Trendi

Ujuni Ahmed on saanut kuulla lukuisia kertoja olevansa vääränlainen muslimi ja nainen: ”Vihapuhe tuntuu syvimmällä, kun se tulee oman yhteisön sisältä”

Ujuni Ahmed on saanut kuulla lukuisia kertoja olevansa vääränlainen muslimi ja nainen: ”Vihapuhe tuntuu syvimmällä, kun se tulee oman yhteisön sisältä”
”Olen usein taistelutilassa, koska koen, ettei puolustamiani asioita oteta vakavasti”, sanoo tyttöjen oikeuksia ajava Ujuni Ahmed. Nyt hän kertoo viisi hänelle tärkeää asiaa.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 22.11.2022

Miltä tuntuu kaksinkertainen vihapuhe? Entä lapsuudesta asti seurannut yksinäisyys? Ujuni Ahmed valitsi viisi asiaa, jotka täyttävät hänen mielensä.

1. Uusi työ Kansallisteatterin kotikirjailijana

Ujuni Ahmed ei osannut sanoa mitään. Oli kesäkuinen aamupäivä. Ahmed oli saapunut Kansallisteatterille tapaamaan sen pääjohtajaa Mika Myllyahoa keväällä julkaistavan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -elämäkertansa vuoksi.

Ujuni Ahmed oli ajatellut, että tapaaminen koskee kirjasta tehtävää näyttämöversiota, joka saa niin ikään ensi-iltansa keväällä. Nyt Myllyaho oli kuitenkin esittänyt kysymyksen, joka sai Ahmedin sydämen hakkaamaan.

”Haluaisitko ryhtyä Kansallisteatterin kotikirjailijaksi?”, Myllyaho oli kysynyt.

Ahmed tuijotti eteensä. Pyyntö tuntui samaan aikaan upealta ja uskomattomalta. Olenko todella näin tärkeä, että minut halutaan tällaiseen rooliin, Fenix Helsingin toiminnanjohtajana työskentelevä Ahmed ajatteli ja pyysi miettimisaikaa.

Meni tunteja ennen kuin Ahmed uskoi tapahtuneen todeksi ja vastasi Myllyaholle kyllä.

”Olen usein taistelutilassa, koska koen, että puolustamiani asioita ei oteta vakavasti. Tuossa hetkessä taistelumoodini mureni, koska yllätys oli niin täydellinen. Tarvitsin aikaa prosessoida, mitä tapahtui”, Ahmed kertoo.

”Äkkiä en ollutkaan enää pieni tekijä jossain pakollisessa mamu-projektissa.”

Kansallisteatteriin on kutsuttu kotikirjailijoita vuodesta 2010 alkaen. Ideana on taata kirjailijoille työskentelypuitteet ja mahdollisuus kirjoittaa teatterille kolme teosta.

Aiempia kotikirjailijoita ovat olleet muun muassa Sofi Oksanen ja Paavo Westerberg. Nyt Ahmed haluttiin samaan joukkoon.

”Se, että Mika laajensi raameja ja antoi minulle päätäntävallan, oli häkellyttävää. Äkkiä en ollutkaan enää pieni tekijä jossain pakollisessa mamu-projektissa.”

Ujuni Ahmed sanoo, että hän on koko elämänsä kokenut, että hänen toimintaansa määritellään ulkopuolelta.

”Olen tottunut, että minulle sanotaan, että tässä ovat raamit, toimi niiden sisällä. Nyt asetelma oli päinvastoin. Pidän tätä tärkeänä myös siksi, että nyt kasvavat nuoret näkevät, että näköiseni nainen voi päästä tällaiselle paikalle.”

Kun elämäkertaensi-ilta on ohi, Ahmed alkaa jälleen kirjoittaa. Hän aikoo tuoda lavalle tarinoita, jotka paneutuvat muun muassa ihmisoikeuskysymyksiin.

”En kirjoita fiktiota, koska todellisessa elämässä on tarpeeksi kerrottavaa. Sitten, kun siirryn fiktioon, asiat ovat todella hyvin.”

Ideat tulevista näytelmistä iskevät usein iltaisin, kun ympärillä on aikaa ja tilaa. Ensimmäiset aihiot Ahmed kirjaa kännykkäänsä. Viime aikoina hän on miettinyt paljon ihmisyyttä, rauhaa ja sitä, kuinka se tarkoittaa kokijoilleen eri asioita.

