Olet tehnyt henkilökohtaisen ennätyksesi sprinttimatkassa päiväkodilta töihin, mutta viikkopalaveri on silti ehtinyt alkaa ilman sinua. Mieltä painaa aamun huutoriita lasten kanssa, eikä pyykki­korista kaivettu paita kohenna oloa.

Tämähän se on, tuttu kuva pikkulapsen vanhemmasta. Sitten ovat ne vanhemmat, jotka perustavat yrityksiä, treenaavat maratonille ja ilmaantuvat joka paikkaan tukka pestynä. Onko heillä ylimääräinen viikko kuukaudessa vai apunaan ihana kotiapulainen?

Tätä ihmetteli viestinnän asiantuntija Anni Erkko, joka yllättyi, millaista kaaosta työn ja vanhemmuuden yhdistäminen on. Ihmettelystä syntyi tietokirja Ura­äidin selviytymisopas.

Myös Väestöliiton työ-, perhe- ja tasa-arvokysymysten erityisasiantuntija, hankepäällikkö Anna Kokko on huomannut vanhempien vaikeudet sovittaa perhe-elämää ja työtä yhteen. Erkko ja Kokko kertovat, miten asenteiden ja käytäntöjen pitäisi muuttua niin kotona kuin työpaikalla, jotta jaksaisimme paremmin.

Miten tämä oikein hoidetaan, miten minä selviän? Tätä ihmetteli Anni Erkko palattuaan vanhempainvapaalta töihin. Kumpikin lapsista heräili öisin.

”Pää tuntui siltä, että aivojen sijaan siellä oli mössöä. Mielialani oli matala, ja ideointi ja luovan työn tekeminen tuntuivat vaikealta.”

Työpäivät olivat selviämistaistelua.

”Tuntui, että selvisin työtehtävistäni vain täpärästi. Ajattelin, että vika on minussa, ja muut ympärilläni pärjäävät paremmin.”

Suurimmalle osalle vanhemmista ruuhkavuodet ovat raskaita. Lasten kanssa vietetään paljon enemmän aikaa kuin ennen, ja samalla työelämän vaatimukset ovat lisääntyneet. On vaikea olla samaan aikaan läsnäoleva vanhempi ja aina työkavereiden tavoitettavissa.

Moni työ on muuttunut yrittäjämäiseksi itsensä johtamiseksi. Myös itsenäistä asiantuntijatyötä tekevän Erkon piti alkaa johtaa itseään uudella tavalla. Ensimmäiseksi piti opetella laittamaan rajat työnteolle.

”Oli pakko opetella kurinalaisuutta ja sopeuttaa työt käytettävissä olevaan aikaan, jos halusi ehtiä päivä­kotiin tai nähdä lapsia vielä hereillä.”

Siinä auttaa suunnitelmallisuus. Erkko käy miehensä kanssa sunnuntaisin läpi tulevan viikon menot. He sopivat lasten viemiset sekä alkuviikon ruokalistan.

Töissä Erkko kirjaa post-it-lapuille viikon tärkeimmät työt sekä kunkin päivän tehtävät. Monesti hän varaa kalenterista eri tehtäville oman työajan.

Jokainen perhe elää ruuhkavuosia omalla tavallaan.

Voi olla monta lasta pienellä ikäerolla tai lapsi, jolla on erityistarpeita. Jossakin perheessä koko rodeo pyörii yhden vanhemman voimin.

”Ja sitten joillakin on hyvin nukkuva lapsi, ja heillä on voimavaroja vaikka mihin. Näe oma tilanteesi sellaisena kuin se todella on. Se mikä kuormittaa yhtä, ei kuormita toista”, neuvoo Anna Kokko.

Kaikki elämän siirtymäkaudet vaativat opettelua. Töihinpaluu kannattaa rauhoittaa, varsinkin jos lapsi totuttelee samalla päiväkotiin. Kokon mielestä myös työpaikoilla pitäisi ymmärtää paremmin, kuinka tärkeä hetki paluu on. Tarvittaisiin perehdytystä ja alkuun vähän armoa, viikon tai kuukauden totuttelua.

