Vaalealla pöydällä palaa valkoinen kynttilä. Omaiset ovat sytyttäneet sen menehtyneen vainajan muistoksi Pirkanmaan hoitokodissa. Tänään jonkun elämä on päättynyt.
Tamperelainen Mari Männistö, 46, vilkaisee jo työvuoroon tullessaan ikkunasta, palaako kynttilässä liekki. Hän työskentelee täällä saattohoitotyön vapaaehtoisena.
Kynttilään katsahtaminen on Marille herkkä ja pysäyttävä, jokaisen keskiviikkoillan aloittava hetki. Hän on itse sytyttänyt kynttilän saman pöydän äärellä kahdesti.
PÄÄAULA EI NÄYTÄ lainkaan sairaalalta. Se on kotoisan ja viihtyisän oloinen. Niin Mari muistaa ajatelleensa, kun hän ensimmäistä kertaa tuli Pirkanmaan hoitokotiin äitinsä kanssa ambulanssilla.
Oli heinäkuinen lauantai vuonna 2015. Marin äiti oli sairastanut paksusuolensyöpää kahden ja puolen vuoden ajan. Kun tieto sairauden parantumattomuudesta ilmeni, äiti toivoi lähetettä saattohoitoon Pirkanmaan hoitokotiin. Hän halusi kuolla siellä.
”En olisi pystynyt hoitamaan äitiä kotona, koska en kyennyt katsomaan hänen kipuaan ja kärsimystään. En myöskään osaa sairaanhoitajan työtä, tiesin, että siinä menee minun rajani omaisena. Saattohoidossa hän sai kipuihinsa helpotusta ja hyvää hoitoa.”
Saattohoidossa äiti sai tukea myös elämän päättymiseen liittyvään ahdistukseen.
”Äitiä pelotti kuolema ja se, mitä hänelle tapahtuu. Hän sai täällä keskusteluapua ja psyykkistä hoitoa kysymyksiin, joihin me omaiset emme osanneet vastata.”
Mari ja hänen kolme nuorempaa veljeään yöpyivät vuorotellen äidin huoneessa. Henkilökunta valmisteli perhettä tulevaan.
”Saimme kuulla, että kuolema on rauhallinen hetki, jota ei kannata etukäteen pelätä.”
Sisaruksia ja heidän isäänsä patisteltiin nukkumaan ja kehotettiin tarkkailemaan omaa jaksamistaan. Se tuntui Marista tärkeältä.
”Alusta asti oli selvää, että saattohoitoon kuuluu myös omaisista huolehtiminen.”
Marin siivoojana työskennellyt äiti ehti olla saattohoidossa neljä päivää ennen kun menehtyi 57-vuotiaana.
”Myös äidin kuoleman jälkeen meitä omaisia tuettiin ja ohjeistettiin kaikissa käytännön järjestelyissä. Tuntui hyvältä, että emme jääneet menetyksemme kanssa yksin.”
TAASKO TE OLETTE täällä? Hoitokodin lääkärin sanat kouraisivat, koska ne olivat totta. Kesäkuussa 2016 oli kulunut alle vuosi Marin äidin kuolemasta. Nyt kaatosateisena alkukesän päivänä Mari oli tuonut saattohoitoon isänsä.
Neljä kuukautta aiemmin isällä oli todettu verisyöpä, multippeli myelooma. Sairaus oli löydettäessä edennyt jo pitkälle eikä mitään ollut tehtävissä.
”Olimme kovasti toivoneet saavamme isän kanssa enemmän yhteistä aikaa. Nyt tiesin, ettei hänellä ollut täältä muuta tietä kuin kuolema.”
Tuttu sairaanhoitaja tuli Marin luo ja halasi. Hänkään ei voinut uskoa, että perhe oli palannut.
”Muistan sen hetken, tunteen ja tuskan siitä, että elämäni oli taas palasina. Miten se oli mahdollista?”
Toinen saattohoitokokemus oli Marille silti helpompi, koska hoitokodin käytännöt olivat jo entuudestaan tuttuja. Sisarukset olivat isän vierellä välillä yhdessä, välillä erikseen.
”Vietimme paljon aikaa asioita muistellen. Itkimme, nauroimme ja kuuntelimme musiikkia.”
Erityisesti Apulannan Armo-kappale soi moneen kertaan. Sisarukset muistuttivat toisiaan siitä, että tapahtunut ei ollut heidän käsissään. Heidän oli yritettävä hyväksyä myös isän kohtalo.
