Nooralla, 29, oli outoja oireita, mutta lääkäri kehotti vain ottamaan buranaa – lopulta aivoista löytyi 2,5-senttinen kuolio
Kun Noora Savolainen, 29, heräsi eräänä aamuna kovaan päänsärkyyn eikä nähnyt kunnolla, lääkäri neuvoi ottamaan vain särkylääkettä. Nyt hän miettii, miksei hänen oireitaan otettu heti tosissaan.
Kipu tuntui takaraivossa heti herätessäni. Se oli oudon voimakasta, enkä ollut tuntenut sellaista koskaan aiemmin. Päänsärky on minulle tuttua, koska olen elänyt koko ikäni migreenin kanssa. Nyt oli kyse jostain muusta.
Kun yritin nousta sängystä, oloni vain paheni. Samalla tajusin, etten näe kunnolla. Kaikki oli sumeaa enkä pystynyt tarkentamaan katsettani mihinkään.
Otin migreenilääkkeen ja toivoin parasta. Tuona joulukuisena perjantaiaamuna minulla oli herätys kello kahdeksalta pidettävää työpalaveria varten. Ja koska elettiin ensimmäistä koronavuotta, palaverit pidettiin etänä.
Avasin tietokoneen ja sanoin Teamsin osallistujille, etten voi hyvin ja pidän siksi valot pois. Makasin pimeässä sängyllä ja kuulin muiden puheen. En muista siitä yhtään mitään. Palaverin jälkeen sanoin jääväni sairauslomalle.
Tein perhetyötä avohuollossa. Iltapäiväksi oli tapaaminen asiakasperheen kanssa. Minun ja työparini oli tarkoitus leipoa jouluherkkuja lasten kanssa, ja olin luvannut hakea piparitaikinan ennen kuin hän tulisi hakemaan minut.
Hortoilin kauppaan vajaan kilometrin matkan. Näytin varmasti humalaiselta. Päässäni pyöri kuin karusellin jäljiltä, enkä edelleenkään nähnyt kunnolla. Puhelimen näytöllä teksti ja sovellusten symbolit pomppivat sinne tänne. En muista, miten kommunikoin myyjän kanssa.
Työkaveri haki taikinan ja harmitteli, etten päässyt mukaan. Oloni oli karmea, ja yritin uudestaan nukkua. Kun heräsin, mikään ei ollut muuttunut. Aloin todella pelätä.
Alkuillasta juttelin työterveyslääkärin kanssa videochatissa. Hän neuvoi lähtemään päivystykseen. Soitin ex-avomiehelleni ja sain häneltä kyydin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan.
Siellä ystävällinen mieshoitaja rauhoitteli minua. Hän kertoi vaimonsa kärsivän migreenistä.
Lääkärikin päätyi migreenikohtaukseen ja lähetti minut kotiin nukkumaan. Huolta ei kuulemma ollut, koska puheestani sai selvää, raajani toimivat normaalisti eikä puristusvoimassani ollut vikaa. Sitä, että osa näkökentästäni oli täysin sokea, ei pidetty vakavana.
Lauantaiaamu oli edellistäkin päivää pahempi. Peruin enoni ja hänen vaimonsa kanssa sovitun ruokailun. En ollut pystynyt syömään mitään yli vuorokauteen. Oksentelin. Soitin taas päivystykseen, josta minua neuvottiin ottamaan buranaa ja lepäämään.
Sunnuntaina minulla olisi ollut kauneusalan töitä. En olisi millään halunnut perua niitä, ja siksi lähdin kävelylle. Ehkä oloni paranisi. Ei parantunut, vaan päätä jomotti koko ajan enkä edelleenkään nähnyt kunnolla.
Sunnuntai-iltapäivällä juttelin sairaanhoitajaystäväni kanssa, joka säikähti kuullessaan viikonlopustani. Hän komensi minua olemaan yhteydessä päivystykseen – kolmannen kerran.
”Lääkäri tuli pian kertomaan, että aivoistani oli löytynyt 2,5 senttiä pitkä kuolio.”
Sillä kerralla sain lääkärin, joka haastatteli minua kunnolla ja halusi selvittää kaikki oireet sekä niiden syyn. Pääsin pään magneettikuvaukseen. Hoitaja kysyi, mitä haluaisin kuvauksen aikana kuunnella. Kerroin pitäväni YleX:stä. Hän ojensi kuulokkeet ja neuvoi pysymään paikoillaan.