Tämä on tarpeen myös silloin, kun palaa töihin intoa puhkuen. Riskinä on silloin, että ottaa liikaa töitä, ja kun uudesta elämäntilanteesta ei ole kokemusta, homma voi levitä käsiin.

Anni Erkko palasi töihin täynnä näyttämisen halua.

”Minulla oli kova tarve todistaa, että ammattitaitoni ei ollut kadonnut. Haalin heti liikaa hommia.”

Mutta tilanne oli aivan erilainen kuin ennen. Erkkoa ahdisti olla erossa lapsesta, ja tunnemyrsky oli hirveä. Toisen lapsen kanssa Erkko osasi jo varautua paremmin. Hän totutteli rauhassa työrytmiin ja laski rimaa myös kodin hoitamisessa.

”Tiesin, että nyt ei pidä vaatia itseltään liikaa kaikilla osa-alueilla vaan olla erityisen lempeä itselleen.”

On opittava, ettei nyt ole täydellisten suoritusten aika, ei töissä eikä kotona.

”Sadan prosentin suorituksen sijaan pyri 80 prosenttiin – tai vähempään!”

Erkko ei halunnut jättää liikuntaa, koska se oli tärkeää hänen henkiselle hyvinvoinnilleen. Sen sijaan työhön liittyviä iltatilaisuuksia jäi väliin, samoin ystävien näkeminen väheni.

Lapsi jäi aamulla itkien päiväkotiin, ja työt jäivät iltapäivällä kesken lapsen haun takia. Tuli taas vilkuiltua työsähköposteja lapsen läksyjen lomassa.

Tutkimusten mukaan eniten syyllisyyttä tuntevat juuri töihin palaavat pikkulasten äidit. Kokon mukaan syyllisyyttä voitaisiin ehkäistä, jos perhe-elämää tehtäisiin näkyvämmäksi työpaikoilla.

”Se voi olla sitä, että toimitusjohtaja sivuaa blogissaan myös perhe-elämää tai kertoo lähtevänsä hakemaan lasta päiväkodista”, Kokko sanoo.

Ylipäätään johdon pitää näyttää esimerkkiä siitä, että on olemassa muutakin elämää: lähteä ajoissa kotiin tai hakemaan lapsia, lähettää työmeilit työaikana ja järjestää palaverit ydintyöajalle, klo 9.30 ja 15.00 välille.

Yksi syyllisyyttä ruokkiva asia on lapsen sairastelu. Kokon mukaan viime vuosina on tehty paljon työtä sen eteen, että lapsen kanssa voisi jäädä kotiin pienemmällä selitysvastuulla.

”Työpaikoilla pitäisi olla aidosti mietittynä varahenkilöt ja vastuut, ettei käytännössä joudu hoitamaan koko työpäivää, kun lapsi sairastaa. Myös silloin kun työ on yrittäjämäistä projektien hallintaa, organisaatiossa pitää varautua poissaoloihin.”

Tarvitaan myös selkeät ohjeistukset siitä, millaisia perheasioita – terveystarkastus, päiväkodin juhlat – voi hoitaa työajalla, myös muissa kuin tiukoissa työvuoro-organisaatioissa. Tärkeintä on tasapuolisuus.

Anni Erkon esihenkilö ymmärsi lasten sairastelun ja tarjoutui ottamaan työtehtäviä pois. Jo se, että sai ymmärrystä, auttoi Erkkoa ja lisäsi hänen halua joustaa.

Syyllisyys oli silti tuttu tunne myös Erkolle. Häntä on helpottanut psykologi Anna-Liisa Valtavaaran oppi: erota väärä ja oikea syyllisyys. Olenko tehnyt jotain väärin? Olisinko voinut toimia toisin? Keneltä minun tulisi nyt pyytää anteeksi ja mitä? Jos vastaa ensimmäiseen kahteen kysymykseen ei, eikä keksi jälkimmäisiin järkeviä vastauksia, kyseessä on väärä syyllisyys.

Erkon mielestä se, että älypuhelimien ja läppäreiden myötä työ on tullut kotiin, tarkoittaa sitä, että myös muu elämä saa valua työpaikalle.

”Työpaikalla pitää puhua avoimesti perheestä ja vaikka riittämättömyyden tunteista. Minäkin kerroin, jos työteho oli huono huonojen yöunien takia.”

