Anna Saari, 33, oli tottunut ajattelemaan. Sitten kahvila ja oma ruokabisnes romahtivat. Annan oli päästävä yli häpeästä ja selvitettävä uudessa tilanteessa, kuka hän on.
Anna Saarella, 33, on taas aikaa käydä jackrussellinterrieri Onnin kanssa rennoilla, päämäärättömillä kävelyillä pitkin Turun katuja. Hengitellä syvään ja nauttia kesästä. Vielä muutamia vuosia sitten se tuntui Annasta saavuttamattomalta haaveelta.
”Kun yritykseni loppuaikoina ajoin autolla hoitamaan asioita, katselin kaihoisasti koiralenkillä olevia ihmisiä. Ajattelin, että tuolla nuo kävelevät onnellisena lauleskellen ja hyräillen, mutta minun on pakko suorittaa, koska olen naimisissa niskaan kaatuvan firman kanssa”, Anna kertoo.
Stressi ei ole täysin pois vieläkään. Kahviloissa käydessään Anna istuu selin tiskiin. Hän stressaantuu helposti, jos huomaa henkilökunnan kiireen ja punaisina välkkyvät noutotilausnäytöt. Ne tuovat mieleen elämän, johon rennot lenkit eivät mahtuneet.
Anna oli 19-vuotias sisustustekstiiliartesaani, kun hän rekisteröi y-tunnuksen kokeillakseen siipiään leivontabisneksessä. Hänellä oli takana puolen vuoden työpätkä leipomossa. Anna etsi vielä itseään, mutta leipominen viehätti, koska siinä näki konkreettisesti työnsä jäljen.
Maatalon ulkorakennukseen rakennetussa leipomossa hän teki muun muassa gluteenittomia unelmatorttuja. Anna vei tuotteistaan maistiaisia potentiaalisiin myyntipisteisiin ja sai onnistumisia. Muun muassa Helsingin keskustassa sijaitseva lähiruokamyymälä alkoi myydä hänen leipomuksiaan.
Kaupanteon taidon Anna uskoo saaneensa verenperintönä.
”Suvussani on sinnikkäitä yrittäjiä. Yksi huikea esimerkki on äitini eno, joka kulki pitkin maata kauppaamassa muun muassa hautaristejä ja naistenvaatteita.”
26-vuotiaana Anna alkoi haaveilla kahvilasta, jossa itsekin viihtyisi. Hän oli leivontayrityksen jälkeen kokeillut siipiään myös pizzaravintolayrittäjänä franchise-sopimuksella.
Kahvilasta saisi pienpanimojen juomia, vegaanisia gelatoja ja viiniä kakkupalan kanssa. Olisi after work -tapahtumia ja rentoa fiilistä. Kahdessa kuukaudessa idea konkretisoitui.
Fiilis Café & Bistro aukesi Turkuun yliopiston ja sairaalan lähelle 2019. Anna pyöritti yritystä entisen puolisonsa ja yhtiökumppaninsa Tonin kanssa.
Kahvila ehti olla auki yhdeksän kuukautta ennen koronapandemian ryöpsähtämistä.
Juhlamekkojen vaihtoilta oli yksi Annan suunnittelemista kahvilatapahtumista kevääksi 2020. Kun Anna oli saanut tapahtumien somemainokset tehtyä, hallitus ilmoitti korona-ajan ravintolasulun alkamisesta. Anna joutui lomauttamaan kahvilansa työntekijät.
”Kun olin ilmoittanut lomautuksista, lamaannuin. En tiennyt, mitä tehdä. Olin tuore yrittäjä enkä ollut vielä kovin verkottunut. Vertaistukea ei ollut.”
Annan puoliso Miro työskentelee tapahtuma-alalla, joten pandemian alku koetteli molempien taloutta. Jotenkin itsensä oli elätettävä, joten Anna ja Toni keksivät ryhtyä myymään kotiruokaa.
Työpäivät alkoivat kuudelta. Silloin Anna oli jo Fiiliksen keittiössä leipomassa leipiä. Päivällä Toni ajoi tilatut ruoka-annokset Turkuun ja ympäryskuntiin.
”Raahauduin kotiin 16 tunnin jälkeen, ja vastassa oli lomautettu puoliso, joka oli viettänyt päivän yksin. Hänellä olisi ollut asiaa vaikka kuinka, ja minulla oli takki tyhjä. Tulihan siinä välillä törmäyksiä.”
Kun arki tasaantui koronarajoitusten kevennyttyä, kahvila voitiin taas aukaista ja Anna alkoi ideoita uutta. Ketogeeninen eli vähähiilihydraattinen ruokavalio oli suosiossa.
Anna keksi laajentaa toimintaa ketoruuan pariin, ja sitä varten perustettiin erillinen yritys. Myynnin ja bisneksen rakentamisessa auttoi ulkopuolinen konsultti. Kaarinasta löytyivät tuotantotilat, joissa voitiin valmistaa isojakin määriä ketogeenistä ruokaa ja leivonnaisia.
