
”Tunsin niin jäätävää häpeää, että sitä on mahdotonta edes yrittää kuvailla”, kertoo Anna Perho, joka kärsi esiintymisjännityksestä
Anna Perho on oppinut paljon unelmista kantapään kautta. Hän on tavoitellut omia haaveitaan, vaikka häpeä oli nuoruudessa lamauttavaa. Uudessa podcastissaan hän syventyy siihen, miten unelmista voi saada kiinni.
Elämä on kuin jättimäinen jääkuutio, joka sulaa joka sekunti. Kun mietit haaveitasi, pelaat peliä aikaa vastaan. Lopulta kun jäljellä on vain märkä lätäkkö, olisi kiva, että olisit onnistunut toteuttamaan jotain niistä haaveistasi.
Näin dramaattisesti alkaa Anna Perhon Elämänkoulu-podcastin jakso, jossa pohditaan unelmia. Elämänkoulu, ”tolkun selfhelp-podi”, oli Perhon pitkäaikainen unelma.
”Unelmat ovat viihdettä, tavoitteet toimintaa. Kun alat työstää haaveita todellisuudeksi, tarvitset konkreettisen toimintasuunnitelman, päättäväisyyttä ja sitkeyttä toteuttaa se”, Perho sanoo, kun tapaamme Helsingin keskustassa.
Hänen mukaansa unelmat ovat ihmiselle elinehto.
”Unelmointi on kykyä muodostaa itselleen myönteisiä tulevaisuudenkuvia. Jos tämä puuttuu, elämänhalu haurastuu.”
Kerron, että olen kuunnellut podcastia ja jääkuutiovertaus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Perho ilahtuu, koska se on juuri hänen tarkoituksensa, pysäyttää ihmiset ajattelemaan.

Uransa alussa Anna Perho teki tv-tuottajan töitä. Salaa hän haaveili, että pääsisi kameran toiselle puolelle, katseen kohteeksi. Jo lapsena hän tykkäsi esiintyä ja olla huomion keskipisteenä.
”Olin juuri sellainen rasittava näytelmäkerhomukula, joka oli suuna päänä joka paikassa.”
Hän pukeutui mummilassa hienoksi rouvaksi ja meni kadulle käveleskelemään ja jututtamaan kaikkia vastaan tulevia.
”Päälläni oli äidin 1960-luvun minimekko, joka ulottui nilkkoihin. Päässäni oli peruukki, kaulassa huivi ja käsissä hansikkaat. Mummi otti minusta kuvan, siksi muistan asun niin tarkkaan.”
Lapsuudenkodin kirjahyllystä Perho löysi vanhoja suomalaisia näytelmiä. Niitä hän ajankulukseen näytteli, kun ei pienellä kylällä ollut muita lapsia leikkikaveriksi.
”Vietti esiintymiseen on ollut minussa aina. Toisessa elämässä minusta olisi tullut tosi hyvä pappi tai lahkosaarnaaja.”
Ei tullut pappia, tuli tv-toimittaja ja myöhemmin valmentaja.
”Epäonnistumisen pelko saa monet hylkäämään unelmansa.”Anna Perho
Esiintymishaaveesta ääneen puhuminen tuntui vaikealta. Perho koki itsensä tyrkyksi ja huijariksi. Lopulta tuotantoyhtiön kesäjuhlissa löytyi tarvittava rohkeus.
”Takana oli jo pitkä päivä, kun seisahduin uuden talk show’n tuottajan viereen ja kysyin, saisinko osallistua koekuvauksiin. ”
Ohjelmalle etsittiin juontajia. Totta kai haet, loistava idea, tuottaja vastasi.
Vaikka vastaus oli myönteinen, Perhoon iski hirvittävä häpeä. Mitä hän olikaan mennyt tekemään? Mitä hän oli oikein kuvitellut itsestään! Nyt hänen olisi oikeasti näytettävä, mihin pystyy.
Juhlaseurue seisoskeli illan päätteeksi ravintolan edessä Helsingin keskustassa, kun paikalle kaartoi taksi. Perho nappasi sen.
”Hävetti unelmani ääneen sanominen niin paljon, että heittäydyin taksin takapenkille ja lähdin kamalan morkkiksen kourissa pois.”
Perho ymmärtää omaa reaktiotaan paremmin nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin.
”Kun unelmia hautoo vain tykönään, itseään ei tarvitse laittaa likoon. Kaapista ulos tuleminen on sen sijaan todella pelottavaa.”
Perhon kolme tärkeintä
Vapaus
”Vapaus tarkoittaa valtaa ja vastuuta tehdä oman elämäni valinnat.”
