Anna-Elina Lyytikäinen selvisi elämänsä vaikeimmasta vuodesta: ”Olen onnellinen, että sain sanottua isälle, että rakastin häntä”
Raskas vuosi toi teatterinjohtaja Anna-Elina Lyytikäisen elämään surutyön isän poismenosta ja huolen läheisistä, mutta myös rohkeutta suureen elämänmuutokseen.
Jotain on pielessä. Se oli Anna-Elina Lyytikäisen ensimmäinen ajatus, kun veljen nimi alkoi välkkyä hänen puhelimensa näytöllä kesken työpäivän. Oli toukokuu 2023, ja Hämeenlinnan Teatterin johtajana työskentelevällä Anna-Elinalla oli käynnissä teatterin johtoryhmän kokous.
”Kun sain veljeni kiinni, hän itki vuolaasti. Soperruksen seasta sain kuitenkin selville, että äiti, isä ja minulle läheinen täti ovat joutuneet vakavaan onnettomuuteen.”
Ensin iski tuska siitä, miten pitäisi toimia.
”Mietin, lähdenkö Hämeenlinnasta vanhempieni luo sairaalaan vai suuntaanko kotiin Tampereelle. Poikani Kyösti odotti siellä minua kotiin työpäivän jälkeen.”
Anna-Elina on poikansa yksinhuoltaja. Hän päätti lähteä kotiin Tampereelle.
Työkaveri tarjoutui kuljettajaksi. Koko matkan ajan Anna-Elina puhui puhelimessa saadakseen käsityksen, mitä oli tapahtunut ja millaista hoitoa kukin loukkaantunut perheenjäsen tarvitsi.
Tuttu lääkäripariskunta puolestaan piti Anna-Elinaa kartalla siitä, mitä mikäkin hoitotoimenpide tarkoitti.
Seuraavana aamuna Anna-Elina lähti junalla kohti Kuopiota ja lapsuudenkotia, jossa myös hänen autismin kirjolla oleva veljensä asuu.
”Kyösti meni isänsä luokse muutamaksi päiväksi.”
Jo onnettomuuspäivänä soittamissaan puheluissa Anna-Elina oli saanut selville tapahtumien kulun.
Isä, äiti ja täti olivat ajamassa kotiin sukutapaamisesta Imatralta, kun auto suistui tieltä ja syöksyi päin kallioleikkausta. Kaikki kolme joutuivat sairaalahoitoon Mikkeliin.
Autoa kuljettanut 90-vuotias täti loukkaantui vakavimmin, ja hänet vietiin koomassa teho-osastolle. Toiveita tädin eloonjäämisestä ei juuri ollut. Anna-Elinan äitiä lähdettiin kiidättämään leikkaukseen Kuopioon. Hänen ennustettaan ei osannut arvioida kukaan.
Parin päivän kuluttua Anna-Elinan täti tuli lääkäreidenkin yllätykseksi tajuihinsa. Isä oli siirretty sote-säännösten mukaisesti kotipaikkakunnalleen, äidin vointi oli edelleen heikko.
Päivät onnettomuuden jälkeen toistivat samaa kaavaa: Anna-Elina huolehti siitä, että hän ja veli muistivat syödä. Tärkein toimi oli käydä sairaalassa. Sinne sisarukset kulkivat pari kertaa päivässä monen kilometrin matkan kävellen.
”Olimme molemmat niin sokissa, ettei meistä kummallekaan tullut väsymyksestä huolimatta kertaakaan mieleen tilata taksia. Toisaalta oli ehkä hyvä, että päiväohjelmaamme kuului pakollinen ulkoilu.”
”Olen onnellinen, että sain sanottua isälle, että rakastin häntä.”
Anna-Elinan isä vaikutti selviävän kolarista vähimmillä vammoilla. Heti onnettomuuden jälkeen hän pystyi puhumaan puhelimessa tyttärensä kanssa, kertoi saaneensa epiduraalipuudutuksen helpottamaan kipua. Kylkiluita oli murtunut ja hengittäminen oli työlästä, mutta isän kertoman mukaan hänellä ei ollut isompaa hätää.