”Yhdelle rauha on elämä ilman sotaa ja elossa läheisten kanssa. Toiselle rauha konkretisoituu kello yhdeksältä siihen, että rapussa on hiljaista.”

2. Kaksinkertainen vihapuhe

Ujuni Ahmed tuijotti kännykkänsä ruutua bussipysäkillä. Siinä se taas oli. Kommentti, jossa kritisoitiin hänen tapaansa olla muslimi. Ahmed laittoi puhelimen takaisin laukkuunsa ja astui bussiin. Korventava tunne painoi rintaa.

”Vihapuhe tuntuu syvimmällä, kun se tulee oman yhteisön sisältä. Sanat viiltävät, koska joku, jota pidät kaltaisenasi, sanoo, että olet vääränlainen,” hän toteaa.

Ahmed naurahtaa kuulleensa lukuisia kertoja olevansa vääränlainen muslimi ja nainen. Vihapuhetta tulee, koska Ahmed pukeutuu kuten haluaa ja puhuu asioista, joista on ennen vähemmistöyhteisöissä vaiettu, kuten naisten oikeuksista, seksuaalisuudesta ja ympärileikkauksista.

Se, että joku kyseenalaistaa ja kritisoi juuri sitä, mitä Ahmed pitää pyhimpänä ja tärkeimpänä eli minuuttaan, lamaannuttaa.

”Tämänkaltainen puhe pyrkii mitätöimään sen, kuka olen. Se on hurjaa, koska juuri vähemmistöyhteisöltä luulisi ja toivoisi saavansa tarvitsemansa tuen.”

”En hiljene, koska erilaisille ihmisille on raivattava tilaa. Kommentoijat eivät saa minua lopettamaan.”

Vihapuhe ei jää tähän. Sitä tulee myös muualta ja se liittyy esimerkiksi ihonväriin. Aina, kun Ahmed avaa Twitterin, hän miettii, mitähän siellä on tällä kerralla. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Ahmed koronapandemian alussa ehdotti Yleisradiolle yhteistyötä, jossa lukisi somaliksi koronauutisia. Tehtävällä oli tärkeä yhteiskunnallinen funktio, tiedon jakaminen.

Kun Ahmed astui ruutuun huivi päässään, Twitter alkoi laulaa. Keskustelun sävy kavahdutti. Se oli hyökkäävämpi ja uhkaavampi kuin ennen.

”Se, että luin televisiossa uutisia, oli liikaa. Astuin reviirille, jonne en olisi saanut mennä. Minulle sanottiin, että et kuulu maahamme, sinulla ei ole oikeutta.”

Selatessaan kommentteja Ahmed oli vihainen. Hän toteaa, ettei tietenkään jaksa vihapuhetta sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta jaksamatta jättäminen ei ole mahdollista.

”En hiljene, koska erilaisille ihmisille on raivattava tilaa. Kommentoijat eivät saa minua lopettamaan.”

Kun eduskunta päätti, että tyttöjen ympärileikkaukset pitäisi säätää laissa entistä rangaistavammiksi, Ujuni Ahmed liikuttui. ”Se oli huikea muistutus, että tekemäni työ ei mene hukkaan.”

Onneksi ovat läheiset, jotka näyttävät, että öyhöttäjien kupla ei ole koko todellisuus. Silloin Ahmed sulkee sosiaalisen median ja ottaa aikaa itselleen. Puhuminen auttaa.

”Kommenttivyöryn jälkeen en lähde edes syömään tai kävelylle, vaan puhun niin kauan kuin tarve vaatii. Haluan kohdata tilanteen perusteellisesti, koska vain niin voin päästä siitä yli.”

Ulkomailla Ahmed myös muistaa helpommin, miten pieni maa Suomi lopulta on. Kaikki asettuu perspektiiviin.

”Silloin ajattelen, että jokaisen, joka laukoo netissä asiattomuuksia, olisi hyvä päästä muutamaksi viikoksi johonkin kauniiseen paikkaan ja antaa vain olla.”

3. Ampuminen tyhjentää mielen

Haara-asento on tukeva. Ujuni Ahmed kohdistaa Glock 44 22LR -pistoolinsa kohti taulua ampumaseura Osuvan radalla Helsingin Albertinkadulla. Ahmed tunnustelee oikeaa sormenpäätään liipaisinta vasten.

