Siinäkö kaikki?

Alma tuijotti tyrmistyneenä siskoaan Annaa. Erottamattomat kaksoset viettivät tylsää koronakaranteeniviikkoa vuonna 2020 palattuaan keikkareissulta Meksikosta. Alma oli juuri kannustanut Annaa tämän taidealan opintosuunnitelmissa ja hehkuttanut vuolaasti, missä kaikessa sisko oli hyvä ja lahjakas. Itsenäinen, luova, periksiantamaton, noin alkuun! Lista oli pitkä.

Sitten Anna oli yrittänyt kehua Almaa takaisin: ”Sä taas olet hyvä laulamaan ja kirjoittamaan biisejä.”

Sitten tuli tauko. Muuta hän ei ollut keksinyt.

”Se oli pysäyttävä hetki, koska siskoni tuntee minut paremmin kuin kukaan — itseänikin paremmin!” Alma muistelee.

”Hänelle ei kerta kaikkiaan tullut mitään muuta mieleen. Heitto tuntui pahalta, koska se osui: tajusin itsekin, että minussa ei enää ollut mitään muuta.”

Oli siis keikat, fanit, radiohaastattelut ja yhteistyöt ympäri maailmaa, mutta jotakin puuttui. Almalle tuli saman tien kipeä ikävä teini-itseään. Silloin hän oli vaikka mitä: musiikillisesti lahjakas, mutta myös suulas ja suvereeni viihdyttäjä. Rohkea, sosiaalinen, kirppisharrastaja, tyylitaituri, maailmasta kiinnostunut, utelias tyttö.

”Kun harrastuksesta tulee työ, on entistä tärkeämpää säilyttää sen rinnalla muuta. Ei ole terveellistä perustaa koko identiteettiään yhdelle asialle. Tajusin, että tarvitsin breikin musiikista.”

Sellainen oli tarjolla, kun koko maailma pantiin hetkeksi paussille yllätysviruksen takia. Koronavuodet olivat esiintyvälle taiteilijalle erityisen rankkaa aikaa, sillä pandemia halvaannutti koko alan.

Juuri Almalle ajankohta oli erityisen kriittinen: täys­stoppi iski hetkeen, jolloin hänen oli tarkoitus tehdä läpimurtonsa. Suunnitelmat menivät umpisolmuun, eikä ura saanut ansaitsemaansa starttia.

”Koronavuosien ainoa hyvä puoli oli se, että sain olla hetken rauhassa. Tehdä musiikkia ja luoda niin, että puhelin ei soinut.”

Alma tahtoi viedä poikkeusajan piiloutumisen päätyyn saakka: hän värjäsi salaa tavaramerkkitukkansa neonkeltaisesta leiskuvan punaiseksi, mutta ei julkaissut kuvia muutoksesta someen.

Temppu saattaa kuulostaa tavikselle pieneltä, mutta se on merkittävä julkkikselle, joka tunnistetaan ensimmäiseksi tukastaan. Uusi suojaväri mahdollisti Almalle melkein anonyymin elämän.

”Sain elää hetken nuoruuttani, joka jäi uran alun vuoksi aikanaan kesken. Opettelin tutustumaan ihmisiin omana itsenäni, Almana — en artistina. Oli suorastaan tärkeä kokemus jäädä keskusteluissa välillä syrjään ja tajuta, etten ollutkaan tilanteen stara. En halua saada ystäviä, bilekutsuja tai hyväksyntää liian helpolla tai vain siksi, että olen tunnettu.”

Sen sijaan Alma hakee kohtaamisista samaistumispintaa ja yhteyttä. Small talk on turhauttavinta, mitä hän tietää.

”Olen lahjakas känniläyhäämään ventovieraidenkin kanssa, kunhan heistä löytyy syvyyttä. Minusta on mahtavaa, kun syöksytään saman tien jakamaan omia traumoja. Olen tehnyt sitä jopa Emma-gaalan bäkkärillä Kaija Koon kanssa!”

Uusiin ihmisiin tutustumisen lisäksi Almalla oli korona-aikana ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla aikaa vanhoille ystävilleen. Parasta oli hengailla yhdessä kuin teineinä: kutsua pari lempityyppiä kylään, löhötä puhelinten kanssa sohvalla, olla tekemättä mitään.

KANNATTI LÖHÖTÄ pankkiin, sillä nyt on jonkin ihan muun aika. Alma julkaisee toukokuussa albumin, joka on luultavasti se läpimurtoteos, jota on odotettu jo monta vuotta.

Meriittinsä Alma on hankkinut tosin jo aikaa sitten: viimein Suomessakin noteerataan, että hän on kirjoittanut viime vuosina kappaleita Miley Cyrusin kaltaisille supertähdille.

