Eliisa Saarinen, 44, yrittäjä, kouluttaja, logoterapeutti LTI ja parineuvoja. Asuu aviomiehensä kanssa Vesilahdella.

”Minäkö olisin väsynyt? Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä vakinaista, monipuolista ja innostavaa työtä. Kuinka edes voisin olla uupunut?

Näin ajattelin muutama vuosi sitten. Olin työskennellyt kymmenen vuotta lapsi- ja perhetyön johtajana seurakuntaorganisaatiossa. Vastasin vapaaehtoisten työntekijöiden koordinoinnista sekä koulutusten, tapahtumien ja leirien tuottamisesta.

Oloni oli ristiriitainen. Työni oli palkitsevaa, syvällistä ja vastuullista, mutta yhä isompi osa ajastani kului organisointiin, johtamiseen ja järjestelyihin. Tunsin, etten pystynyt enää hoitamaan kaikkia osa-alueita kunnolla. Aikaa työni parhaille puolille, ihmisten kohtaamiselle ja luovuudelle, jäi yhä vähemmän.

Tein pitkiä päiviä ja väsyin. Välillä kului viikkoja, jopa kuukausia, ilman vapaapäivää. Lopulta työstä tuli silkkaa pakonomaista suorittamista, vaikka en heti tunnistanut oloani uupumukseksi.

Puhti oli poissa myös niukalta vapaa-ajaltani. Nukuin liian vähän, ja tuntui miltei ylivoimaiselta pestä pyykkiä tai kokata. En jaksanut ryhtyä mihinkään. Lopulta olin aina loman alussa niin väsynyt, että tulin kipeäksi.

Väsyminen alkoi näkyä myös töissä. Välillä tuntui, kuin rintaani olisi taottu nuijalla. Eräällä työreissulla heräsin yöllä sydämen rytmi­häiriöihin ja mietin, pitäisikö soittaa ambulanssi.

Leirit olivat aiemmin olleet työni kohokohta, mutta nyt stressasin järjestelyistä ja halusin vain olla yksin.

Aloin miettiä, että kuuluuko asioiden mennä näin.

Aluksi tuntui nololta sanoa, että en jaksa.

Kun olin saanut tämän työn vuonna 2009, pidin sitä elämäntehtävänäni. Vapaa-aikani ja työni nivoutuivat siihen, kuten lähes kaikki ystäväni ja harrastuksenikin.

Vaikka voimani alkoivat olla lopussa, en kehdannut pyytää sairauslomaa. Onnekseni olin aloittanut logo­terapian opinnot, ja tunsin saavani niistä uutta voimaa. Opiskelu muokkasi vähitellen ajatteluani.

Logoterapiassa opetetaan, että merkityksellisen elämän voi löytää luovien arvojen, elämysarvojen ja asenne­arvojen avulla. Luovilla arvoilla tarkoitetaan omia taitoja ja muuta merkityksellistä tekemistä jonkin asian tai muiden ihmisten hyväksi. Tässä toiminnassa syttyy ja saa loistaa, mutta ei aina. Joskus voi joutua luopumaan omista itsekkäistä toiveistaan, jotta voi tehdä arvojensa mukaista työtä muiden hyväksi.

Asennearvot taas suojaavat ihmistä. Ne auttavat suhtautumaan yllättäviin tilanteisiin rakentavasti ja jatkamaan elämää muutoksista ja kärsimyksestä huolimatta.

Elämysarvot ovat elämyksiä, joita saamme ottaa vastaan muilta ihmisiltä, luonnosta, taiteen tai vaikka hengellisyyden kautta. Jos elämykset puuttuvat, ihminen väsyy ja ajautuu yltiömäiseen suorittamiseen. Elämys­arvot korostavat, että elämä on lahja, josta saa nauttia.

Oli selvää, että minulla ei ollut mitään omia elämyksiä eikä juuri vastapainoa työlleni. Aikani ei riittänyt läheisille eikä harrastuksilleni musiikille, luonnossa liikkumiselle tai hiljentymiselle.

Asennearvoni kaipasivat myös tarkistusta. Uupumus koetteli elämääni, enkä tiennyt, mitä halusin. Kun vain suoritin työtäni, en ollut enää hyvä puoliso enkä ystävä.