Puoli vuotta tilojen vuokraamisen jälkeen ikävät tapahtumat alkoivat kasautua. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja sodanpelko vaikutti rahoituspäätöksiin. Ketobisnekseen ei saanutkaan lainaa, joten se oli pakko lopettaa.
Myös Fiiliksen tilanne vaikeutui. Sota nosti raaka-aineiden hintoja. Etätöihin tottuneet eivät tulleet lounaalle kahvilaan kuten ennen koronaa.
Ja sitten kirjanpitäjä oli unohtanut ilmoittaa verottajalle kahvilan joulukuun alvit, ja korona-aikana tehty pienyrittäjän verojen maksujärjestely raukesi. Parissa viikossa piti maksaa 6 600 euroa.
”Palkkapäivän lähestyessä panikoin, mistä revin palkkarahat kahvilan työntekijöille. Iltaisin olin niin väsynyt, että nukahdin heti sänkyyn päästyäni. Aamukolmelta havahduin paniikissa ja pyörin vuoteessa levottomana pari tuntia. Vaivuin kevyeen horrokseen hetkeksi ennen herätyskellon soittoa. Sängystä nouseminen tuntui tuskalliselta.”
Anna päätti kertoa Fiiliksen somekanavissa, että yrityksellä menee huonosti. Osa kanta-asiakkaista aktivoitui: osti lahjakortteja tai tilasi syntymäpäiväkakkuja. Se kannatteli yritystä syksyyn 2022 asti.
”Silloin tajusin, että kahvila ei selviydy. Viimeinen niitti oli marraskuussa tullut 1 600 euron sähkölasku. Se oli yli kolminkertainen aiempaan verrattuna.”
Marraskuussa Anna jutteli kuulumisistaan tutun juristin kanssa. Tämä kuunteli ja kysyi sitten, oliko Anna miettinyt yritysten hakemista konkurssiin.
Ei Anna ollut. Ei hän edes tiennyt, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Juristituttava kertoi.
Anna kärsi yritysvaikeuksiensa vuoksi stressioireista: sydämentykytyksestä, kylmästä hiestä ja ahdistuksesta. Hänen oli pakko ajatella mielenterveyttään ja taloudellista tilannettaan. Niiden vuoksi konkurssipäätös oli tehtävä. Vain työntekijöiden tai asiakkaiden vuoksi jatkaminen olisi ollut hyväntekeväisyyttä oman voinnin kustannuksella. Yhtiökumppani Toni oli samaa mieltä.
Parin päivän kuluttua kahvilan ja ketoruokabisneksen konkurssihakemukset lähtivät käräjäoikeuteen. Kahvilan työntekijöille kerrottiin vasta, kun konkurssihakemukset olivat valmiit ja lähteneet.
”Ajattelin, että niin minun ei tarvitse käsitellä muiden tunteita vielä silloin kun itselläkin oli paljon tehtävää. Oli vaikea kertoa ihmisille, että duunia ei enää ole. Siinä tilanteessa jouduin kovettamaan itseäni, jotta en vajoaisi tunnevyöryn alle. Silti kyyneleitä vuodatettiin puolin ja toisin.”
Joulukuun alussa tutut asiakkaat kyselivät, milloin kahvilan jouluruuat tulevat myyntiin. Anna pakotti suunsa hymyyn ja tokaisi, että katsotaan ensi viikolla.
”Jos olisin kertonut konkurssista jokaiselle, olisin itkenyt koko ajan. Onneksi minulla oli ihana yhtiökumppani, jonka kanssa pystyin jakamaan kaikki tunteet. Myös puoliso ja vanhempani jaksoivat kuunnella minua.”
Konkurssipäätökset tulivat itsenäisyyspäivän jälkeen.
”Konkurssit pelastivat terveyteni, jaksamiseni ja parisuhteeni.”
Anna oli pettynyt itseensä. Eikö hänellä ollut tarpeeksi sisua selvittämään tilannetta? Oliko hän epäonnistuja ja huono yrittäjä heittäessään hanskat tiskiin?
”Mietin, mitä muut minusta ajattelevat. Ajattelin olevani yhtä kuin Fiilis Café & Bistro. Jos ei ole kahvilaa, ei ole minua. Jotkut jopa puhuivat minusta nimellä Fiilis-Anna.”
”Osa identiteetistäni meni uusiksi. Konkurssin jälkeen minun oli kauan vaikea esitellä itseäni ihmisille – olin tottunut olemaan Anna, jolla on oma kahvila.”
Samalla Anna oli helpottunut. Vihdoin kivireen raahaaminen päättyi.
