Jos opettajan hommat eivät enää kiinnosta, mitä sitä sitten tekisi?

Tätä alkoi pohtia Johanna Valovirta neljä vuotta sitten. Hän oli työskennellyt ensin luokanopettajana ja sitten erityisluokanopettajana yhteensä 12 vuotta. Valovirta viihtyi työssään loistavasti.

Hoitovapaansa aikana hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kyteä ajatus, ettei opettajan työ kannattelisi hänen mielenkiintoaan seuraavia kymmeniä vuosia.

Jo lähtökuopissa hänelle oli selvää, että uutta korkeakoulututkintoa hän ei enää suorittaisi. Mitä ammatin vaihto siis vaatisi?

Työelämävalmentaja Inkeri Ruuska kehottaa alanvaihtajaa pohtimaan, millaiset asiat itseä innostavat ja minkä tyyppiset työtehtävät tai roolit omalla uralla ovat tuntuneet mieluisimmilta. Näin uralle löytyy usein uusi suunta.

Valovirta ymmärsi, että nautti opettajan työstä erityisesti siksi, että pääsi tunnistamaan ihmisten osaamista ja tukemaan heidän henkilökohtaista kasvuaan.

Saman äärellä hän voisi työskennellä myös henkilöstöhallinnon tehtävissä.

Hän päätti muokata ansioluetteloaan avoimen yliopiston opintokokonaisuuksilla. Kun johtamisen ja työ- ja organisaatiopsykologian sivuaineet olivat pulkassa, Valovirta alkoi hakea töitä.

Haastattelukutsuja ei kuitenkaan tippunut, kun työkokemusta alalta ei ollut. Sitä hän päätti hakea työskentelemällä ilmaiseksi.

Valovirta oli jo aikaisemmin liittynyt Mothers in Business -verkostoon. Työkokemuksen saamiseksi hän liittyi järjestön HR-tiimiin, joka rekrytoi uusia jäseniä vapaaehtoistehtäviin.

”Tiimissä oli kaksi aktiivia, jotka olivat tehneet hommaa jo pidempään. Toinen heistä oli myös työelämässä toiminut rekrytoijana. Opin heiltä valtavasti, ja sain myös kosketusta ammatillisen rekrytoijan rooliin.”

Kymmenen kuukautta myöhemmin Valovirta siirtyi HR-tiiminvetäjän rooliin.

Ruuska ehdottaa, että osaamista voi järjestö- tai vapaaehtoistyön lisäksi kerryttää esimerkiksi nettikursseilla.

Myös harrastuksissa voi oppia. Musiikkiharrastus opettaa tavoitteellisuutta, joukkuelajit tiimityöskentelyä ja tavoitteellinen urheilu suunnitelmallisuutta ja paineensietokykyä, Ruuska listaa.

”Oppimisen tutkijat sanovat, ettei ole mitään, missä ihminen ei oppisi jotain. Kyse on siitä, että osaa sanoittaa osaamistaan.”

Tämän myös Valovirta allekirjoittaa.

”Oman osaamisen sanoittaminen vaatii ajattelutyötä. Kun oikeasti ymmärtää, mikä itseä ajaa eteenpäin ja mitä osaa, tulee uskottavaksi itselleen ja muille. Tällaista uskottavuutta ei saa opintoviikoista tai tutkinnoista.”

Vielä muutama vuosi sitten Valovirta piti verkostoitumista epämiellyttävänä patsasteluna. Uuden uran kynnyksellä se kuitenkin tuntui välttämättömältä. Opettajana Valovirralla ei ollut kosketusta yritysmaailmaan, ja sen toimintamallit olivat hänelle vieraita.

Se oli yksi syy liittyä Mothers in Business -verkostoon, joka järjestää muun muassa yritysvierailuita ja koulutuksia. Sen ensimmäisessä paikallisessa kuukausitapaamisessa hän myös ymmärsi verkostoitumisen arvon.

”Paikallisvastaava ehdotti, että liittyisin aktiiviksi, jolloin voisin järjestön nimissä soittaa yrityksiin ja järjestää tapahtumia ja koulutuksia muille jäsenille. Näin saisin luotua kontakteja organisaatioihin, joista olin kiinnostunut.”

Juuri tällainen suhtautuminen verkostoitumiseen voi Ruuskan mukaan auttaa silloin, jos ajatus verkostoitumisesta tuntuu tympeältä.

”Ihmisten kanssa voi jutella luontevasti, ilman taka-ajatuksia. Toisia voi lähestyä sillä mielellä, miten itse voisi auttaa heitä.”

Jos tuntemattomille puhuminen tapahtumissa jännittää, voi päättää, että lähestyy aluksi vaikka kahta ihmistä. Kysymyksiäkin voi valmistella etukäteen, Ruuska kannustaa.

Työelämän verkostojen ei myöskään tarvitse olla muusta elämästä erillisiä, hän muistuttaa. Esimerkiksi omien tai lasten harrastusten kautta voi jo olla vakaita suhteita, joissa tavallisesti ei vain puhuta työelämän kysymyksistä.