Radiosta sattui tulemaan jokin K-popin erikoislähetys. Niin ironista: minä putkessa liikkumatta, jotain ilmeisen vakavaa päässäni ja kuulokkeista soi riehakkaan iloinen korealainen pop.
Lääkäri tuli pian kertomaan, että aivoistani oli löytynyt 2,5 senttiä pitkä kuolio. Se oli juuri siellä takaraivoni oikealla puolella, jossa kipu tuntui. Alueella, joka hallinnoi vasenta puolta näöstä, ja siksi suurin sokea piste oli siellä.
Infarkteja oli ollut muutama. Olin saanut ne perjantaina aamuyöllä tai aamulla, eikä niille voitu enää mitään. Liuotushoito olisi pitänyt aloittaa neljän tunnin kuluessa kohtauksesta. Minut otettiin valvontaosastolle tarkkailuun.
Yllätyksekseni näin saman mieshoitajan kuin pari päivää aiemmin. Hän oli seurannut huolestuneena magneettikuvausta ja pelännyt, olisiko minulla aivoissa syöpä. Hän kertoi ystävästään, joka oli saanut aivoinfarktin nuorella iällä, mutta pystyi elämään hyvin normaalisti sen jälkeen.
Kuuntelin hoitajan ystävällistä ääntä, mutten ymmärtänyt, mistä hän puhui. Aivoinfarktihan on vanhojen ihmisten juttu. Minä olin vasta 26-vuotias.
Oli jo myöhä, kun pääsin osastolle. Vieressäni makasi vanhempi nainen, joka vaikutti olevan huonossa kunnossa.
Kuuntelin hänen laitteidensa piippausta ja tuijotin seinäkellon viisareita. Pelkäsin nukahtaa, jos uusi infarkti iskisi yöllä. Varmistin hoitajalta, näkeekö hän monitoristaan, jos minulle tapahtuu jotain.
Ex-avomieheni kävi katsomassa minua joka päivä sen viikon ajan, jonka olin sairaalassa. Neljän päivän jälkeen pääsin myös käymään hänen syntymäpäiväjuhlillaan. Pystyin liikkumaan hyvin ja päänsärky oli asettunut, joten lääkäri antoi luvan, kunhan pidin valvonta-anturit päällä.
Lisäksi sairaalassa kävivät vanhempani ja kaverini. Vierailuaikoja oli rajoitettu, joten luokseni pääsi vain yksi ihminen kerrallaan puoleksi tunniksi. Sekin tuntui hyvältä.
Vanhempani olivat todella järkyttyneitä, kun soitin heille ja kerroin vaurioista aivoissani. Se tuli sokkina myös heille, koska kellään suvussamme ei ollut mitään vastaavaa.
En usko vanhempieni kertoneen minulle puoliakaan siitä tuskasta ja huolesta, jonka sairastumiseni aiheutti. Toivon, että jossain vaiheessa voisimme puhua tapahtuneesta ja sen herättämistä tunteista täysin avoimesti.
”Piti muistaa, etten jätä keittiön yläkaappeja vahingossa auki, koska voisin kolhia niihin pääni.”
Näköhäiriöni jatkuivat. Sairaalassa minulle tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset. En pystynyt lukemaan tai katsomaan televisiota. Ja kun juttelin jonkun kanssa, naaman paikalla oli reikä, sokea piste.
Aivoinfarkti voi aiheuttaa esimerkiksi osittaisen halvaantumisen. Ajan myötä motoriset muutokset korjaantuvat yleensä melko hyvin, mutta näkömuutosten kanssa tilanne on huonompi.
Aivojen kuntoutumisen kannalta ensimmäiset kolme kuukautta infarktin jälkeen ovat kriittisimmät. Vaikkei lukemisesta tullut mitään, selasin sanomalehden joka päivä ja yritin saada selvää otsikoista. Tein palapeliä ja harjoittelin meikkaamista, koska se oli tarpeeksi pikkutarkkaa.
Vähitellen näkö alkoi korjaantua, vaikkei se lopullisesti parantunut. Näkökenttäni vasen yläkulma on pysyvästi pimeä.
Sairaalassa aloitettiin kuukausien toimintaterapia, jossa minua valmisteltiin uutta elämää ja arjen muutoksia varten. Uskoin pärjääväni ja pystyväni asumaan yksin. Piti vain muistaa, etten jätä keittiön yläkaappeja vahingossa auki, koska voisin kolhia niihin pääni.
