Espanjan talvi on kylmä ja Kaisa Beltrania paleltaa, vaikka hän on pukeutunut villakangastakkiin ja vetänyt huivin tiukasti kaulalleen. Teollisuusalueen kaduilla seisoo korkeissa kengissään stringeihin ja rintaliiveihin pukeutuneita, flunssaisia naisia. Täällä pyörivillä on yksi asia mielessä: seksi – joko sen osto tai myynti.

Beltran työskenteli viime vuonna vapaaehtoistyöntekijänä seitsemän kuukauden ajan Malagan alueella etsivässä työssä: päivisin paikallisen Mujer Emancipada -järjestön palveluksessa ja viikonloppuöinä Punaisen Ristin liiveissä.

Huhtikuussa ilmestyi Beltranin ja valokuvaaja Johanna Erjonsalon dokumentaarinen tietokirja Kadonneet tytöt Aurinkorannikon ihmiskaupasta.

”En halunnut kirjoittaa kirjaa vain haastattelujen perusteella. Minulle oli tärkeää päästä osaksi sitä ympäristöä ja toimintaa, jotta voin todella kertoa, millaista siellä on, millaisesta taustasta uhrit tulevat, ja miten heitä voi auttaa.”

Beltran kohtasi ihmiskauppaa ensi kerran asuessaan Espanjassa vaihto-opiskelijana. Myöhemmin sanomalehdessä julkaistu romanialaisen Amelian tarina kosketti häntä. Alaikäinen tyttö oli joutunut työskentelemään 40:ssä seksiklubissa.

Toimittajan työssään Beltran kirjoitti ihmiskauppaa käsitteleviä lehtijuttuja ja haastatteli Ameliaa itsekin, mutta koki, että haastatteluiden sijaan hän halusi päästä vielä lähemmäksi aihetta. Hän halusi auttaa konkreettisesti, ei vain tarkkailla ja raportoida. Siitä alkoi seitsemän kuukautta kestänyt matka paikkoihin, joissa kukaan ei haluaisi olla.

”Totuin vapaaehtoistyössä huumeista sekaisiin oleviin naisiin, mademeihin ja parittajiin. Kun kova ympäristö muuttuu tutuksi, sitä ei osaa pelätä.”

Rankka työ öisin ja naisten kovat kohtalot jäivät välillä mieleen niin, että niistä oli toisinaan vaikea irtaantua.

”Samaistuin naisiin, ja ymmärsin, että itsekin voisin olla yksi heistä, jos olisin saanut erilaiset lähtökohdat.”

Kun Beltran oli kadulla ilman järjestön liivejä, moni luuli häntä maksulliseksi naiseksi.

”Olin kuvitellut, että seksiä myyvä nainen on nuori ja kaunis, mutta ymmärsin pian, että ihmiskaupan uhri voi olla minkä ikäinen, näköinen tai kokoinen vain.”

Vapaaehtoistyössä Beltran etsi seksin myyjiä ja tarjosi heille kondomien ja liukuvoiteen lisäksi kuumaa kaakaota. Osa naisista lähti pois – varsinkin juuri alueelle tuodut ihmiskaupan uhrit pelkäsivät vieraita kasvoja.

Vapaaehtoiset kiersivät katujen lisäksi bordelleissa ja yksityisasunnoissa, jonne seksikauppa on siirtynyt polii­sien ratsioiden ja nyt myös koronapandemian myötä. Naisten kannalta yksityisasunnot ovat suurin riski.

”Poliisit eivät pääse niihin ilman rikosepäilyä, mutta usein luottamuksen synnyttyä madamet päästävät vapaaehtoistyöntekijät tapaamaan naisia. Vapaaehtoisilla on tärkeä rooli ihmiskaupan uhrien tunnistamisessa. He rohkaisevat naisia ja kertovat lisää heidän oikeuksistaan.”

Beltran on nähnyt, miten uhrin riippuvuus hyväksikäyttäjästä rakennetaan taitavasti, psykologisin keinoin. Parittaja tai madame saattaa veloittaa hurjia asumisesta ja ruuasta ja sysää naisen kadulle tekemään ympäripyöreitä työpäiviä. Toisaalta mami saattaa olla kouluttamattoman naisen ainoa turva tuntemattomassa ympäristössä.

Nykyajan ihmiskaupasta käytetään usein termiä moderni orjuus. Beltran ei pidä termistä.

”Ihmiskaupan vastaisissa julisteissa on kuvattuna ihminen kahleissa pimeässä kellarissa. Edes räikeän hyväksikäytön uhrit eivät välttämättä tunnista itseään sellaisesta kuvasta. Vaikka uhri voi näyttää ulospäin tavalliselta, taustalla on usein ympäristö, jossa päihteet, väkivalta ja jopa raiskaukset ovat arkipäivää.”

Pitäisikö prostituutio sallia vai kriminalisoida, siihen Beltran ei ota kantaa. Sen sijaan hän haluaa näyttää, millaisissa oloissa heikoimmassa asemassa olevat myyvät seksiä.

”En tavannut yhtäkään naista, joka olisi valinnut seksin myynnin, koska pitäisi siitä tai olisi siitä ylpeä. Sellaisiakin varmasti on, mutta näissä paikoissa kohtaamani naiset oli siihen pakotettu tai heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.