Keskustelu helpotti Anna-Elinaa. Helpotus oli kuitenkin ennenaikaista.
Euroviisuviikonloppuna toukokuussa kaikkien potilaiden vointi näytti vakaalta, ja Anna-Elina matkusti kotiinsa Tampereelle poikansa luokse. Lauantaina he katselivat sohvalla Käärijän esiintymistä ja herkuttelivat karkilla ja popcornilla.
Sunnuntaina äitienpäivänä sairaalasta soitettiin: Anna-Elinan isän kunto oli romahtanut äkisti ja hän menehtyi kolarista johtuviin komplikaatioihin.
Vaikka isä oli jo iäkäs, Anna-Elinan on ollut vaikea hyväksyä isänsä kuolemaa. Hänelle jäi olo, ettei kukaan ottanut isän hoidosta kokonaisvastuuta.
”Isän hoito alkoi hyvin, mutta häntä siirreltiin eri sairaaloiden ja osastojen välillä sen mukaan, missä milloinkin oli vapaana vuodepaikka. Minusta tuntui toisinaan, että tiesin isän tilanteesta enemmän kuin ammattilaiset.”
Nuorena Anna-Elinan välit isään olivat joskus mutkikkaat, mutta aikuisina he saivat puhuttua asiat halki.
”Olen realisti ja ymmärrän, että kuolema on osa elämää. Olen onnellinen, että sain sanottua isälle, että rakastin häntä.”
Kun Anna-Elina ja isä tapasivat viimeistä kertaa, isä muistutti tytärtään viemään äidilleen äitienpäiväruusun, koska ei nyt itse pystyisi kukkaa hankkimaan.
Anna-Elina meni osastolle kertomaan suru-uutisen leikkauksesta toipuvalle äidilleen punainen ruusu kädessään.
”Äiti pääsi isän hautajaisiin pyörätuolissa. Hän oli kuivannut äitienpäiväruusun ja murensi sen terälehdet arkulle.”
Isän kuoleman jälkeen Anna-Elina toimi kuin kone. Ensimmäisenä oli järjesteltävä hautajaiset.
”Toiminta oli minulle parasta terapiaa. Tehtävää oli kuitenkin paljon enemmän kuin osasin ennakoida. En arvannut, miten monimutkaisia hautajaisjärjestelyt ja perunkirjoitukset ovat. En tiennyt aiemmin esimerkiksi sitä, että ennen hautajaisia on oltava hautauslupa.”
Anna-Elinalla oli huoli niin äitinsä, tätinsä kuin veljensäkin pärjäämisestä.
”Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että muuttaisin Kuopioon huolehtimaan läheisistäni.”
Takaraivossa painoi myös tieto siitä, että Hämeenlinnan Teatterin näytäntökausi oli alkamassa. Johtotehtävien lisäksi Anna-Elinalla oli edessään kahden näytelmän ohjaaminen.
Juhannuksen alla Anna-Elina saattoi äitinsä sairaalasta kotiin.
Nyt, kun kolarista on kulunut reilu vuosi, elämä on tasoittunut. Äiti on toipunut vähitellen hoitajien ja veljen auttaessa arjessa. Täti pärjää jo itsekseen kodissaan. Kun Anna-Elina poikineen kävi hänen luonaan jouluna, oli aika puhua suoraan myös onnettomuudesta. He puhuivat siitäkin, ettei onnettomuus ollut kenenkään syy.
”Täti oli juuri saanut lääkäriltä lausunnon uudistettuun ajokorttiin vuodeksi. Hän menetti auton hallinnan yhtäkkisen sairauskohtauksen vuoksi. Sille ei voinut mitään.”
Anna-Elina ihailee niin tätinsä kuin äitinsäkin karjalaista sitkeyttä ja toivoo löytävänsä itsestään samaa periksiantamattomuutta.