”Ajattelin, että koska olen nuori, pystyn parantumaan.”
Sairastuminen vei minut selviytymistilaan. Uskoin, että oireet menevät ohi. Ajattelin, että koska olen nuori, pystyn parantumaan.
Olin kerran aiemminkin rakentanut identiteettini uudelleen. Harrastin koko lapsuuteni taitoluistelua ja kilpailin lajissa. Haaveilin MM-kisoista ja olympialaisista, mutta urani ja motivaationi tyssäsi polvivammaan. Jäin tyhjän päälle, koska en tiennyt muusta elämästä. Luulin, että kaikki muutkin treenaavat tunteja päivässä.
Uskon juuri luistelutaustani vaikuttaneen siihen, että halusin niin kovasti pärjätä ja selviytyä sairaudestani. Ja nimenomaan yksin.
Toimintaterapeutin lisäksi tapasin myös psykiatrista sairaanhoitajaa ja psykologia. Muuttuneen elämäntilanteeni tuoma ahdistus ja katkeruus hiipivätkin mieleeni vasta myöhemmin.
”Pelkäsin edelleen uutta infarktia. Paniikin laukaisi myös se, jos unohdin sanoja enkä saanut niitä mieleeni.”
Pahimpia asioita oli se, että menetin ajokorttini kokonaan pitkäksi aikaa. Infarktin jälkeen ei pääse auton rattiin kolmeen kuukauteen, mutta ajattelin saavani ajolupani takaisin sen jälkeen.
Kolmen kuukauden kuluttua tein näkötestin, joka ei mennyt hyvin. Niinpä eräänä päivänä testin jälkeen sain soiton, jossa asia vain ilmoitettiin: ajokorttiani ei palauteta.
Olin hölmistynyt. Työni vaati liikkumista asiakkaiden luona, joten nyt en voisi tehdä enää työtäni. Miten yksi sokea yläkulma muka vaikuttaa ajamiseen? Jos sieltä jotain tulee, niin korkeintaan lentokone, eikä silloin voisi muutenkaan mitään, ajattelin.
Soittaja sanoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että olen hengissä. Kommentti sai minut vihaiseksi. Totta kai olin kiitollinen. Jokaisella on kriisinsä, jotka ovat itselle isoja asioita, ja minä opettelin elämään omani kanssa. Tuntui, että näköpuutostani vähäteltiin.
Olin kolme kuukautta sairauslomalla. Sitten kävin tekemässä pari perhetyön vuoroa, mutta minulle tuli huono olo ja ahdistuin. Tällaistako tämä tulisi olemaan?
Kauneusalan töitä tein satunnaisesti. Jo kolmen tunnin jälkeen olin aivan poikki ja kotiin palattuani en osannut muuta kuin itkeä. Myös tavallinen kauppareissu uuvutti.
Tuntui epätodelliselta huomata, miten myönteinen ja naurava Noora muuttui itkuiseksi ja väsyneeksi varjoksi, joka pelkäsi nukahtaa öisin. Pelkäsin edelleen uutta infarktia. Paniikin laukaisi myös se, jos unohdin sanoja enkä saanut niitä mieleeni.
Vetäydyin yksinäisyyteen enkä halunnut kavereiden näkevän uutta versiota minusta. Välillä yritin kyllä tsempata. Sain isältä kyydin eräisiin illanistujaisiin, mutta häly uuvutti minut nopeasti. Äänet puuroutuivat enkä jaksanut selittää kaikille, mikä tilanteeni oli.
Tietysti arvostin sitä, että ihmiset olivat vilpittömän kiinnostuneita tai kehuivat minua vahvaksi. Mutta samaan aikaan mietin: mitä muita vaihtoehtoja minulla muka oli?
”Yritän edelleen opetella sitä, ettei aina tarvitse pärjätä yksin.”
Puhuin peloistani ja ahdistuksestani psykologille, mutta usein juuri noina päivinä olo oli kohtuullinen. Minua hävetti. Minullahan meni kuitenkin suhteellisen hyvin.
Olisi pitänyt kirjoittaa ahdistuneet ajatukset ylös tuoreeltaan silloin yöllä, kun ne iskivät päälle. Selittäminen päivänvalossa oli vaikeaa.
