Soili Pekonen joutui pahaan onnettomuuteen, joka vei liikuntakyvyn ja työn. Pian hän painoi 178 kiloa ja söi kymmentä lääkettä päivittäin.

"Lapsena olin se pitkä ja hoikka tyttö. Olin 173-senttinen jo 12-vuotiaana. Urheilin paljon. Nuorempana hiihdin ja pelasin lentopalloa.

Minulla on kolme lasta. Raskauksien aikana painoa kertyi, mutta pudotin aina ylimääräiset kilot. Nelikymppisenä painoin 70 kiloa. Sitten elämäni pysähtyi.

Vuonna 1998 olin mieheni kanssa lemmenlomalla Turkissa. Olin meriretkellä uimassa, kun joku hyppäsi yläkannelta suoraan päälleni. Menetin tajuntani ja olin hukkua. Mieheni huusi muita uimareita pelastamaan minut.

Heräsin laivassa. Minut vietiin sairaalaan. Kehoni vasen puoli vahingoittui, enkä pystynyt liikkumaan kunnolla. Myöhemmin selvisi, että myös aivojeni muistialue vaurioitui. Minun on välillä vaikea löytää sanoja. Loppuloma meni altaalla maaten. En ole koskaan ollut niin ruskettunut kuin silloin.

Suomessa jouduin sairauslomalle ja neurologin hoitoon kahdeksi vuodeksi. Minulla ja miehelläni oli tuolloin ravintola. En pystynyt enää työhön. Mielialani laski, ja linnoittauduin kotiin. En olisi halunnut lähteä edes kauppaan. Paino alkoi nousta nopeasti ja salakavalasti.

Olen aina tehnyt itse vaatteeni, ja vaatekokoni kasvoi aivan huomaamatta. Mieheni ei koskaan sanonut mitään lihomisestani.

Pari vuotta myöhemmin olin työkykykuntoutuksessa. Olin juuri tulossa suihkusta, kun jalkani jäi suihkun oven taakse ja kaaduin. Vasen polvi meni murskaksi, ja takaristiside katkesi. Makasin alasti suihkun lattialla. En voinut huutaa apua, koska kerroksessa ei ollut muita. Pukeuduin ja raahauduin käytävään. Päädyin sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi, ja jouduin opettelemaan kävelemään uudestaan.

Sen jälkeen pääsin toiseen kuntoutukseen. Aluksi tehtiin kuntotesti. En pystynyt jatkamaan sitä loppuun asti. ”Rouva hyvä, nyt on pakko lopettaa”, valvoja totesi. Selvisi, että painoin 150 kiloa. En voinut uskoa sitä.

Aloin opiskella kädentaitoja Kankaanpään opistossa vuonna 2001. Myöhemmin jatkoin artesaaniksi ja valmistuin 2004. Olin onneni kukkuloilla, kun pääsin opistoon tuntiopettajaksi. Olin luullut, etten enää kelpaa töihin.

Uppouduin työhöni. Elin kahvilla ja pullalla. Viikonloppuisin oli ihana laittaa miehen kanssa hyvää ruokaa ja nauttia lasi tai pari viiniä. Pian terveys reistaili. Ylipaino nosti verenpaineen ja kolesteroliarvot korkeiksi. Minulle puhkesi kakkostyypin diabetes. Lisäksi minulla oli jo kilpirauhasen vajaatoiminta, fibromyalgia ja psoriasis.

Vuonna 2006 todettiin tulehduksellinen suolistosairaus Crohnin tauti. Ennen diagnoosia juoksin vessassa kaikki aamupäivät. Sitten puhkesi kihti. Selkäni tuli kipeäksi, jos kävelin vain sata metriä. Söin kymmentä eri lääkettä.

Vuonna 2009 olin matkalla opettamaan hopeakorutöitä, kun liukastuin ja löin pahasti olkapääni. Se leikattiin kaksi kertaa, mutta ei siitä enää kättä tullut. Jouduin lopettamaan työt.

Masennuin täysin. Tunsin, että elämäni oli ohi. Makasin peiton alla, enkä jaksanut tehdä mitään. Tätä jatkui vuoden. Kävin lääkärissä säännöllisesti muiden sairauksien vuoksi, mutta masennukseen en saanut apua. Olin päättänyt, että pärjään omillani. Kaikki vaivani kuitattiin ylipainolla.