”Tuttavapiiristäkin voi löytyä ihminen, jolla on kontakteja alalle, josta on kiinnostunut”, Ruuska sanoo.

Ajatus uudesta ammatista oli Valovirralle innostava. Silti hän tunsi huolta ja häpeääkin.

”Mietin, onko alanvaihto viisasta vakituisessa työsuhteessa olevalle perheelliselle. Jotenkin myös nolotti, etten voinut vain olla tyytyväinen ihanassa työyhteisössä, jollaisesta moni muu varmasti haaveilisi.”

Ruuskan mukaan huolet ja muut vahvat tunteet eivät ole alanvaihtajilla tavattomia. Näiden käsittely on usein helpompaa, kun siihen saa tukea muilta. Aina parhaat tukiverkot eivät kuitenkaan löydy lähipiiristä.

”Läheiset eivät aina halua nähdä muutosta, koska on turvallista, että heille läheinen ihminen pysyy samanlaisena. Se, että hakee muutosta omaan elämäänsä, voi vaikuttaa myös esimerkiksi perheen talouteen ja ajankäyttöön.”

Siksi sopivien tukiverkkojen etsimiseen kannattaa nähdä vaivaa. Esimerkiksi muilta alanvaihtajilta voi saada arvokasta tietoa, ja mentori tai uravalmentaja voi olla arvokas, puolueeton keskustelukumppani epäilyjen hetkellä, Ruuska sanoo.

Valovirta tukeutui perheeseensä, ystäviinsä ja verkostoihinsa. Kun ajatus HR-alasta vasta heräili, hän sai ystävältään HR-ammattilaisen yhteystiedot, että voisi keskustella tämän kanssa työstä ja sen vaatimuksista.

Alanvaihtoon liittyviä epäilyitään hän käsitteli myös esimerkiksi työelämävalmentajan kanssa. Tämän ohjauksessa hän listasi ylös huolenaiheensa ja etsi niihin ratkaisuita yksi kerrallaan. Kun huolimöykyn pilkkoi pieniin palasiin, ratkaisujakin löytyi yksitellen, Valovirta sanoo nyt.

Opintoja, yritysvierailuita, palkatonta vapaaehtoistyötä ja työhakemusten kirjoittamista – alanvaihto itsessään on kokonainen työ, Valovirta sanoo.

Hän itse aloitti prosessinsa hoitovapaalla, tammikuussa. Kun lapsi meni hoitoon, Valovirta jäi kotiin aikuiskoulutustuen turvin. Tätä hän sai avoimen yliopiston opintoihin, eikä niitä tarvinnut suorittaa opettajan työn ohessa.

Siitä huolimatta vapaaehtoistyö, opiskelu ja työnhaku kuormittivat.

Vapaaehtoistehtävissä oli apua siitä, että töitä pystyi jakamaan pienen tiimin kesken. Välillä Valovirta olisi mieluummin käynyt pitkäkseen sohvalle, mutta motivaatio tekemiseen pysyi yllä, kun hän piti mielessään tavoitteensa.

”Ajattelin, millainen fiilis minulla on sitten, kun saan työn, josta haaveilen.”

Ruuska kannustaa laatimaan urakehityksellekin selvän suunnitelman ja tavoitteet. Milloin kartoittaa vaihtoehtoja, mihin mennessä tekee ratkaisuja? Myös läheisiä tulee pitää kartalla tästä suunnitelmasta, Valovirta muistuttaa. Näillä on oikeus tietää, kauanko iltamenoja ja ylimääräistä työtä on vielä tiedossa.

Toisinaan myös sohvalle kampeaminen on juuri oikea ratkaisu, Valovirta sanoo. Itselleen saa myöntää, että työnhaku on raskasta, eikä se ole epäonnistumista, jos prosessissa kestää.

Kun Valovirta oli käyttänyt uransa kehittämiseen liki vuoden ja marraskuun pimeys alkoi laskeutua, Valovirran mieli alkoi tummua. Haastattelukutsuja ei tippunut. Harva organisaatio rekrytoisi enää lomien alla. Valovirta päätti pudottaa hanskansa hetkeksi.

”Ajattelin, että tämä ei tapahtunut tänä vuonna. Joulu on suosikkijuhlapyhäni, ja päätin keskittää energiani siihen.”

Mutta aivan yllättäen vuoden työ palkitsi.

Oli alkuilta marraskuun lopulla. Lapset katsoivat sohvalla Pikku Kakkosta, Valovirta oli juuri laittanut pastaveden kiehumaan. Siinä sivussa hän avasi Linked­Inin. Joku omasta verkostosta oli reagoinut postaukseen, jossa haettiin junior rekrytoijaa.

Valovirta käänsi lieden nollille ja alkoi kirjoittaa.

Vielä ennen vuoden päättymistä Valovirta aloitti uuden työn uudella uralla.

Juttu on julkaistu Trendissä 7/22.