”Koomasta herättyään täti soitti ensi töikseen ystävälleen Saksaan ja puhui pitkän puhelun englanniksi. Kun naapuri tuli sairaalaan tervehtimään, tätini pyysi häntä leikkaamaan pihanurmikon puolestaan, kun ei itse ihan heti pääsisi pihahommiin.”
Onnettomuus on Anna-Elinan mielessä usein.
”Suru on tullut oikeastaan vasta, kun sille on tullut tilaa ja käytännön asiat on hoidettu.”
Anna-Elina saattaa yhä ajatella, että nyt pitäisi soittaa isälle.
”Hetken päästä tajuan, etten voi enää soittaa. Jouluna ajattelin joulukuusestamme, että isän mielestä tämä olisi varmasti hieno kuusi.”
Kulunut vuosi on opettanut elämän haurautta.
”Edelleen säpsähdän, jos saan puhelun vieraasta numerosta. Se muistuttaa viime keväästä ja sairaaloista soitetuista puheluista.”
Kolari ei ole vaikuttanut Anna-Elinan omaan autoiluun kovin paljon. Tosin hän miettii autoilun ja monen muunkin asian vaaroja enemmän kuin ennen.
Anna-Elina haluaa tulla työpaikaltaan Hämeenlinnasta joka ilta yöksi kotiin. Etenkin viime syksyn ja talven pimeillä keleillä Anna-Elina hyppäsi toisinaan pitkien työpäivien jälkeen auton sijasta junaan.
Kuluneen vuoden aikana 12-vuotias Kyösti on joutunut olemaan aikana paljon yksin kotona. Vaikka se on toisinaan tuntunut murrosiän kynnyksellä olevasta pojasta hienolta, on se toisinaan ollut myös tylsää ja vähän yksinäistäkin.
Perheellä on tarkat arkirutiinit, ja niiden avulla yläkouluun syksyllä siirtyvä poika on pärjännyt hyvin.
”Meille on tullut tavaksi, että hän syö iltapalan ja pesee hampaansa. Kun tulen kotiin, moikkaamme lyhyesti ennen kuin hän alkaa nukkua.”
Hiljalleen Anna-Elinan mielessä kypsyi päätös luopua teatterinjohtajan pestistä. Kahden vuoden mittainen pesti Hämeenlinnan Teatterissa on ollut menestyksekäs ja täynnä iloa ja onnistumisia.
Työ on kuitenkin tarkoittanut pitkiä työpäiviä ja poissaoloa kotoa.
”Poikani on tärkeintä elämässäni. Hän on herkässä elämänvaiheessa ja ystävämme ja tukiverkkomme ovat Tampereella. En ole valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle.”
Anna-Elina tietää, että 12-vuotias haluaa askel askeleelta itsenäistyä, mutta vielä on jäljellä ainakin muutama vuosi, joina äidin on hyvä olla lähellä.
Huono omatunto on tullut Anna-Elinalle tutuksi. Siitä hän haluaa ensi talvena pyristellä eroon.
”En halua poikani joskus sanovan, että äiti oli aina pois kotoa ja teki vain töitä.”
Perhettä kohdanneen onnettomuuden vuoksi Anna-Elina on ajatellut paljon sitä, kuinka nopeasti asiat voivat muuttua. Se näkyy myös suhteessa poikaan.
”Sanon joka päivä lapselleni, että rakastan häntä ja halaamme.”
Lähestyvä teini-ikä toki näkyy pojan käytöksessä.
”Kun liikumme yhdessä asioilla, olen pojastani välillä tosi nolo äiti – etenkin, jos kysyn kaupassa myyjältä apua esimerkiksi oikean kengänkoon löytämiseen.”
Anna-Elina ei vielä tiedä, mitä kaikkea tulevaisuus tuo työrintamalla tullessaan. Ohjaamisen ja johtamisen lisäksi kirjoittaminen ja myös näytteleminen vetävät puoleensa.
