Muistan hyvin sen päivän, kun koulu loppui. Suvivirsi oli laulettu ja todistukset jaettu. Ylläni oli sininen kevättakki ja mustat farkut. Oli lämmintä ja kaunista. Ajoimme polkupyörillä kylän halki kotipihalleni.
Viisi poikaa kesän kynnyksellä. Yhdeksäs luokka takana ja edessä loma täynnä lupauksia. Parveilimme pihakeinun ympärillä kuin rauhattomat varikset ja puhuimme siitä, mitä kesällä tekisimme. Olimme varmoja, että kesästä tulisi unohtumaton. Jotenkin minusta alkoi kuitenkin tuntua, ettei mitään noista jännittävistä asioista tapahtuisi. Että kesä olisi nopeasti ohi. Lukio alkaisi ja jatkuisi tylsänä puurtamisena niin kuin kaikki kouluvuodet tähänkin asti. Olin vakuuttunut, että me vain puhuimme ja haaveilimme saadaksemme olomme tuntumaan paremmalta. Että kaikki epämääräisyys elämässämme oli liian kahlitsevaa.
Vielä ei ollut aika lähteä lentoon. Jotenkin oudosti tiedostin, että olimme ylittämässä lapsuuden ja nuoruuden välistä kapeaa, mutta huikaisevan syvää kuilua. Liian vanhoja lapsuuden leikkeihin, liian lapsia toteuttamaan jo sisimmässämme jyllääviä haluja. Äkisti hiljaisuus levisi joukkoomme, ikään kuin ystäväni olisivat jakaneet tuntemukseni. Poistuimme paikalta mietteliäinä oudon levottomuuden vallassa. Sitä jatkui koko kesän.
Välitilat ja siirtymävaiheet kuuluvat elämän kulkuun. Joskus ne alkavat yllättäen, itsestämme riippumattomista seikoista johtuen, toisinaan ne ovat seurausta valinnoista. Ikäkriisit saapuvat ja lähtevät kuin hitaat muuttolinnut. Syntymät ja kuolemat tulevat milloin tahtovat. Niiden jälkeen seistään aina hetki elämän eteisessä ja ihmetellään, mistä ovesta nyt kuljetaan.
Rakkaudessa kärsitään, erotaan ja palataan taas yhteen, saman tai jonkun toisen kanssa. Ja aina väleissä seistään suuren humisevan tyhjyyden keskellä seurana yksinäisyyden pelko tai halu. Kunnes jonain päivänä kokeilemme, josko jalat taas kantaisivat ja astumme tapahtumien virtaan, joka välittömästi tempaa meidät mukaansa. Se saa unohtamaan kärsimykset ja koettelemukset, koska haluamme vain elää, kaikesta huolimatta.
Mutta jos koemme elämän välitilat ja siirtymävaiheet vain koettelemuksina, joista täytyy päästä yli ja unohtaa, menetämme niiden syvemmän merkityksen. Tosiasiassa ne ovat initiaatioriittejä, joissa meille paljastetaan osia elämän mysteeristä.
Entisaikoina rituaalit olivat siirtymävaiheiden tukena. Maailma selittyi ja sai merkityksiä rituaalien kautta. Nyky-yhteiskunnassa rituaalit palvelevat lähinnä muotoa. Ne eivät paljasta elämän ja kuoleman salaisuuksia. Suurimmat mysteerit kohtaamme yksin, emme yhteisön jäseninä. Ehkä juuri siitä syystä tunnemme osattomuuden ja avuttomuuden tunteita, kun elämä järkkyy tai ylitämme elämämme tärkeimpiä vuosia.
Tunnistan vahvasti tällä hetkellä olevani siirtymävaiheessa. Se alkoi hetkestä, jolloin vastaanotin näyttelijäntyön professuurin Teatterikorkeakoulussa. Jollakin tavalla palasin tuohon lapsuuteni kesään, jolloin koin olevani lapsuuden ja nuoruuden välissä.
Kaksikymmentä vuotta teatterin lavalla näyteltyäni tuntui siitä luopuminen yllättävän vaikealta. Ikään kuin olisin menettänyt lapsuuteni vapauden ja luovan hengen. Edessäni häämötti akateeminen aikuisuus, johon en vielä kyennyt pystyväni astumaan.
Ensimmäistä kertaa näyttelijänurallani koin osattomuuden tunnetta, kun keväällä katsoin ensi-iltaansa juhlivia näyttelijänalkuja ja toukokuun juhlavassa valossa kukitettavia maistereita. Olin jo astunut opettajan rooliin, mutta se hiersi ylläni kuin väärän kokoinen paita. Katselin valmistuvia näyttelijöitä ja ajattelin: Tuossahan olin minä juuri äsken. Mihin vuodet katosivat? Mikä on tämä outo rooli, jonka olen ottanut? Tuo ajatus ei jätä minua rauhaan.
Vasta syksyn tullen se hellittää otteensa ja leijaa pois lehtien mukana.
Julkaistu Eevan numerossa 7/2013.
