Katja Jaatinen, 46, lähihoitaja. Asuu Lappeenrannassa puolison ja koiran kanssa. Vuoden 2020 alusta sairauseläkkeellä.

”Kuukautiseni olivat aina runsaat ja kivuliaat. Tutkimuksissa ei kuitenkaan näkynyt mitään poikkeavaa. Lähihoitajaksi opiskellessani luin endometrioosista ja päättelin, että oireeni johtuivat siitä.

Lääkärit väittivät, että endometrioosi on vanhempien naisten sairaus.

24-vuotiaana sain vihdoin lähetteen tähystysleikkaukseen, jossa todettiin endometrioosi eli kohdun limakalvon sirottumatauti. Siinä kohdun limakalvon kaltaista kudosta leviää kohdun ulkopuolelle esimerkiksi emättimeen ja vatsaonteloon. Se aiheuttaa kroonisen tulehdusreaktion.

Olin raivoissani, koska oireitani oli vähätelty, mutta myös helpottunut: vaivat saivat nimen.

Sairaus oli jo ehtinyt tehdä tuhoja. Toinen munasarjani oli poistettava. Hoito jatkui hormonipistoksilla. Ne kuivattaisivat endometrioosia.

Minulle kerrottiin, että sairauden vuoksi minun voisi olla hankala tulla raskaaksi enkä kenties voisi kantaa lasta täysiaikaisesti. Mitä vanhempi olisin, sitä vaikeammaksi kaikki muuttuisi. Lapset pitäisi hankkia pikaisesti.

Se ei ollut mahdollista. Olin nuori opiskelija eikä minulla ollut pysyvää parisuhdetta.

Leikkaus toi lyhytaikaisen avun. Säryt palasivat pian ja ulostamisesta tuli hankalaa.

Yhtenä aamuyönä iski lopulta niin kova kipukohtaus, että lähdin päivystykseen. Leikkauspöydällä selvisi, että endometrioosi oli kasvanut kiinni virtsajohtimeen ja tukkinut sen, minkä seurauksena toinen munuaiseni oli lakannut toimimasta.

Kolmannessa leikkauksessa minulle rakennettiin omista kudoksistani uusi virtsarakko. Munuaiseni oli vaurioitunut niin pahasti, että se jäi toimintakyvyttömäksi.

Kirurgi sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Endometrioosini oli todella vaikea. Olin järkyttynyt. En ollut koskaan ajatellut, että endometrioosi voisi olla niin hankala sairaus.

Minua suretti ja huoletti, mitä kaikkea eteen voisi tulla.

Aloin harkita kohdunpoistoa, koska silloin uskottiin, että endometrioosi pysähtyisi siihen.

Puhuin asiasta myös kumppanini kanssa. Hän ilmoitti heti, ettei halunnut adoptio- tai sijaislapsia. Elämästämme tulisi siis lapsetonta. Tunsin suurta surua.

Kaksi vuotta myöhemmin, talvella 2004, ehdotin lopulta kohdunpoistoa lääkärille. Se oli tuskallinen hetki. Kohdunpoisto tehtiin kesäkuussa. Samalla poistettiin jäljellä oleva munasarja.

Suhtauduin leikkaukseen askeleena eteenpäin, vaikka tein yhä surutyötä lapsettomuuden vuoksi.

Lue milloin kohdunpoisto on tarpeen.

Leikkauksen jälkeen kirurgi sanoi, että olin tehnyt oikean valinnan. Kohtuni ei olisi koskaan pystynyt saattamaan raskautta loppuun.

Lääkärin sanat tuntuivat pelastukselta. En ollut hätiköinyt vaan toiminut itseäni ajatellen parhaalla mahdollisella tavalla.

Leikkauksesta tuli kuitenkin komplikaatioita. Virtsarakkoni oli puhjennut ja leikkaushaava tulehtui, joten jouduin olemaan sairaalassa yli viikon. Tilanpuutteen vuoksi minut sijoitettiin osastolle, jossa oli vastasyntyneitä. Se tuntui hirveältä. Aina kun menin vessaan tai käytävälle, vastassa oli pipopäisiä vauvoja. En ole koskaan itkenyt niin paljon.

Onneksi henkilökunta ja ystävät tukivat minua. Kumppanini ei oikein tavoittanut sitä tuskaa, jota tunsin, ja suhteemme päättyi sittemmin eroon.

Ennen leikkausta mietin, olisinko sama nainen ilman kohtua ja munasarjoja. Vaikuttaisiko kohdunpoisto seksiin, haluihin tai mieleen? Tuntuisiko miehestä erilaiselta?

Helpotuksekseni en huomannut mitään eroa entiseen. Tajusin, ettei arvoni naisena ollut kiinni kohdusta. Jos en kelpaisi jollekin ilman sitä, se olisi hänen ongelmansa.

Aloitin hormonikorvaushoidon, koska se suojaisi minua sydän- ja verisuonitaudeilta ja osteoporoosilta. En myöskään halunnut kärsiä vaihdevuosioireista: olin vasta 30-vuotias.

Lue lisää vaihdevuosista ja sen oireista.

Voin hyvin jo pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Kuukautiskivut, runsaat vuodot ja migreeni olivat historiaa. Tein syventävät opinnot loppuun ja palasin töihin erityislasten koulukäyntiavustajaksi.

Yhdeksän vuotta myöhemmin tapasin nykyisen mieheni. Kerroin kohdunpoistosta heti. En ole salaillut sitä muiltakaan.

Miestäni järkytti tarina kohdunpoiston taustalla, muttei se, ettei minulla ole kohtua. Hänellä on lapsi edellisestä liitostaan. Minun ei siis tarvinnut tuntea syyllisyyttä, etten voinut tarjota hänelle perhettä.

Lapsettomuus on jättänyt haavan, mutta olen saanut olla paljon tekemisissä veljeni lasten ja kummilasteni kanssa.

Kivut palasivat vähitellen, kun olin 39-vuotias. Endometrioosia oli edelleen elimistössäni. Nyt selvisi, että se oli tuhonnut suolistoni. Se oli järkytys – lääkäreillekin.

Keväällä 2015 minut leikattiin neljännen kerran. Siitä asti olen elänyt avanteen kanssa. Se on vaikuttanut elämääni enemmän kuin kohdunpoisto. Leikkauksesta jäi iso arpi, eikä avannetta voi piilottaa.

Pelkäsin, että mieheni pitäisi avannetta vastenmielisenä, mutta hän ei kavahtanut. Rinnallani on ihminen, joka jaksaa olla tukenani.

Läheisten tuen lisäksi tarvitsin terapiaa. Sen ansiosta oivalsin, että olen sinnikäs ja selviytymiskykyinen. Avanteen kanssakin voi elää normaalia elämää.

Kivut ovat kroonistuneet, ja tämän vuoden alussa jäin sairauseläkkeelle. Siinä minulla on vielä pureksimista. Työllä oli elämässäni iso rooli. Ajattelin aina, että vaikka minulla ei ole perhettä, minulla on työ.

Olen yrittänyt asennoitua niin, että kaikilla meillä on jotain, jonka kanssa kamppailemme. Yritän luoda elämästäni mahdollisimman hyvän niillä resursseilla, joita minulla on.

Siinä ei ole mitään sankarillista. Takanani on kivulias, pitkä ja vaikea tie. En kadu kohdunpoistoa, vaikkei se pysäyttänyt endometrioosia. Siitä seurasi paljon hyvää ja monta kivutonta vuotta."

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 7/2020.