”Suuresta surusta huolimatta minulle jäi niistä päivistä ihania muistoja. Saimme olla isän vierellä hänen viimeisinä hetkinään.”
Marin isä oli saattohoidossa yksitoista päivää ennen kuolemaansa 63-vuotiaana. Hän oli ehtinyt saada eläkepäätöksen tuulilasitehtaalta vain paria kuukautta aiemmin.
EN TULE TÄNNE ENÄÄ koskaan. Ajatus oli kirkkaana Marin mielessä, kun hän veljiensä kanssa teki lähtöä hoitokodista isän kuoleman jälkeen. Sisarukset kiersivät talon: saunan, kappelin, ruokailutilat.
”Emme halunneet jättää mitään näkemättä. Samalla sovimme, ettei kukaan meistä astu enää jalallaankaan tänne. Vanhempamme saivat ensiluokkaista hoitoa, mutta emme halunneet joutua hyvästelemään täällä enää ketään.”
Elämän jatkaminen oli vaikeaa. Mari hoiti hautajaisjärjestelyt ja perunkirjat. Samalla hän huolehti lähisukulaisten jaksamisesta ja soitteli heidän peräänsä kyselläkseen vointia.
”Se oli sumuista aikaa. En saanut öisin nukuttua. Olin väsynyt ja uupunut. Mietin toistuvaksi, miksi meille kävi näin.”
Siihen aikaan Mari hoiti perustamaansa siivousalan yritystä. Työ ja arki kolmen pienen lapsen äitinä pakottivat hänet pysymään kiinni rutiineissa.
”Kävin henkisen taistelun itseni kanssa. Tiesin, että tipun jonkinlaiseen kuiluun, ellen saa rauhaa tapahtuneen kanssa. Ajan kuluessa opin jollain tavalla hyväksymään sen, että kaikella on jokin tarkoitus. Oli pakko jatkaa eteenpäin jo lastenkin vuoksi.”
IHAN KUIN TALO PUHUISI. Melkein kuin se kutsuisi tulemaan luokseen, Mari ajatteli. Vanhempiensa kuolemien jälkeisinä vuosina hän ajoi usein saattohoitokodin ohi. Jostain syystä rakennus veti häntä puoleensa.
Syksyllä 2020 hän mainitsi perheelleen, että halusi osallistua saattohoidon vapaaehtoistyöntekijän koulutukseen. Puoliso ja lapset suhtautuivat ajatukseen varauksella. He pelkäsivät työn olevan liian raskasta.
Mari halusi kuitenkin ottaa selvää, olisiko hänestä tehtävään.
”Kun näin ilmoituksen koulutuksesta, tiesin, että minulla olisi saman kokeneena omaisena muille annettavaa. Olin päässyt menetysteni käsittelyssä jo tarpeeksi eteenpäin, jotta voisin olla tukena toisille.”
Koulutuksessa käytiin läpi vapaaehtoisten rooleja ja työtehtäviä sekä erilaisia sääntöjä ja puhuttiin myös siitä, että vapaaehtoistyö herättää tunteita.
Vielä ensimmäisellä koulutuskerralla Mari ei ollut varma, pystyisikö tehtävään, mutta jo seuraavalla kerralla hän tiesi olevansa oikeassa paikassa. Viiden koulutuskerran ja haastattelun jälkeen Mari hyväksyttiin vapaaehtoistyöntekijäksi.
OSAANKO MINÄ? Onko minusta siihen? Miten minut otetaan vastaan? Pystynkö olemaan kenellekään avuksi? Kysymykset risteilivät mielessä, kun Mari saapui ensimmäiseen vapaaehtoisvuoroonsa illalla 25. marraskuuta 2020.
Eteisessä paloi kaksi kynttilää kahden päättyneen elämän merkiksi. Käytävällä vastaan tuli valkoisilla lakanoilla peitelty sairaalasänky, jossa vainajaa kuljetettiin hissiin. Lakanan päälle oli aseteltu kukka.
Jännitys katosi nopeasti. Vuoronsa päätteeksi Mari kirjoitti päiväkirjaansa:
”Minusta oltiin kiinnostuneita, olin avuksi. Lähden pois. Voin valita lähteä. Toiset jäävät odottamaan huomista, minua – vieläkö kohdataan?”
Alussa vaikeinta oli palata huoneisiin, joissa vanhemmat olivat menehtyneet. Äidin kuolinhuone oli tyhjillään, ja Mari avasi oven varovaisesti.