Kehittyminen
”Olen valtavan utelias, ja kiinnostunut monenlaisista asioista. Jumittaminen on ihmiselle myrkkyä, siksi jokaisen pitäisi löytää itselleen elämänalue, jossa voi oppia ja kehittyä omaksi huvikseen.”
Vaikuttaminen
”Minussa on saarnaajan vikaa. Ajattelu kirkastuu, kun kelojaan saa jakaa muiden kanssa. Kummatkin ammattini, toimittaja ja valmentaja, ovat loogisia valintoja tästä näkökulmasta.”
Mitä jos yritän, mutta epäonnistun? Mitä minulle sitten jää? Perho sanoo, että epäonnistumisen pelko saa monet hylkäämään unelmansa ikuiseen odotushuoneeseen.
Unelmoiminen on myös kovaa työtä.
”Pitää valmistautua takaiskuihin ja turhautumiseen.”
Uuteen astutaan aloittelijana, mikä edellyttää uusien taitojen opettelua. Oppiminen taas vaatii sinnikkyyttä ja epämukavuuden sietämistä.
”Siksi pelkkä mielikuva muutoksesta on paljon miellyttävämpi tila kuin varsinainen toteuttaminen.”
Perho pärjäsi hyvin koe-esiintymisessä ja pääsi televisioon juontamaan rohkeana pidettyä lifestyle-ohjelmaa, G-pistettä. Naisille suunnatussa ohjelmassa keskusteltiin suoraan seksistä ja parisuhteesta.
Perho oli ajatellut, että televisiounelman täyttyminen mullistaa elämän, mutta mitään kovin erikoista ei tapahtunutkaan. Aika pian hän tajusin, että ei elämä mitenkään radikaalisti muuttunut.
”Elimme perheessä ruuhkavuosia, eikä päiväkodin eteisessä ole väliä, mitä teet työksesi. Vaikka tämä on kauhea klisee, niin totta on, että pyrkiminen on usein saavutuksia tyydyttävämpää.”

Onnistumisen jälkeen voi mennä pitkäänkin, että siitä osaa iloita.
”Urheilijat puhuvat usein saavutusten jälkeisestä tyhjyyden tunteesta. Ehkä koin jotain samanlaista – olin etsinyt tietä esiintyjäksi niin kauan, että mieleni kieltäytyi uskomasta, että tässä sitä nyt ollaan, nauti.”
Perho kärsi myös pitkään voimakkaasta esiintymisjännityksestä. Esiintymistilanteissa hän meni ”syväjäähän”.
”Se yllätti minut, enkä puhunut ongelmasta kenellekään, koska hävetti. Tässä sitä ollaan tv-kameran edessä, mutta fiilis onkin suorastaan paniikinomainen.
Pahimmillaan Perho koki mustia hetkiä, jolloin hän mietti, että miksi edes ikinä halusi tätä.
”Ajatus pätki, sanat puuroutuivat, enkä tahtonut kuulla, mitä studiovieraat ja juontajakollega puhuivat. ”
Monta vuotta myöhemmin hän luki artikkelin, jossa selitettiin, miten äärimmäinen jännitys saa jopa aistit taantumaan.”
Perho koki samoja jäätymisiä toistuvasti. Kerran hän oli Oulussa valmentamassa, kun hän huomasi yleisössä maineikkaan nuorisotutkijan.
”Hänen näkemisensä laukaisi minussa akuutin huijarisyndroomakohtauksen. Kaiken lisäksi hän poistui paikalta kesken esitykseni, ja tulkitsin sen reaktioksi oman luentoni huonouteen.”
Tämän jälkeen Perho menetti otteensa esityksestä. Hän huomasi lähes pyytelevänsä yleisöltä anteeksi, että oli tullut paikalle.
”Tunsin niin jäätävää häpeää, että sitä on mahdotonta edes yrittää kuvailla.”
”Häpeää hoidetaan paljastumalla, nostamalla sen ydin päivänvaloon.”Anna Perho
Tapauksen jälkeen Perho päätti, että joko hän alkaa käsitellä ongelmaansa tai puhe- ja valmennustyö jää tähän. Hän mietti, mitä tapahtuu silloin, kun ei jännitä? Mikä auttaa?
Ammattiapuun hän ei turvautunut, mutta vertaistukeen kyllä. Erityisen hyvin hän muistaa ohjaaja Paavo Westerbergin sanat.
”Kysyin Paavolta eräässä tilaisuudessa, mitä hän sanoo näyttelijälle, joka pelkää jännityksen menevän överiksi. Paavo vastasi, että no, häpeällä siitä selviää.”
Se oli vapauttavaa, asetti hankalat tunteet kontekstiin.