Suurin osa yhteistyökumppaneista ja asiakkaista suhtautui ymmärtävästi. Silti poikkeukset jäivät painamaan mieltä. Etenkin ne kiukkuiset viestit pienyrittäjältä, jonka lähettämä lasku tuli juuri ennen kahvilan konkurssia. Laskua ei pystytty maksamaan.
”Eniten hävetti jäädä velkaa pienyrittäjille, jotka eivät itsekään kylve rahassa.”
Myöhemmin Anna on järkeillyt, ettei häntä niinkään hävettänyt konkurssi kuin sen aiheuttaneet asiat. Hän pohti illat pitkät, mitä oli tehnyt väärin.
Vaikka tuntui vaikealta, Anna kävi pyytämässä anteeksi tuhansien eurojen velkoja yrittäjiltä, joista oli tullut hänen ystäviään.
Häpeän tunne tuli ulkopuolelta, lukuisista tarinoista opittuna, Anna ajattelee nyt. Hän ajatteli, että konkurssia kuuluu hävetä.
Anna pääsi häpeästä puhumalla. Mitä näkyvämmäksi tunne tuli, sitä vähemmän se piti häntä otteessaan.
”Sain valtavasti ihanaa kannustusta, joka sai sisäisen höpöttäjäni vaikenemaan.”
Jotkut tuttavat jopa onnittelivat Annaa ratkaisusta.
”Konkurssit ovat tiivistäneet joitakin ystävyyssuhteita ja muuttaneet ajatusmaailmaani. Konkurssi ei ole enää sellainen häpeä ja epäonnistujan leima kuin aikoinaan.”
Konkursseista tuli Annalle 50 000 euron tappiot. Summa on iso mutta olisi voinut olla paljon isompikin. Lainan ansiosta Anna välttyi ulosotolta.
Puolison kanssa hän sopi tekevänsä alkuun töitä sen verran, että saa lainanlyhennyksen maksettua. Perheen taloudellinen tilanne ei juuri muuttunut, sillä Anna ei ollut kuukausiin pystynyt nostamaan palkkaa yrityksistä.
Anna toivoo, että myytti suomalaisesta sisusta ja mantra ”ei saa luovuttaa” antaisivat tilaa armollisemmalle ajattelulle. Välillä on ihan ok luovuttaa tai ainakin muuttaa laivan kurssia.
Yrittäjien talouskoulutuksessa neljä vuotta sitten kysyttiin, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. Anna sanoi konkurssi.
”Nyt se on tapahtunut, ja hengissä ollaan.”
Pahimmasta miellyttämisen tarpeesta Anna tuntee päässeensä kokemustensa jälkimainingeissa eroon.
”En voi miellyttää kaikkia, ja minun täytyy pitää kiinni rajoistani. Uskon, että minun on nykyään helpompi lähteä tilanteista, joissa tunnen oloni epämukavaksi. Ennen ajattelin olevani tyly ja epäkunnioittava, jos sanoin, että itse asiassa minulla on kiire ja pitäisi jo olla toisaalla.”
Energinen olemus kätkee sen, että Anna kestää stressiä huonommin kuin nuorempana. Yritykset olivat Annalle suuri rakkaus. Niihin liittyy paljon vahvoja tunteita, ja häntä alkaa vieläkin itkettää, kun hän puhuu yrittäjyydestään.
Konkursseista on kaksi ja puoli vuotta, mutta edelleen paineiden kasvaessa keho reagoi tutulla tavalla: sydän tykyttää, ja mieli alkaa rakennella kauhuskenaarioita, tulee levoton olo.
”Puolisoni sanoo, etten ole vieläkään palautunut. Hän muistuttaa minua olemaan kärsivällinen, sillä konkursseista toipuminen on pitkä prosessi.”
Aiempien unelmien kariuduttua Annalla on mielessä jo uusia – jopa tulevaisuuden yritysidea. Hän tietää, että elämä on lyhyt ja unelmia kannattaa toteuttaa.
Anna oli 16-vuotias, kun hänen paras ystävänsä Anne kuoli liikenneonnettomuudessa.
”Aina ei paista aurinko. Naiivia tai ei, kyse on siitä, miten vaikeuksiin suhtautuu: kääntääkö ne voitoksi vai ei? Annen kuoltua rämmin yhden mustan kauden läpi, eikä niitä vuosia tietenkään voi kääntää pelkäksi voitoksi. Mieluummin ottaisin hänet takaisin elämääni kuin olisin tässä kertomassa, että hänen takiaan ymmärsin, että elämä on lyhyt.”
Konkurssin jälkeen Anna etsi identiteettiään. Nyt hän osaa vastata kysymykseen, kuka on.
”Kun aikaa kului, tajusin, ettei kahvila määritellyt minua. Olen sama Anna ilman kahvilaakin: iloinen ja aurinkoinen tyyppi, joka nauttii ihmisten elämäntarinoiden kuulemista. Rakastan vapauttani enkä enää vaihtaisi sitä pois.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 8/2025.