Kerrankin mieheni odotti innolla yhteistä matkaa, mutta minä, joka rakastan matkustamista, sanoin, etten tiedä, jaksanko lähteä. Siinä oli parisuhdekin lujilla.

Rehellisesti ajateltuna minusta oli vähitellen tulossa jopa hankala työtoveri. Jouduin jatkuvasti puolustelemaan tonttiani ja rajaamaan tehtäviäni, jotta selviytyisin.

Arvopohdiskelujen avulla tunnistin uupumukseni.

Tammikuussa kaksi vuotta sitten keräsin vihdoin rohkeutta ja hain palkatonta lomaa kesäksi. Kysyin itseltäni, mitä tapahtuu, jos jään työpaikkaani.

En halunnut enää jatkaa suorittamista.

Loman aikana ymmärsin, että minun täytyi irtisanoutua työstäni. Muutos tarkoittaisi luopumista, uuden etsimistä ja haparointia. Se ei olisi kivutonta.

Kenelle olisin tarpeellinen, olisiko osaamiselleni käyttöä? Jäisinkö tyhjän päälle? Tuntui, että menettäisin työni lisäksi tärkeät ihmiset ympäriltäni, harrastukset ja paikkani.

Suunnittelin tulevaisuutta listaamalla vaihtoehtoja: Mitä osaisin ja voisin tehdä? Mikä olisi realistista? Kirjoitin ylös myös mahdottomat ajatukset, ja vähitellen karsin niitä.

Olin jo pitkään unelmoinut omasta yrityksestä, jossa voisin hyödyntää logoterapeutin osaamistani. Ryhdyin jalostamaan ideaani.

Tiesin, että yrittäjän työ voisi olla yksinäistä, joten etsin vertaistukea muilta yrittäjiltä ja verkostoiduin.

Kun katsoin tyhjää kalenteriani, en kauhistunut, vaan näin sen mahdollisuutena. Minulla on vapaus suunnitella ajankäyttöni. Saan päättää, mitä ja milloin teen.

Irtisanoutumisestani on nyt noin kaksi vuotta. Vielä vuosi sitten keväällä aurinkoiset päivät tuntuivat ahdistavilta. Tajusin, että keho muisti kiireen.

Kevät oli pitkään työvuoteni kiireisintä aikaa. Silloin edessä olivat leirit ja tapahtumat, joista vastasin. Työtä oli aina viikkotolkulla putkeen ilman vapaahetkiä.

Viime keväänä minua ei enää ahdistanut.

Yrityksen kehittäminen on ollut haasteellista, mutta minulla on monia hyviä projekteja, joihin luotan. Työskentelen logoterapeuttina ja parisuhdeneuvojana. Vedän koulutuksia ja työhyvinvointivalmennuksia. Haluan auttaa ihmisiä löytämään kutsumuksensa.

Jotta voin auttaa muita, minun on huolehdittava omasta jaksamisestani.

Kyllä kannatti. En kadu oikeastaan mitään. Tarvitsin jopa uupumuksen, sillä ilman sitä minulla ei olisi ollut rohkeutta irtisanoutua.

Ihana aviomieheni on pysynyt rinnallani, tukenut ja hyväksynyt muutokseni. Myös muut läheiseni olivat huomanneet väsymykseni ja olivat huolissaan. Vain muutama tuttu kauhisteli päätöstäni jättää vakityö.

Ystäväni ovat sanoneet, että olen kuin uusi ihminen. Itse tunnen olevani entinen iloinen itseni.

Myös usko on auttanut minua. On hetkiä, jolloin on lohduttavaa antaa elämänsä Luojan käsiin ja levätä siinä.

Elämäni tuntuu merkitykselliseltä ja onnelliselta. Autan työssäni muita, mutta ehdin myös puuhastella pihalla tai lähteä rakkaani kanssa moottoripyöräreissuun. Tänään olen leiponut sämpylöitä. Haaveilen siitä, että voisin aloittaa taas lapsuuden harrastukseni tanssin.

Olen oppinut, että aina pitää unelmoida. Vaihtoehtoja on enemmän kuin osaa heti kuvitellakaan.

Asiat voivat muuttua, vaikka et itse tekisi mitään – mutta jos teet, voit itse vaikuttaa siihen, millainen muutoksesta tulee.

En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Ainakin olen rohkeampi kuin ennen. Uskon, että elämä kantaa.”