”Häpeää hoidetaan paljastumalla, nostamalla häpeän ydin päivänvaloon”, Perho sanoo.
Omalla kohdallaan hän on analysoinut, että kyse on huijarisyndrooman variaatiosta.
”Koen alemmuudentunnetta siitä, että en ole korkeakoulutettu. Vertaan itseäni ylöspäin ja kärsin jonkinlaisesta absurdista paljastumisen pelosta.”

Huijarisyndroomaa Perho pitää sinänsä myös terveenä ilmiönä. Kun epäilee omia kykyjään, yrittää enemmän.
”Otan tämän paljon mieluummin, kuin dunning-kruger-efektin, jossa ihminen kuvittelee olevansa fiksumpi kuin onkaan. Ajattelen, että huijarituntemukset ovat myös avulias osa persoonaani, ja hyväksyn sen.”
Suurin apu jännittämisen hallinnassa Perholle on kuitenkin ollut päätös suhtautua esiintymiseen ammattimaisesti: jos jokin osa-alue ei toimi, sitä pitää treenata.
”Kun sisäinen, kriittinen puhe alkaa, sanon sille kiitos avusta, mutta teen tämän nyt omalla tavallani. Se, mihin suuntaamme ajatuksemme, kasvaa. En myöskään torju jännittämistä vaan tulkitsen sen merkiksi siitä, että jotain tärkeää tapahtuu ja nyt skarpataan.”
Perho opettaa esiintymistaitoja nykyisin myös muille.
”Kun olen itse käynyt tuon vaikean vaiheen läpi, uskon tietäväni aika hyvin mitä jännittäjä tarvitsee saadakseen pelon lievenemään.”
”Ajatus pätki, sanat puuroutuivat, enkä tahtonut kuulla, mitä muut puhuivat.”Anna Perho
Jos se olisi helppoa, kaikki olisivat jo toteuttaneet unelmansa.
Minkälaisia tyypillisiä esteitä Perho näkee valmentajana ihmisten unelmien edessä? Entä miten haaveitten kanssa pääsee eteenpäin?
Ensimmäiseksi kannattaa laittaa tavoitteet kohdilleen.
Tavoite ei saa olla liian pieni, koska silloin ei kehity. Toisaalta liian isot tavoitteet ruokkivat turhautuneisuutta ja houkuttelevat luovuttamaan.
”Unelmien toteuttamisen aikajana on myös tyypillisesti paljon pidempi kuin etukäteen ajattelemme. Vuosikymmen voi olla aivan realistinen arvio ison elämänmuutoksen toteuttamisessa.”
Entä ulkoistatko haaveesi muiden käsiin vai otatko tekemisestäsi 110-prosenttisen vastuun? Muita on helppoa syyttää siitä, jos ei pääse eteenpäin.
Passiivipuhe kavaltaa vastuun välttelyn: kyllä minä, mutta kun ei meidän suvussa, ei Suomessa, ei minun kaltaiseni ihminen…
”Jos unelmat ulkoistaa muiden käsiin, voi joutua odottamaan niiden toteutumista loppuelämän.”
Vastuun ottaminen ei kuitenkaan tarkoita yksin työskentelyä.
”Olet unelmaprojektisi johtaja, jonka tehtävä on kehdata pyytää apua silloin kun sen aika on.”
Unelmiaan toteuttava saattaa kohdata vähättelyä.
”Silloin kannattaa miettiä viettääkö aikaansa ylipäätään oikeassa porukassa. Kun joku tekee sitä, mitä haluaa, hän tekee ehkä näkyväksi toisten salatut toiveet. Se voi herättää kateutta, joka kanavoituu kriittisyydeksi ja vähättelyksi.”

Usein pahin este löytyy ihmisen sisältä.
”Kuvittelemme, että meidän pitäisi saada unelmiemme tavoittelulle jokin mystinen lupakirja. Mutta sellaista ei tule, matkalle lähdetään ilman viisumia.”
Joskus unelmien toteuttaminen haastaa koko identiteettiä. Se voi vaatia repäisyä irti entisestä: ihmissuhteista, töistä, elinympäristöstä, uskomuksista. Ei siis ihme, että pelottaa.
”Rohkaisen silti tekemään isojakin ratkaisuja, sillä kumpaa kadut elämäsi lopussa – sitä, että et edes yrittänyt, vai sitä, että elit kuten muut halusivat?”
Nykyisin puhutaan paljon manifestoinnista, unelmien toteuttamisesta kuvittelun voimalla.
”Suhtaudun hyvin kriittisesti siihen, että ihmiselle sanotaan, että jos vain uskot tarpeeksi, niin unelmasi toteutuu. Se ei ole totta – muutenhan kukaan ei olisi esimerkiksi sairas tai köyhä.”