”Mieleeni tuli muistoja äidin viimeisistä päivistä. Siitä missä me istuimme ja mihin hän kuoli. Mutta seuraavalla kerralla huoneeseen oli jo helppo mennä, kun siellä oli uusi potilas ja uusi tarina.”
Seuraavina kuukausina Mari kirjoitti ajatuksiaan ylös ja punnitsi, oliko hänestä tähän tehtävään. Ajan kuluessa tekstit vähenivät. Työstä oli tullut osa hänen arkeaan.
LÄSNÄOLOA, SILITTELYÄ, vieressä istumista. Ne ovat Marin tärkeimmät tehtävät. Joskus hän etsii potilaan huoneessa kadonnutta television kaukosäädintä, toisinaan auttaa ruokailussa.
Mari käy hoitokodissa kerran viikossa oman työpäivänsä päätteeksi. Hän myi siivousalan yrityksensä reilu vuosi sitten mutta työskentelee yhä sen palveluksessa.
Jokaisen vuoron aluksi hän kysyy hoitajilta, onko päivän aikana tapahtunut jotain erityistä. Hän kurkkii sisään potilashuoneiden ikkunoista nähdäkseen, onko joku levoton tai vaikuttaa kaipaavan apua.
Jos paikalla on omaisia, hän antaa heidän olla omassa rauhassaan. Yksin olevia hän käy tervehtimässä. Osa ei halua vapaaehtoisia luokseen ja se on kirjattu heidän hoitosuunnitelmiinsa.
”Olen lähellä ja saatavilla. Aina minun ei tarvitse sanoa mitään. Olen vain vierellä, ettei potilaan tarvitse olla yksin. Jos joku haluaa sanoa jotain, minulla on aikaa kuunnella häntä.”
Omaisena Marille vaikeinta oli seurata vanhempiensa kipua ja kärsimystä. Siksi hän kutsuu herkästi sairaanhoitajan ja pyytää lääkettä, jos epäilee potilaan olevan kivulias. Toistaiseksi hän ei ole ollut potilaan vierellä juuri kuoleman hetkellä.
Moni kaipaa myös juttukaveria. Joskus kuoleva on vasta hieman aiemmin saanut tietää elämänsä olevan lopuillaan ja kaikki on jäänyt kesken. Toisinaan ihmisellä on ollut jo pitkään aikaa valmistautua väistämättömään.
Mari on havainnut, että moni haluaa elää viimeiseen asti mahdollisimman terveellisesti: käydä pienellä kävelyllä haukkaamassa raitista ilmaa niin kauan, kun jalat kantavat. Keskiviikkoisin ja torstaisin potilaat pääsevät saunaan. Sen jälkeen paistetaan saunamakkarat ja halukkaille tarjotaan ykkösoluet.
”Monet saattohoidossa olevat osaavat nauttia elämän ihan viimeisistä hetkistä. Me yritämme tehdä niistä mahdollisimman arvokkaita ja hyviä.”
MITEN VOIT TEHDÄ tuollaista työtä? Sehän on kauhea paikka! Järkyttyneet kommentit ja saattohoitoon liittyvät ennakkoluulot ovat tulleet tutuiksi, kun Mari on kertonut tuttavilleen vapaaehtoistyöstään.
”Moni ei todellisuudessa tiedä tästä hommasta yhtään mitään, saati siitä, millaista saattohoidossa on. Täällä nauretaan paljon, niin toisten työntekijöiden kuin potilaidenkin kanssa. Vitsit lentelevät eikä naurua tarvitse pidätellä.”
Työ hoitokodissa tuo kaivattua vastapainoa Marin kiireiseen arkeen.
”Kun avaan oven, pääni tyhjenee kaikesta muusta: aikatauluista ja työstressistä. Minulla on vain se hetki, ei mitään muuta.”
Mari uskoo saavansa työstään enemmän kuin pystyy sille antamaan. Se opettaa nöyryyttä ja kiitollisuutta. Työvuoron jälkeen hän katsoo elämäänsä vähän eri tavalla. Monet arkiset murheet tuntuvat turhilta.
”En tunne surua tai murhetta tästä työstä. Lähden kotiin onnellisena ja tyytyväisenä – kiitollisena siitä, että sain olla jonkun tukena.”
OMIA KOKEMUKSIAAN Mari jakaa omaisille vain rajatusti ja harkiten. Kerran hän oli paikalla, kun puolisonsa saattohoitoa seurannut omainen purskahti käytävällä itkuun.
”Siinä hetkessä minulla oli hänelle aikaa, ja hän puhui minulle. Tiesin, miltä hänestä tuntui. Pystyin ymmärtämään ja samaistumaan hänen tuskaansa ja suruunsa.”