Kun tulee aika vetää liipaisimesta, sen pitää tapahtua rauhallisesti, tasaisesti ja kiireettä. Ahmedin oikea silmä on kiinni, vasenta hän keskittyy pitämään auki myös silloin, kun luoti viimein syöksyy aseen piipusta. Lopulta hän laukaisee.

Ujuni Ahmed on lapsesta saakka kammonnut sääntöjä ja auktoriteetteja. Ampumarata on kuitenkin paikka, jossa säännöt ovat välttämättömiä.”Sanomattakin on selvää, että harrastan lajia, jossa turvallisuus ja tietyt toimintamallit ovat avainasemassa.”

Keskittymishaasteet ovat aina olleet osa Ahmedin elämää. Lopulta ADD-diagnoosi pakotti etsimään lajia, jossa ei voisi ajatella mitään muuta kuin käsillä olevaa hetkeä. Ampuminen alkoi puolivahingossa, kun Ahmed muutama vuosi sitten kokeili ystävänsä mökillä ilmapistoolia.

”Tajusin heti, että tässä se on. Ampuminen tyhjentää mieleni, ajatukseni ja ympäristöni. En saavuta samaa oloa mitenkään muuten.”

Ahmed pyrkii treenaamaan kotiradallaan muutaman kerran viikossa, mutta parasta ampuminen on ulkona. Toukokuussa Ahmed pääsi ampumaan Namibian Windhoekissa poliisien treeniradalla paikallisen poliisiystävänsä seurassa.

”Harrastan ampumista niin kauan kuin se rauhoittaa ja opettaa minua.”

Rataa ympäröivät korkeat vuoret ja turvatoimet, aurinko paahtoi niskaa, hiljaisuus oli mykistävää. Luonnon äärellä keskittyminen sai vielä syvemmän merkityksen.

”Ampumista ei koskaan opi täydellisesti, koska siihen vaikuttavat aina monet seikat, kuten ulkoradalla tuulen suunta tai oma tunnetila. Se on kiehtovaa.”

Seuraavaksi Ahmed suorittaa toiminnallisen ampumisen jatkokurssin. Hän toteaa, että mitä enemmän ampuu, sitä enemmän häntä pelottaa. Ahmed ei myöskään koskaan hankkisi omaa asetta. Kyse on harrastusvälineestä.

”Ymmärrän yhä syvemmin, miten tappava voima aseella on. Havainto pitää minut nöyränä, keskittyneenä ja äärimmäisen varovaisena. Ampuminen on meditaatiota.”

Ahmed on saanut harrastuksestaan runsaasti kyselyjä ja kannustusta varsinkin muilta naisilta. Vaikka Ahmedkin pohti alussa, minkälaisen vastaanoton ampumaseurassa saa, hän on ollut vain myönteisesti yllättynyt. Yhteisö on kannustava, reilu ja tasavertainen.

”Harrastan ampumista niin kauan kuin se rauhoittaa ja opettaa minua.”

4. Yksinäisyys

Tältäkö tuntuu olla yksin? Näin Ujuni Ahmed mietti ennen nukahtamistaan.

Hän oli käynyt päivällä koraanikoulussa. Koulussa oli opetettu, että hajuveden käyttäminen ei ole sallittua. Ahmedia harmitti. Hajuvedet olivat ihania! Hän olisi halunnut tietää syyn, mutta ei uskaltanut kysyä asiaa huonotuuliselta opettajaltaan.

”Vaikka olen yhteisöllisestä perheestä ja kahdeksasta sisaruksestani toiseksi vanhin, olen aina kokenut yksinäisyyttä. Se johtuu ajatuksistani. Koen herkästi, että en saa niille vastakaikua.”

”Minun piti elää niin, että en tule nähdyksi. Ihmisen perustarve on kuitenkin tulla kohdatuksi ja kuulluksi.”
Ujuni Ahmed

Kouluaikana Ahmed kehitti itselleen pakokeinon, joka auttoi selviämään yksinäisyyden kanssa. Oppitunneilla Ahmed vaipui ajatuksiinsa ja seikkaili mielessään Los Angelesin kaduilla. Hän kävi kahvilla mielenkiintoisten ihmisten kanssa ja katseli Hollywood-kylttiä. Kun kello soi välitunnin merkiksi, Ahmed hätkähti.

Lopulta tilanne kärjistyi yläkoulun jälkeiseen aikaan. Ahmedilla oli ongelmia perheensä kanssa ja koulussa ainoaksi vaihtoehdoksi tuputettiin lähihoitajaopintoja. Myös oman yhteisön paine tulevaisuudesta ja avioliitosta tuntuivat valtavilta.