”Minulla on ikävä näyttämölle, sillä näytteleminen on ollut ja on vahva osa identiteettiäni. Viime roolistani on monta vuotta. Olen kiitollinen siitä, kuinka monipuolisesti olen saanut tehdä teatteria. Luotan, että uusia ovia avautuu. Minulla ei ole kiirettä.”
Ennen kuin Anna-Elinan johtajakausi päättyy, Hämeenlinnan Teatterin näyttämöllä nähdään vielä syksyllä Liisa Mustosen ohjaama fantasiaseikkailu Ronja Ryövärin- tytär, Sirkku Peltolan kirjoittama ja ohjaama draama Tyttö ja varis sekä dekkarikomedia 39 askelta Sari Siikanderin ohjaamana.
Anna-Elinan oma ohjaus, Hämeen linnaan sijoittuva Aaveiden kertomaa -kierros kuljettaa katsojia myös ensi syksynä linnan kapeissa käytävissä ja hämärissä saleissa.
Esitys edustaa uudenlaista tapaa tehdä yhteistyötä kaupungin kulttuuritoimijoiden välillä.
”Teatterilla on erityinen merkitys yhteiskunnassa. Se lisää hyvinvointia, myötätuntoa ja inhimillistä ymmärrystä. Siksi on erityisen tärkeää, ettei teatterin toimintaedellytyksiä leikattaisi.”
Tänä kesänä Anna-Elina aikoo levätä ja ladata akkuja.
”Vahva työn imu on pitänyt minut tolpillani, sillä teatterin johtaminen on vienyt ajatukset pois yksityiselämästä. Totta kai myös se on tuntunut hienolta, että kuluvalla kaudella teimme esimerkiksi teatterin historian katsojaennätyksen.”
Hän on kiitollinen ystävilleen, jotka ovat pysyneet tukena. Yksi on jaksanut kuunnella, toinen kiikuttanut pyöränkorissaan täyden kattilallisen kalakeittoa kiireisen arjen keskelle.
Anna-Elina on ylpeä siitä, että vaikka kulunut vuosi on ollut erityisen kuormittava, hän on selvinnyt siitä. Hän uskoo, että johtamiskokemus ja hyvä resilienssi auttoivat viime kesänä huolehtimaan yhden asian kerrallaan ja katsomaan eteenpäin.
”Vasta nyt alan ymmärtää, kuinka kova paikka viime kesä oli. Siitä palautuminen vaatii aikaa.”
Anna-Elina ei ole ehtinyt edes ajatella mahdollista parisuhdetta. Hän on tottunut niin itsenäiseksi, että ajatus rakkaudesta tuntuu kaukaiselta joskaan ei täysin poissuljetulta.
”En etsi ketään. Toki elämän vaikeissa paikoissa tulee ajatelleeksi, että arki tuntuisi toisenlaiselta, kun sen voisi jakaa jonkun kanssa. Ehkä sen aika tulee vielä.”
Tärkeä toipumiskeino on jo lapsuudesta tuttu harrastus.
Anna-Elinan isä vei hänet tallille, koska oli itse ratsastanut armeija-aikoinaan. Nykyään ratsastus on Anna-Elinan ja hänen poikansa yhteinen harrastus.
Se on myös asia, josta Anna-Elina piti kiinni viime kesän pyörityksessä. Hevosen selässä sai hetkeksi unohtaa velvollisuudet ja huolen.
”Ratsastaessa saan nollattua päätäni, koska se on täysin erilaista kuin vaikkapa työni.”
Rentouttavinta Anna-Elinasta on seurata maneesin reunalta oman pojan ratsastustuntia.
”Iloitsen lapsen puolesta, kun näen hänen innostuksensa ja kehittymisensä. Tunnen, että hyvä elämä on tässä ja nyt.”
Juttu on julkaistu Eevassa 6/2024.
Kuvauspaikka Bokvillan, Helsinki
Meikki ja hiukset Heidi Reponen
Tyyli Liisa Kokko Mekko By TiMo / Stockmann. Korvarenkaat My o My. Lenkkarit Zio.
