Nuorempana Kia ajatteli, ettei voi hankkia lapsia – sitten hän tapasi puolisonsa: ”Uskon yhä, että suurin ilmastoteko on jättää lapset tekemättä”

”Reilun vuoden ikäinen tyttäreni tutkii varpuja ja lehtiä kotitalomme takana olevassa metsässä. Hän on taaperomaisen innostunut kaikesta. Vaappuu eteenpäin ja pysähtyy luonnon äärelle.

Kun kerron hänelle, että myös puille voi antaa halin, hänen kasvonsa alkavat loistaa. Hän ryntää halaamaan puuta ja huutaa samalla ai ai.

Olen onnellinen. Haluan opettaa lapselleni, että luonto on elävä organismi, jota kunnioitetaan ja vaalitaan. Ei riistetä ja sorreta.

Jo nuorena haaveilin, että olisin jonain päivänä vanhempi. Meni kuitenkin vuosia, että annoin toiveelleni tilaa. Tämä johtui siitä, että en ollut varma, voinko toivoa lasta maailmaan, jossa ekokriisi on pahempi kuin koskaan.

Pyörittelin vaihtoehtoja ja ajatusta, että minusta tulisi vapaaehtoisesti lapseton. Uskon yhä, että suurin ilmastoteko on jättää lapset tekemättä tai ainakin pitäytyä yhdessä.

Kia Löfberg on mukana Äitikapinassa, joka valtasi marraskuussa Kiasman aulan. He muistuttivat, että ilmastokriisi on aina lasten oikeuksien kriisi. ”Samalla osoitimme solidaarisuutta lapsille, jotka ovat kuolleet Palestiinassa, Ukrainassa ja muilla sota-alueilla.”

Tapasin puolisoni seitsemän vuotta sitten. Kun annoin vauvakuumeelle mahdollisuuden, se vei mukanaan. En haluaisi sanoa näin ja sanon silti. Annan sen itselleni anteeksi. Positiivisen testin jälkeen suljin hetkeksi maailman pois ja keskityin vain tulevaan. Se oli tarpeen, koska olin vihainen ja kyyninen sen suhteen, että voisimme enää pelastaa maapalloa.

Kun lapsemme syntyi, hänen viattomuutensa herätti minussa voimakkaan halun toimia. Syy oli selkeä. Tyttäreni ei pyytänyt syntyä tuhon ja kaaoksen keskelle. En tahdo, että hän kasvaa aikuiseksi ja kysyy, miksi emme tehneet mitään.

Aloin opiskella lisää ympäristökriisistä. Oivalsin, että se ei enää ratkea tarpeeksi nopeasti ilman aktivismia. Työkaveriltani kuulin Äitikapina-liikkeestä. Yhdysvalloissa toissa vuonna syntyneen liikeen ideana on tuoda yhteen äitejä, hoivaajia ja liittolaisia vaatimaan elinkelpoista maailmaa lapsille.

Kun Suomen toinen Äitikapina-tapahtuma järjestettiin viime syksynä, olin mukana. Istuimme piirissä Narinkkatorilla. Oli kaatosade. Pidimme puheita ekokriisistä ja lapsistamme, lauloimme. Mukana oli kylttejä, joissa oli lastemme etunimet ja iät.

Aluksi jännitti, jopa nolotti. Mitä, jos joku tuttu näkee? Piirissä istuessani oloni muuttui kuitenkin nopeasti lähes meditatiiviseksi. Jotkut pysähtyivät kuuntelemaan, toiset kävelivät ohi.

Kun lopetimme, itkin helpotuksesta. Siitä, että tein jotain konkreettista ilmaston hyväksi.

Oli lohdullista, että en ollut huoleni kanssa yksin. Sain ilmaista suruani, suuttumustani ja hätääni, mutta todistaa myös rakkautta, toivoa ja yhteisön voimaa.

Kun lapseni kasvaa, kerron hänelle myös sen, kuinka otin hänet kantorepussa mukaan Metsämarssille, kun hän oli alle vuoden.

Äitiys teki minusta empaattisemman ja välillä tuskani maailman tilasta repii lähes rikki. Samalla lapseni näyttää, kuinka elää hetkessä.

Kun peittelen hänet iltaisin omaan, turvalliseen sänkyyn, olen tietoinen etuoikeuksistani. Siksi meidän, jotka voimme, on käytettävä ääntämme.

On velvollisuutemme puolustaa kaikkia maailman lapsia. Lähes puolet heistä on jo vaarassa ilmastokriisin ja saasteiden vuoksi.

Ajattelin ennen, että aktivismi tarkoittaa automaattisesti itsensä sitomista ikihonkiin ja liikenteen katkaisemista Mannerheimintiellä.

Aktivismi on totta kai tätäkin, mutta toimia voi muutenkin. Jokaisen pitää löytää tapansa, mutta yksi seikka on varma. Meidän on pidettävä ääntä ja kapinoitava, jotta meillä on jotain, jonka jättää jälkeemme.”

Juttu on julkaistu Trendissä 2/24.