Tämä ei lopu ikinä, ajatteli muusikko Aili Järvelä vuosi sitten keväällä. Häntä ahdisti ja stressasi pitkän koronavuoden jälkeen. Kalenteri oli täyttynyt ja tyhjentynyt vuorotellen, ja hänestä tuntui niin kuin monista muistakin muusikoista, että tapahtuma-alan rajoitukset olivat epäreiluja. Lopulta voimat hiipuivat niin, että hän joutui aloittamaan mielialalääkityksen uudelleen.

”Kevät yritti sanoa minulle, että nyt ei ole pakko pärjätä. Voin itse vaikuttaa asioihin tekemällä toisenlaisia valintoja: Mikä on tärkeää itselleni ja mitä haluan olla?”

Järvelä oli tsempannut kuuliaisesti kuukaudesta toiseen, mutta sillä oli hintansa. Hän tietää, ettei ole ainut, jonka mielenterveys on heikentynyt poikkeusaikana. Lauta­pelien ja metsäretkien väleihin on mahtunut monia epätoivon hetkiä, vaikka somessa niitä ei näy.

Moni on tsempannut, sinnitellyt, venynyt ja joustanut – ja juuri siinä on Järvelän mielestä menty pieleen.

Masennus on seurannut Järvelää koko aikuisiän.

”Sain diagnoosin kymmenisen vuotta sitten, kun opiskelin Sibelius-Akatemiassa. Olin välillä tosi huonossa kunnossa, ja aika ankara itselleni ja muille. Söin pitkään lääkkeitä ja kävin terapiassa.”

Keväällä 2020 Järvelällä oli viisi vapaapäivää. Siksi hän päätti lähteä lapsuuden kotipaikkakunnalleen Kaustiselle.

Sitten pandemia iski, ja viisi päivää Kaustisella vaihtui kahdeksi kuukaudeksi. Synkkä olo valtasi hänet. Edellinen vuosi oli ollut kiireinen: Järvelä oli opettanut Sibelius-Akatemiassa, tehnyt ensimmäistä soololevyä ja ollut teatterimuusikkona.

Hän oli juuri alkanut toteuttaa unelmaansa, tehdä enemmän omaa musiikkia – ja sitten kalenteri tyhjeni. Iski hätä: enkö pääsekään tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä?

”Se oli stressaavaa aikaa. Kävelin samoissa tuulihousuissa ja hupparissa pitkin peltojen laitoja hyvän tovin.”

Tuona aikana syntyi Järvelän kesällä julkaistu kappale Simpukoita. Vaikka kappale kertoo uudesta parisuhteesta, Järvelän mielestä se kuvaa myös korona-ajan lieveilmiötä: Moni sai huomata, miten korona toi itsestä esiin puolia, joita ei olisi halunnut kohdata. Tuntui, että muuttui vieraaksi itsellekin. Kuka mut puki tänään, kappaleessa lauletaan.

”Sanoin kerran kaveriin törmätessäni, että olen väsynyt itseeni. Olin ollut liikaa itseni kanssa tekemisissä. Huomasin takertuvani toiseen kuin hukkuva, ja menimme heti syvään päähän kuulumisissa.”

Kun kevät 2021 oli edellistään rankempi, Järvelä oivalsi, että tsemppaamisen oli loputtava. Ensin oli karsittava ilmeisimmästä: sosiaalisesta mediasta.

”Jatkuva muihin vertailu ei tee hyvää. Ikuinen uudenvuodenaatto -ajatus on kuluttava: pitäisi koko ajan olla hienoja suunnitelmia, joista kertoa muille.”

Järvelä ei onneksi tunnista enää fomoa itsessään.

”Olen introvertti, ja välillä mietin, olenko liiankin mieltynyt yksinoloon. Väsähdän helpommin vuorovaikutuksesta kuin ennen koronaa. Illanistujaisten jälkeen haluan äkkiä peiton alle, verhot kiinni ja Frendit pyörimään.”

Kun lopettaa tsemppaamisen ja itsensä pakottamisen kuviteltuihin normeihin, tapahtuu jotain tärkeää.

”Silloin oppii hahmottamaan ne itselle oikeat tienviitat. Pakkopärjääminen on myös sitä, että elää jonkun muun elämää, tavoittelee jonkun toisen asettamia päämääriä.”

Ennen kaikkea: on opittava myös hellittämään omista standardeistaan. Järvelä uupui aikoinaan opiskeluissa, kun hän yritti olla kaikessa hyvä. Vanhat muistot palautuivat mieleen, kun hän opetti Sibelius-Akatemiassa ja huomasi samaa huolestuttavaa perfektionismia opiskelijoissa.

”Opiskelijat olivat tosi väsyneitä. Terve alisuoriutuminen olisi hyvä taito. Itseään ei tarvitse ylittää koko ajan. Taika voi tapahtua myös mukavuusalueella.”

Masennuksesta ei tarvitse olla selvinnyt, jotta voi elää.

”En puhuisi edes masennukseni hyväksymisestä, vaan olen oppinut elämään sen kanssa ja olemaan pelkäämättä sitä. Jos masennuksesta puhutaan selviytymistarinana, se voi ruokkia ajatusta, että kaikki muut ovat selvinneet siitä paitsi minä.”

Juttu on julkaistu Trendissä.