Viime vuosina on puhuttu paljon perheiden toivomista työelämän joustoista. Keskusteluissa joskus unohtuu, että joustoja on hyvin tarjolla – niitä vain käytetään melko vähän. Esimerkiksi Ruotsissa vapaaehtoinen osa-aikatyö on yleisempää.

Anni Erkko teki molempien lasten kohdalla puoli vuotta nelipäiväistä työviikkoa.

Myöhemmin hän ymmärsi, että lyhyempi työpäivä olisi auttanut häntä enemmän: vähentänyt esimerkiksi tunnetta, ettei ehdi nähdä lapsia arki-iltoina. Myös etätyöpäivät olivat hyvä tapa vähentää arjen stressiä.

”Nelipäiväinen viikko on hyvä, jos pystyy aidosti tekemään vähemmän. Omat työni eivät juuri vähentyneet.”

Anna Kokon mukaan voi olla vaikea tietää, mikä osa-aikatyön toteutustapa sopii omaan tilanteeseen, joten ratkaisuja pitää voida myös muuttaa kuukauden tai puolen vuoden kokeilun jälkeen.

Joustavuus on myös sitä, että asiantuntijatyötä tekevä voi itse suunnitella työpäivänsä. Vuorotyössä perheen ja työn yhdistämistä helpottavat yhteisölliset työvuorosuunnittelumallit: työntekijällä on mahdollisuus suunnitella omat työvuorot niin, että ne sopivat mahdollisimman hyvin omaan elämäntilanteeseen.

Yksi ratkaisu kiireisiin vuosiin voi olla hakeutuminen vähemmän vastuulliseen tai kuormittavaan tehtävään.

”Ei pidä vain lähteä suorittamaan, että tätä minun nyt oletetaan tekevän. Ajankäyttöön ja toimeentuloon nämä valinnat useimmiten kilpistyvät, eikä niihin ole kaikille sopivaa patenttiratkaisua”, Kokko sanoo.

Vanhemmuuden myötä myös Anni Erkko alkoi pohtia arvojaan.

”Luulin olevani urasuuntautunut, mutta olinkin paljon perhemyönteisempi. Vaikkei esimerkiksi nelipäiväinen työviikko ollut taloudellisesti järkevä, minulla oli hyvä mieli, kun vietin perjantait lapsen kanssa.”

Erkko huomasi miettivänsä, onko työ niin merkityksellistä, että sen takia kannattaa olla lapsista erossa.

”Mietin työasioita vapaa-ajalla omasta halustani, ja tiedän, että se näkyy lapsille joskus poissaolevuutena. Haluan, että teen sen merkityksellisen työn takia.”

Erkko toivoisi enemmän puhetta siitä, että perheelliset naiset voivat tavoitella ammatillisia unelmia siinä missä muutkin. Erkko itse vaihtoi vaativampaan työhön, kun pahin pikkulapsivaihe oli ohi.

”Feministinä kehotan myös kysymään, toimisiko mies samalla tavalla, jos vaikkapa pohtii ylennyksestä kieltäytymistä lasten takia.”

Asiantuntijatyössä nainen saattaa vaihtaa helpompaan tehtävään ihan vain selvitäkseen kaikesta.

”Eihän se niin voi olla, että vain naiset vaihtavat toiseen työhön, jotta voivat toimia myös vanhempina. Kaikilla pitää olla tasapuolinen mahdollisuus työuran rakentamiseen”, Kokko sanoo.

Tutkimusten mukaan kokonaisvastuu arjesta uuvuttaa äidit. Kokosta vanhempainvapaiden tasapuolinen jakaminen lisäisi ymmärrystä puolin ja toisin.

”Jos isät näkevät, minkälaisia päivät kotona lasten kanssa ovat, ja vastuuta kotitöistä ja lastenhoidosta jaetaan tasa-arvoisesti, päästään ylisuorittamisesta ja toivottavasti uupumisen riskistäkin.”

”Täytyy kuitenkin muistaa, että suurimmalle osalle vanhemmista perhe ei ole vain riippa ja rasite, vaan voimavara, joka tuo hyvinvointia, onnea ja iloa.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.