Anekdootit Hollywood-bileiden kohtaamisista ovat kuin satua, jota juuri kukaan ei tule elämässään kokemaan. Niin kuin se, kun Alma tapasi juhlissa Lady Gagan. (Mitenkö se meni? Tärisytti, mutta Lady Gaga kätteli hymyillen ja vakuutti Almalle: ”You’re the shit”.) Tai se, kun Alman iki-idoli Robyn tuli moikkaamaan häntä Max Martinin studion keittiössä ja kehui hänen uuden demonsa maasta taivaisiin. Sinä iltana parivaljakko päätyi luonnollisesti jakamaan pari pulloa viiniä ja tanssimaan kahdestaan yöhön. Ja niin edelleen.

Almaa ei kuitenkaan huvita juuttua tähtitarinoihin. Hän tahtoo puhua omasta, uudesta musiikistaan, Time Machine -albumista, joka esittelee ihan uutta Almaa.

Tämä Alma on kerännyt rohkeutta, kasvanut isoksi ja tahtoo nyt avautua biiseissään häpeän kaltaisista teemoista, joista kirjoittaminen hirvittää. Silloin lopputulos ei ole välttämättä cool, mutta se on rehellinen. Se on Almasta nykyään tärkeintä. Samaa hän kaipaa itse kuluttamaltaankin taiteelta.

”Olen täysin kyllästynyt katsomaan yliesteettisiä leffoja, joissa kaksi lesboa nuolee upeasti toisiaan ja vetää huumeita ja ties mitä. Mikään ei näytä todelliselta elämältä. Rosot puuttuvat.”

”Lapsuudessani elokuvat suorastaan satuttivat, koska ne olivat totta. PMMP:n musiikki, Tummien perhosten koti -leffa…”

Tällä brutaalilla, kivuliaallakin rehellisyydellä Alma toivoo koskettavansa tänä keväänä sekä vanhoja että uusia kuulijoita. Eli ketä? Vastaus on simppeli: Alman yleisöä ovat artistin itsensä mukaan ulkomailla ”homot ja nuoret naiset”, Suomessa pelkät naiset.

”Jos miehet tulevat puhumaan minulle, he pyytävät aina yhteiskuvaa tyttärelleen tai vaimolleen. Taidan olla heille liian pelottava feministi. Kun olen vielä lesbokin, en ole heille oikeastaan mitään.”

Se on Almasta harmi, mutta hän suhtautuu yleisönsä laajentumiseen optimistisesti.

”On vain ajan kysymys, milloin heteromiehet hyväksyvät, että on ihan ok, jos naisartisti naurattaa, itkettää tai tanssittaa heitä. Se on miehistä itsestään kiinni.”

ARTISTEILLA ON tapana julistaa nöyryyttään. Almalla ei: hän myöntää auliisti, että kun menestystä aluksi tuli, kusi nousi päähän. Hänestä se on melkein väistämätöntä. Virkistävää kyllä, hän ei edes pahoittele lyhyttä kusipääkauttaan.

”Se oli minulle hyväksi! Minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi. Mulkkuus ja Rolex kädessä rehvastelu ei tule minulta luonnostaan. Oli terveellistä opetella vaikkapa pyytämään, mitä haluaa.”

Samaa hän toivoisi kaikille naisille. Nykyään Alma on kaveriporukasta se, joka kehtaa vinkata tarjoilijan pöytään, jos pöytäseurue on jäänyt vartiksi vaille huomiota. Jos menusta maksaa 150 euroa, on lupa tilata viiniä, jos on jano!

”Se rohkeus on radikaalia, sillä minä olen kuitenkin se tyyppi, joka oli ennen uraansa käynyt vain Amarillossa.”

”Pitkään ajattelin jokaisella ravintolakäynnilläni, että kukaan tarjoilijoista ei halunnut palvella minua. Asenteeni oli anteeksipyytelevä. Minulla oli muka väärät vaatteet, väärä elekieli, väärä kaikki.”

Alman entinen häpeä linkittyy sukupuolen lisäksi hänen tekemäänsä sosioekonomiseen luokkahyppyyn. Hän ponnistaa Itä-Helsingin Vuosaaren tuiki tavallisesta lähiös­tä, mikä on aiheuttanut hänelle vuosien varrella paljon häpeää.

Alma ei tarkoita, ettei ihmisellä olisi lupaa menestyä ja olla onnellinen. Kyllä on — hänelläkin. Yleisin, riivaava ajatus on ollut: ”Miksi juuri minä?”

”Elämä on julmaa. En jaksa jauhantaa siitä, miten paljon starat ovat tehneet töitä. Ystäväni Postilla tai vaatekaupassa on tehnyt niitä ihan yhtä paljon kuin minäkin – ja itse asiassa paljon enemmän. Minä vain satun osaamaan laulaa, minulla oli aktiivinen äiti ja olin aikanaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Menestymme turvaverkkojen ja tukevien kannustajien ansiosta.”

