Kun Sofian jalka jouduttiin amputoimaan, hän masentui – ”Onlyfansin tekeminen on auttanut vammani hyväksymisessä”
Sofian jalka jouduttiin amputoimaan veritulpan seurauksena. Alkusokin jälkeen hän ryhtyi Onlyfans-ammattilaiseksi ja löysi myös keinon olla vertaistukena muille vammautuneille.
”Sinulla on isot tissit. Mikset tekisi Onlyfansia?” Tästä ystäväni kommentista alkoi matkani Onlyfans-sisällöntuottajaksi. Olen aina ollut impulsiivinen persoona, joten tartuin tuumasta toimeen.
Aluksi rajasin amputoidun jalkani tarkasti pois kuvista niin, ettei seuraajillani ollut asiasta hajuakaan. En osannut ajatella, että vammani voisi kiinnostaa tilaajia. Sitten eräs toinen ystäväni ehdotti, että tekisin amputaatiofetissimateriaalia.
Matkani sisällöntuottajaksi on samalla ollut matka itseni hyväksymiseen. Kehossani on tapahtunut suuria muutoksia ja olen kipuillut niitä. Nykyisin rakastan kehoani enemmän kuin koskaan.
Nuori minä yritti miellyttää muita, stressasi ulkonäöstään sekä siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Nuori Sofia ei varmasti uskoisi olevansa vuonna 2024 tässä pisteessä, jossa muiden, ainakaan muiden kuin läheisten, mielipiteet eivät kiinnosta.
Jalkani amputoitiin neljä vuotta sitten veritulpan seurauksena. Se oli sokki.
Kepeillä kävely ei sujunut, ja komplikaatiot aiheuttivat kipujen lisäksi huolta. Facebookin vertaistukiryhmät olivat tärkeitä, mutta niissä jaettiin vain vinkkejä arjen toimiin ja puhuttiin tilanteesta kliinisesti.
Kehonkuvani muuttui muutoinkin: lihoin reilusti lyhyessä ajassa. Uusi elämäntilanne ja tuntemattomien ihmisten muuttunut asenne herättivät moninaisia tunteita hämmennyksestä masennukseen.
Amputoidussa jalassa oli haamukipuja. Kävin niiden vuoksi lääkärissä ja lopulta kipupsykologilla. Ensin suutuin tämän suorasukaisesta toteamuksesta, että minulla ei olisi kipuja, jos ajattelisin myönteisemmin. Kun mikään muu ei tuntunut auttavan, kokeilin kuitenkin psykologin neuvomia mielikuvaharjoituksia.
Yllätyksekseni ne auttoivat.
”Sitten ystäväni ehdotti: miksen tekisi ampuaatiofetissisisältöä? Ryhdyin hetken mietittyäni tuumasta toimeen.”
Kun aloin voida paremmin, minulla oli enemmän energiaa tehdä asioita. Ystävien kannustuksesta ja pähkähulluna tyyppinä tartuin Onlyfans-ajatukseen.
Ensin aloin tehdä tavanomaista eroottista sisältöä, jollaista myös vammaton voisi tehdä, ja pidin huolen, ettei amputoitu jalkani näkynyt kuvissa. Tuntui hyvältä tulla nähdyksi ”perinteisellä” tavalla seksikkäänä.
Sitten ystäväni ehdotti: miksen tekisi ampuaatiofetissisisältöä? Ryhdyin hetken mietittyäni tuumasta toimeen. Aluksi minulla oli kaksi tiliä, joilla oli tarkka rajaus: fetissitililläni en näyttänyt kasvojani ja niin sanotulla päätililläni en tuonut esiin amputaatiota.
Aloin tehdä sisältöä myös sosiaaliseen mediaan. Alkuun ajattelin sen olevan keino markkinoida Onlyfans-tilejäni, ja Instagram-tileilläni oli sama jako: amputaatiotililläni en halunnut näyttää kasvojani. Kun aloin tehdä videoita TikTokiin, totesin että hällä väliä, ja aloin tehdä myös amputaatiosisältöä avoimesti kasvoillani.
Tajusin: minulla on ihan oma yleisöni. Yhtälailla tajusin, etteivät kaikki amputaatiosisältöni katsojat olleet suinkaan fetisistejä. Joukkoon mahtui myös muita amputoituja, jotka halusivat nähdä, että meidän kaltaisemme voivat olla myös seksikkäitä.
Siitä lähtien halusin olla myös vertaistukena ja levittää tietoa amputaatiosta. Videoni ja kuvani eivät muuttuneet paljoa, mutta aloin puhumaan niiden yhteydessä tärkeinä pitämistäni asioista.
”Aluksi fetisointi tuntui oudolta. Päätin tehdä rajauksen: minä en ole sisältöni. Nämä ihmiset tykkäävät katsella kuviani, mutta eivät tiedä mitään minusta.”