Vuonna 2009 menin mieheni kanssa terveyskeskuksen painonpudotusryhmään. Kun punnituksessa tuli minun vuoroni, hoitaja sanoi: ”Vaa’an asteikko on 150 kiloon asti eikä se nyt riitä”. Hän haki huoneeseen ison rautapuntarin. Painoin 178 kiloa. Järkytyin ja häpesin. Papereissani luki diagnoosi sairaalloisen lihava. Päätin, että haluan siitä eroon.

Lue myös: 30 kiloa laihduttanut Henriikka: Tämä on maraton, ei pikamatka

Muutimme, ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi kuntopyörän ja ryhdyin kasvissyöjäksi, koska olin lukenut, että se voisi auttaa myös pahaksi äityneeseen nivelpsoriasikseen. Oireeni helpottivat, ja paino putosi parikymmentä kiloa kahdessa kuukaudessa. Sitten painonlasku pysähtyi. Ymmärsin, että tarvitsen apua.

Näin ilmoituksen Herbalife Nutritionin painonhallintaryhmästä. Olin käyttänyt yrityksen tuotteita jaksamisen apuna silloin, kun työskentelin ravintola-alalla. Minulla oli niistä hyviä kokemuksia. Mieheni lähti mukaani.

Ryhmä kokoontui kerran viikossa. Siellä seurattiin kehonkoostumusta ja rasvaprosenttia. Lääkärini valvoi vointiani laboratoriokokeilla.

Opettelin syömään säännöllisesti viisi ateriaa päivässä. Korvasin ateriankorvikkeilla aamiaisen ja iltapalan. Muuten söin tavallista kasvisruokaa. Koska minulla oli paljon ylipainoa, nautin aluksi pari ylimääräistä ateriankorviketta muun ruoan lisäksi.

Päivän aikana piti syödä kaikenvärisiä ruokia: kasviksia, hedelmiä, ruisleipää, kananmunia ja maitotuotteita. Oli tärkeää juoda tarpeeksi vettä. Se oli minulle vaikeaa. Olin tottunut juomaan vain teetä ja kahvia. Vähensin herkuttelua mutten luopunut siitä kokonaan. Jäätelö on suurin herkkuni. Nautin viiniä enää vain juhlissa. En tarvinnut sitä enää rentoutumista varten.

Käytin noin 300 euroa kuukaudessa ateriankorvikkeisiin ja muihin lisäravinteisiin. Toisaalta ruokakauppalasku pieneni. Painoni putosi runsaan kilon kuukaudessa. Pikkuhiljaa aloin kävellä puolen kilometrin matkan terveyskeskukseen. Sitten siirryin sauvakävelyyn. Oli ihanan vapauttavaa liikkua.

Pääsiäisenä vuonna 2013 voin kamalan huonosti. Päässä sumeni ja olo oli kuvottava. Painoin 130 kiloa. Menin lääkäriin, koska luulin, että diabeteslääkitystä pitää lisätä. Päinvastoin! Lääkäri totesi, että huono olo johtuu lääkkeistä. Ne lopetettiin asteittain.

Laihduin sata kiloa seitsemässä vuodessa. Moni on kysynyt, olenko käynyt leikkauksessa. En ole. Minulle ei jäänyt kaksoisleukaa, ja olen saanut vyötäröni takaisin. Vaatekokoni on 38–40, ei enää 68.

Itsetuntoni on aina ollut hyvä, mutta nyt olen varmempi itsestäni. Kun olin masentunut, eristäydyin. Nyt olen saanut uusia ystäviä.

Painoni on pysynyt samana kaksi vuotta. En laihduta vaan syön terveellisesti. Kurpitsat ja tomaatit ovat suosikkejani. Haluan voimistua, kiinteytyä ja parantaa lihaskuntoani.

Käytän yhä ateriankorvikkeita. Minun täytyy huolehtia painostani ja hyvästä ravinnonsaannista loppuelämäni. Olen laittanut kellon hälyttämään, jotta muistan syödä.

Mieheni on ollut suurin tukijani. Hän on tullut mukaani ryhmiin ja muuttanut omiakin tapojaan. Tuntuu ihanalta, kun hän sanoo: Vau, olet hyvännäköinen.

Parasta on, että pääsin eroon suurimmasta osasta lääkkeistäni ja pystyin palaamaan työelämään. Vuonna 2011 menin kansalaisopiston tilkkutyökurssille. Kun vetäjä jäi eläkkeelle, minua pyydettiin jatkamaan opettajana.

Vuosi sitten muutimme maalle vanhaan kyläkouluun. Aamuisin sytytämme uunit mieheni kanssa ja lämmitämme talon. Nautin joka ikisestä päivästä."

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehden numerossa 1/2019.