Tästä aiheesta hän tilittää mielellään monivuotisen avopuolisonsa, ihmisoikeusaktivisti Natalia Kallion, kanssa. Kallion tuore esikoisromaani Kotileikki on tarina eriarvoisesta Suomesta ja ylisukupolvisesta vähäosaisuudesta. Parin tyylit ovat erilaiset.

”Natsku käyttää vaikeita sanoja, joita en ymmärrä”, Alma toteaa.

Mutta viesti ja arvomaailma ovat samat.

”Etuoikeuksiaan ei tarvitse tarkastella syyllisenä aamusta iltaan”, Alma pehmentää hieman.

”Jos on syntynyt kultalusikka väärinpäin perseessä ja saanut perintönä keskustakämpän vanhemmilta, voi silti olla upea ja taitava tyyppi. Silloin tulee kuitenkin helpommin möläytettyä todella tyhmiä, satuttavia lauseita muille. Peiliin katsominen vaatii uskallusta, mutta se kannattaa.”

Almalla itsellään kesti kauan tajuta, että hän ei ollut huono tai lahjaton, vaikka hän ei koulussa osannut kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä kuten luokkakaverit.

Sen sijaan hänellä oli kuormittuneet, liikuntarajoitteiset vanhemmat, joilla ei ollut resursseja tarjota Almalle urheilu­harrastuksia. Kaikki on kiinni lähtökohdista.

ITSETUTKISKELUN JÄLKEEN Almassa on kaksi puolta: stara ja se perus-Alma. Alma tarvitsee kumpaakin. Starapuoli on itsevarma, pelkkä Alma taas syyllistyy joskus itsensä vähättelyyn. Se Alma kuiskaa kumppanille juhlissa: ”Voitko sinä mennä avaamaan keskustelun tuon tyypin kanssa? Minä en uskalla.”

Alma juuttuu myös hiljaisina koti-iltoina pyörittelemään mielessään sanomisiaan ja tekemisiään, analysoimaan ja epäilemään. Stara-Alma kehottaa silloin katkaisemaan kierteen saman tien.

”Jos ajattelen liikaa, asiat menevät ihan päin vittua”, Alma tiivistää koruttomasti.

”Olen liian hyvä luomaan päässäni pimeitä hetkiä, jolloin keksin yhtäkkiä, että olen puhunut tyhmiä ja olen varmaan huono laulajakin. Ahdistuneisuus vie minulta liikaa aikaa.”

Nykyään Alma osaa onneksi ennakoida, milloin ahdistus iskee: silloin, kun elämässä tapahtuu liikaa isoja asioita samaan aikaan ja olo on ylivirittynyt.

Hän ei anna kuitenkaan ahdistuksen sanella tekemisiään. Siinä missä moni meno jäi sosiaalisen jännityksen vuoksi nuorempana väliin, nyky-Alma puskee hommat läpi silloinkin, kun pieni, lannistava ääni kuiskii, että kannattaisi jäädä arkailemaan kotiin. Ahdistusta voi purkaa sillä konstilla, jota kulloinkin kaipaa: urheilulla, lasilla viiniä, terapialla.

Välillä angstia ei aiheuta oma itsetunto vaan musiikkibisneksen realiteetit. Niissä on vielä taisteltavaa.

”En ole katkera, mutta turhaudun siitä, miten raha ja mahdollisuudet hakeutuvat kerta toisensa jälkeen miespuolisten kollegoiden luo. Miestaiteilijoilla on myös enemmän taiteellista liikkumavaraa: jos he tahtovat kokeilla vaikka ihan uutta tyylilajia, se on fine. Naisille se ei ole niin helppoa. En menetä yöuniani näistä faktoista, mutta ne on hyvä tiedostaa.”

Myös kunnioitus on välillä 27-vuotiaalle naiselle tiukassa.

”Ehkä sitä pitää vain odotella. Minusta on kyllä tykätty ja minua on haipattu, mutta todellinen arvostus puuttuu. Toivottavasti joku tulevaisuudessa laskee, kuinka monta kiveä olen ehtinyt kääntää. Jaksan kyllä odottaa.”

Se voi tapahtua piankin, sillä Alma tuntee saapuneensa urallaan käännekohtaan. Pohjatyö on tehty ja se kantaa hedelmää.

”Minulla on ensimmäistä kertaa koskaan olo, että olen löytänyt oikean polun — niin uralla kuin henkilökohtaisessa elämässä. Tiedän, minne tahdon mennä.”

Tyyli: Suvi Poutiainen

Meikki ja hiukset: Piia Hiltunen

Kuvauspaikka: Scandic Helsinki Hub, Annankatu 18

Juttu on julkaistu Trendissä 3/2023.