Perho jatkaa, että oleellista on muokata unelmista realistisia tavoitteita ja jäsentää sitten, mitä tekoja ja valintoja tavoitteisiin pääseminen vaatii.
”Syvimmät toiveemme eivät suostu vaikenemaan – ne vaativat huomiota.”Anna Perho
Miksi unelmien toteuttaminen on tärkeää? Perho sanoo, että jos ihminen ei lähde toteuttamaan unelmiaan, hän tavallaan hylkää itsensä ja potentiaalinsa, sen, mikä on vielä käyttämättä.
”Tämä näkyy monenlaisena oireiluna ja pahimmillaan katkeruutena omaa elämää kohtaan. Syvimmät toiveemme eivät suostu vaikenemaan – ne vaativat huomiota, jos niitä ei kuunnella.”
Unelma voi muuttua myös pakkomielteeksi, jolloin usko omaan ideaan tai himo jotakin tavoitetta kohtaan sumentaa kohtuuden. Silloin kuvaan astuu usein myös itsepetos: ihminen kieltäytyy näkemästä sitä, mikä on totta.
Perho kertoo, kuinka jutteli kerran erään yrittäjän kanssa, joka oli työstänyt startup-ideaansa vuosikymmenen.
Kilpailijat olivat aikoja sitten ajaneet ohi, mutta sokea halu uskoa omaan ideaan esti yrittäjää luovuttamasta. Ihmissuhteet rakoilivat, terveys reistasi ja taloudellinen stressi oli jäätävää. Silti luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.
Perho sanookin, että joskus luovuttaminen on suurta viisautta.
” ’Älä koskaan luovuta’ on hölmö lause. Kyllä se usein kannattaakin, koska silloin jollekin toimivammalle avautuu tilaa. Jos mietit, pitäisikö luovuttaa, pohdi valinnan jälkeistä tunnetilaa. Jos nyt lopetat, koetko vuoden päästä helpotusta vai ahdistusta?”

Unelmille tyypillistä on myös se, että ne eivät toteudu lainkaan siten kuin toivoisimme.
”Lähde liikkeelle uteliaalla mielellä, kokeillen. Tie opettaa, kun sille antautuu.”
Perho kertoo uskoneensa monesti ideoihin, jotka eivät kuitenkaan lopulta ole tuottaneet muuta kuin valtavasti vaivaa.
”Tyypillisimmin valehtelen itselleni siinä, kuinka nopeasti kuvittelen suoriutuvani jostain hommasta.”
Perho hankki neljä vuotta sitten satavuotiaan, remontoitavan hirsitalon. Haaveen toteuttaminen oli taloudellisesti ja työmäärältään paljon suurempi uhraus kuin mihin hän oli varautunut. Projekti söi ison osan yrittäjänä työskentelevän Perhon eläkesäästöjä.
”Unelmien toteuttaminen on myös luopumista. Mitä isompi tavoite, sitä enemmästä joutuu luopumaan.”
Perhoa ei kaduta, vaikka hankinnan mielekkyys yhä silloin tällöin mietityttää.
”Kun astun taloon, hiljaisuus soi korvissa ja olen pakahtua siitä, miten kaunista ympärillä on. Silloin tunnen vain kiitollisuutta.”
”Kun joku tekee sitä, mitä haluaa, se voi herättää kateutta.”Anna Perho
Jos joku kertoo, ettei hänellä ole unelmia, Perho ei usko.
”Kaikilla niitä on, mutta niistä puhuminen on pelottavaa. Jos unelmistaan ei kerro, eikä koskaan altista niitä todellisuudelle, säästyy pettymyksiltä. Se on kuitenkin pientä verrattuna siihen krooniseen kipuun, mikä aiheutuu siitä, että ei koskaan anna itselleen lupaa siihen, mitä eniten kaipasin.”
Moni toteuttaa jonkun muun unelmia – vanhempien, lasten, puolison tai työnantajan – eikä ole koskaan pysähtynyt miettimään, mitä hän itse haluavat.
”Usein juuri keski-iässä ihminen kysyy itseltään: Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Ne ovat elämän ihanimmat ja vaikeimmat kysymykset.”
Kannattaa myös muistaa, ettei kenenkään ole mikään pakko kurotella aina kohti jotain uutta, Perho muistuttaa.
”On erittäin ok olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt.”

Anna Perho
on toimittaja ja yritysvalmentaja. Spotifysta löytyvä Elämänkoulu-podcast käsittelee selfhelp-aiheita lavealla skaalalla.
Perhoa voi seurata Instagramissa @annaperho ja hänen taloprojektiaan @olipa_kerran_talo.