Ihmiset, jotka tuntevat seksuaalista kiinnostusta vammoihin, kuten amputoituihin raajoihin, kutsuvat itseään devotee’iksi. En tiennyt devoteeismista mitään ennen Onlyfansin aloittamista, mutta se on avartanut ymmärrystäni seksuaalisuudesta.
Osa näistä ihmisistä on kiinnostunut hoivan tunteesta, jota vammaisuus herättää. Toisia taas kiinnostaa kuviteltu tai todellinen avuttomuus. Devoteeismiin liittyy häpeää, kuten fetisseihin yleensäkin.
Monet amputoidut suhtautuvat siihen lisäksi kielteisesti, minkä ymmärrän, jos fetisointi on suostumuksetonta.
Aluksi fetisointi tuntui minustakin oudolta. Päätin tehdä rajauksen: minä en ole sisältöni. Nämä ihmiset tykkäävät katsella kuviani, mutta eivät tiedä mitään minusta. Näin minua ei haittaa mitkään sisältöä koskevat pyynnöt, ja markkinoinkin sisältöäni: ”Minua saat lähestyä, miten haluat”. Haluan, että seuraajillani on turvallinen paikka toteuttaa muutoin kiellettyä fetissiään.
Haluaisin jokaisen sisällöntuottajan oppivan tekemään selvän eron: Sinä et ole se, jonka ihmiset näkevät somessa. He näkevät luomasi version sinusta. Erottelu helpottaa sisällön tekemistä. Moni kommentti, joita saan somessa, ei haittaa siinä yhteydessä, mutta olisi liikaa kasvotusten.
Tilaajien pyynnöissä näkyvät fetisoinnin monet ulottuvuudet: halutaan kekkalointia sauvoilla ja korkkareilla tai arkisia hoitotoimenpiteitä. Jotkut tahtoisivat videoita, joissa rimpuilen köysissä. Se, miltä tynkä tuntuu, kiinnostaa ihmisiä. Koskaan en ole saanut liian kummallisia pyyntöjä, joista olisin kieltäytynyt. Sen sijaan mietin resurssejani: mihin minulla on aikaa?
”Joskus saan videoita, joissa tilaaja on teipannut jalkansa niin, että se näyttää amputoidulta.”
Yksi yllättävä osa devoteeismia on joidenkin ihmisten halu olla itse vammaisia.
Suhtaudun heihin lempeydellä. Joskus saan esimerkiksi videoita, joissa tilaaja on teipannut jalkansa niin, että se näyttää amputoidulta. Niin kauan kun ihminen ei vahingoita itseään tai muita, ei ajatuksissa ole mitään pahaa. Mietin näitä videoita saadessani: Kuka lopulta päättää, mikä on hyväksyttävä tapa muokata kehoaan ja mikä ei?
Kauneuskirurgian nimissä otetaan välillä suuriakin riskejä, joita pidettäisiin liiallisina, jos tavoiteltu muokkaus olisi jotain yleisten kauneuskäsitysten ulkopuolista. En kuitenkaan usko, että nämä ihmiset tietävät, tai miettivät, mitä vammaisena eläminen oikeastaan on.
”Kehotan muita amputoituja suhtautumaan vammaansa lempeydellä: katsomaan, koskettamaan, nimeämään sen. Niin tynkään tottuu, eikä se ole enää mörkö.”
Valokuvaus ja Onlyfansin tekeminen ovat auttaneet paljon vammani hyväksymisessä. Samalla olen oppinut ylipäätänsä näkemään, miten paljon mielenmaisemani vaikuttaa seksikkyyteni.
Missioni on antaa sellaista vertaistukea, jota en itse saanut. Kehotan muita amputoituja suhtautumaan vammaansa lempeydellä: katsomaan, koskettamaan, nimeämään sen. Niin tynkään tottuu, eikä se ole enää mörkö. En välttämättä kuitenkaan ole amputaatiopiireissä se suosituin tyyppi sen vuoksi, mitä teen.
En välitä siitä, miltä näytän, vaan siitä, miltä minusta tuntuu. Huomaan, että kun keskityn hoitamaan mieltäni, se näkyy myös ulospäin. Painoni on pudonnut, vaikka en ole muuttanut ruokavaliotani. Jaksan paremmin.
Suurin muutos parempaan tapahtui kuitenkin, kun lakkasin välittämästä jalasta ja muusta. Opettelin rakastamaan sitä tyyppiä, joka nyt olen. Jos voisin, haluaisin kehottaa nuorempaa minääni hoitamaan mieltänsä: 'Panosta sisäiseen kauneuteesi. Niin ne ihmiset, jotka arvostavat samoja asioita ja piirteitä, näkevät sinut myös ulkoisesti viehättävänä, riippumatta siitä, miltä ulkoisesti näytät.'“