Kun selviytyjän rooli alkoi saada säröjä, tunsin, kuinka katkeruus halusi ottaa vallan. Miksei oireideni todellista syytä huomattu tai tutkittu tarpeeksi? Miksi minua neuvottiin jäämään kotiin ja syömään buranaa? Näkisinkö nyt niin kuin ennen, jos jotain olisi tehty toisin?
Tein virallisen valituksen hoitovirheestä. Se kuitenkin kuitattiin sillä, että sairastamani migreeni vaikutti lääkärin diagnoosiin. Eikä hyytymää aivoissani olisi ehtinyt enää liuottaa, vaikka olisinkin päässyt magneettikuvaan perjantai-iltana.
Ymmärsin myös, ettei katkeruuteen voi jäädä. Se vain syö sisältä.
Onneksi minulla oli lähelläni ihmisiä, joiden seurassa uskalsin olla oma itseni ja itkeä. Exäni jaksoi kuunnella ja tsempata, vaikka hänellä olisi varmasti ollut parempaakin tekemistä. Olin usein myös vanhempieni luona yötä, ja siellä nukuin paremmin. Ystävien tuki oli sydäntälämmittävää. Minua ei jätetty ulkopuolelle, vaikka itse herkästi vetäydyinkin omiin oloihini.
Sain paljon apua myös Facebookin vertaistukiryhmästä, joka oli tarkoitettu sairastuneille ja heidän läheisilleen. Kirjoittelin yhden nuoremman naisen kanssa paljon infarktini jälkeen. Ymmärsin, ettei sairastuneen tilannetta voi todella ymmärtää, ellei itse ole kokenut samaa.
Taistelin yhdeksän kuukautta, ennen kuin sain ajokorttini takaisin. Minun piti ajaa inssi uudestaan, mikä oli hyvä asia. Ajotaidoissani ei ollut ongelmia.
Sisukkuus ja selviytyjän luonne ovat sekä siunaus että kirous. Yritän edelleen opetella sitä, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Haluan ehdottomasti käydä psykoterapiassa, kunhan olen saanut enemmän etäisyyttä tapahtuneeseen.
Aivoinfarktin syytä ei saatu selville. Itse uskon, että syy oli kuormittava elämäntahtini ennen sitä. Kun lääkäri infarktin jälkeen määräsi ensimmäisen sairauslomajakson, olin helpottunut: ihanko totta saan nukkua kuukauden putkeen?
Tein töitä lastensuojelussa ja perheiden kanssa. Harrastukseni kauneusalalla kasvoi toiseksi työksi siihen rinnalle, joten vapaa-aikaa ei oikein ollut. Vuosien ajan olin koko ajan menossa, venytin työpäiviä, söin milloin ja mitä sattui, enkä nukkunut riittävästi.
En ollut väsynyt, koska olin tottunut jaksamaan ja ylittämään itseni. Luulin, että tällaista elämän kuuluukin olla. Ymmärrän nyt, että vaikka työ on kuinka kivaa, se vie silti voimia.
Lopulta päätin, etten palaa perhetyön pariin. Minun olisi pitänyt tehdä vuorotöitä, ja sitä en olisi jaksanut.
Eikä minulla ollut mitään annettavaa. En olisi pystynyt kuuntelemaan toisten huolia – opettelin vasta uutta elämää.
Sairastuminen opetti, ettei edes huominen ole varma, joten asioita kannattaa tehdä eikä kantaa jatkuvasti huolta kaikesta. Olin haaveillut yrittäjyydestä, joten hain kosmetologikouluun. Halusin päättää työajoistani ja luoda rytmin, joka ei olisi niin kuormittava kuin entinen elämäni. Opintojen ohella meinasin harhautua tekemään taas liikaa töitä, mutta huomasin sen ajoissa.
Niinpä rauhoitin tahtia ja opiskelin yrittäjäksi oppisopimuksella. Se vapautti minut pois koulusta ja pystyin suorittamaan koulun ja tutkinnon työn ohessa, koska minulla oli jo riittävästi osaamista.
Opettelen edelleen, kuinka paljon jaksan ja mikä on sopiva määrä asiakkaita. Yrittäjänä on omat haasteensa, mutta työ antaa paljon. Nyt uskallan pitää vapaapäivän, jos siltä tuntuu.
Kaiken kokemani jälkeen tuntuu upealta, että elämän suunnittelu on vihdoinkin omissa käsissä. Lähden töistä joka kerta kiitollisena.”
Juttu on julkaistu Trendissä 3/2024.