Eräs potilas oli murheissaan, kun hänen kolmekymppinen lapsensa ei hyväksynyt omaisen lähestyvää kuolemaan ja odotti ihmeparantumista. Myös Marin oli aluksi ollut vaikea käsittää ajatusta äitinsä menettämisestä. Hän vältteli siitä puhumista pitkään, aina saattohoidon alkuun asti.
”Sanoin ymmärtäväni potilaan lasta, koska olin ollut samassa tilanteessa. Minunkin kesti kauan hyväksyä, että kuolema oli tulossa. Sen hyväksyminen on prosessi, joka etenee jokaisen kohdalla omassa tahdissaan eikä kukaan toinen voi jouduttaa sitä.”
Marin sanat helpottivat sairasta, joka keskustelun jälkeen pystyi ymmärtämään paremmin lapsensa käytöstä. Silloin Mari tunsi työnsä erityisen tärkeäksi.
”Minun tehtäväni on auttaa ihmisiä parempaan kuolemaan.”
KUOLEMA EI SEURAA Maria kotiin asti. Silti joskus potilaan lähtö satuttaa. Kipeää on vuoron alussa nähdä, kuinka potilaiden nimilistasta on poistettu vasta edeltävällä viikolla tulleiden nimiä. Silloin mieleen nousee haikeus siitä, että lähtö tapahtui kovin nopeasti.
Omanikäisten tai nuorempien ja lapsiperheellisten saattohoidettavien kohtaaminen tuntuu pahalta.
Kerran saattohoidossa olevan potilaan lapset leipoivat hoitokodissa syntymäpäiväkakun potilaan 40-vuotispäivän kunniaksi.
Mari juttelee vanhempiensa saattohoitoa seuraavien lasten kanssa heidän ikätasoonsa sopivalla tavalla.
”Erään pienen pojan kanssa juttuhetkemme alkoi hänen hienosta Tappara-lippiksestään.”
MARIN PERHEESSÄ KUOLEMASTA puhutaan avoimesti ja siitä, ettei sitä tarvitse pelätä. Marin ja hänen miehensä tyttäret ovat nyt 19- ja 16-vuotiaita ja poika 13.
Myös Marin puolison vanhemmat kuolivat kuusikymppisinä, kolmen vuoden välein. Molemmat menehtyivät yllättäen sydänperäisiin sairauskohtauksiin.
”Olen aistinut lapsissamme tuskaa siitä, että heidän kaverinsa voivat tehdä isovanhempiensa kanssa asioita, mutta meillä ei isovanhempia enää ole. Luopuminen näkyy lapsissa yhä.”
Isovanhemmat elävät perheen mukana puheissa. Mari ei ole uskonnollinen, mutta ajattelee, että kaikki ei pääty kuolemaan.
”Tiedän, että vanhempani vaikuttavat elämääni tälläkin hetkellä. Uskon kohtaloon ja siihen, että asioiden oli tarkoitus mennä näin. Vanhempani ovat hyvässä paikassa. En tiedä, onko taivasta olemassa, mutta ajattelen, että heidän on nyt hyvä olla.”
Kuolema oli Marille vieras asia ennen omien vanhempien menehtymistä. Kun puoliso lähti työmatkoille, Mari odotti pahinta ja pohti, miten selviäisi yksin lasten kanssa. Hän pelkäsi kuolemaa, omaa ja läheistensä.
”Äidin kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni hävisi. Ymmärsin, ettei elämän mittaa voi suunnitella tai hallita. Kun aikani loppuu, toivon saavani hyvän ja kivuttoman kuoleman läheisteni ympäröimänä.”
Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2023.
IhmisetMaarit Feldt-Rannan leski Vesa Kallionpää: ”Laki eutanasiasta saadaan toivottavasti pian – se oli myös Maaritin tahto”
KolumniIhmisen pitäisi saada kuolla yhtä arvokkaasti kuin kissan
IhmisetYlilääkäri Juha Hänninen: ”Vaikka olen koko työurani käsitellyt kuolemaa ja saattohoitoa, äidin loppuaikoina unohdin kaikki opitut mallit”
IhmisetLäheisten saattohoito on tuonut Minttu Mustakalliolle suhteellisuudentajua: ”Opin äidiltä, että kaikki järjestyy”
IhmisetMaria Jungner: ”Rakkaus vaatii suurta rohkeutta – on uskallettava antaa sielunsa ja sydämensä ja toivoa, ettei toinen polje niitä rikki”