”Olisin halunnut, että joku olisi todella pysähtynyt äärelleni, kuunnellut ja kysynyt, mitä toivon elämältäni.”

Tilanne eskaloitui siihen, että Ahmed karkasi kotoaan ja eli ystäviensä nurkissa, milloin missäkin, muutaman kuukauden ajan.

”Minun piti elää niin, että en tule nähdyksi. Ihmisen perustarve on kuitenkin tulla kohdatuksi ja kuulluksi.”

Onneksi oli Helsingin Tyttöjen Talo, jossa Ahmed kävi tapaamassa tuttaviaan ja juttelemassa nuoriso-ohjaajan kanssa. Hetket pitivät pinnalla. Ahmed purkaa kokemustaan lisää elämäkerrassaan.

”Se, että olen ollut tilanteessa, jossa olemassaoloni piti salata, jätti jälkensä. Kaikesta huolimatta näin piti käydä. Sen vuoksi olen nyt tässä pisteessä.”

Kun Ujuni Ahmed oli lapsi, perhe kokoontui muutaman kerran kuussa television ääreen katsomaan somalialaisia esityksiä ja syömään äidin leipomaa kookospiirakkaa.

Yksi korjaava kokemus tapahtui kaksi vuotta sitten, kun eduskunta äänesti sen puolesta, että tyttöjen ympärileikkaukset tehdään laissa entistä rangaistavammiksi. Ahmed oli yksi lakimuutokseen johtaneen kansalaisaloitteen tekijöistä. Kun Ahmed kuuli tuloksen, hän liikuttui.

”Mietin vain, etten olekaan yksin ja sekaisin, koska kaikki nämä ihmiset uskovat asiaani. Se oli huikea muistutus, että tekemäni työ ei mene hukkaan.”

5. Intuitio

Ujuni Ahmedilla oli keskustelutilaisuudesta alusta saakka outo olo. Hän mietti, miksi häntä oli pyydetty mukaan ja oliko tapahtuma todella sellainen, jossa hän halusi esiintyä.

Ahmed puhui epäilyksistään muutamalle tuttavalleen, jotka olivat kaikki samaa mieltä: iltaan kannattaisi ehdottomasti osallistua. Siitä voisi seurata jotain hyvää.

Kun Ahmed aloitti puheenvuoronsa, häntä vastaan hyökkäsi sanallisesti kaksi yleisössä istunutta, Ahmedia pitkään seurannutta henkilöä. Ahmedin kämmenet hikosivat: miksi tulin, vaikka tiesin, että minun ei pitäisi. Illasta jäi ahdistunut olo.

Nykyään Ahmed ei joudu enää yhtä herkästi epämiellyttäviin tilanteisiin, koska hän on opetellut luottamaan yhä vahvemmin intuitioonsa.

”Olen tajunnut, että tunneasioissa ei kannata uskoa ketään muuta kuin itseään. Jos nykyään aistin, ettei jotain kannata tehdä, kynnys muuttaa mieleni on korkea.”

Menneen vuoden aikana Ahmed on vastannut kieltävästi muutamille yhteistyökumppaneille ja muutamiin esiintymispyyntöihin. Vaikka kieltäytyminen tuntuu aluksi hankalalta, jälkeenpäin se ei kaduta.

Silti Ahmed yrittää myös haastaa itseään ja mennä tietoisesti tilanteisiin, jotka tuntuvat vaikeilta, mutta joista voisi olla hyötyä työssä. Tällaisia ovat esimerkiksi suorat televisiolähetykset.

”Jännitän lähetyksiä niin paljon, että saatan puhua aiheen vierestä tai vaipua kesken kaiken omaan maailmaani.”

Aiemmin Ahmed antoi myös enemmän mahdollisuuksia uusiin ihmisiin tutustuessaan. Jos seurassa tuli hankala olo, hän käänsi tilanteen itseään vastaan: tämä johtuu minusta. Enää soimaamiselle ei ole tilaa.

”Toisten seurassa vain on parempi energia kuin toisten. En riskeeraa hyvinvointiani ja sopeudu, koska joka kerta, kun olen kokenut, että jossain tilanteessa tai henkilössä on jotain hämärää, olen osunut oikeaan.”

Kun rauhan ja luottamuksen tilan saavuttaa, mieli on kepeä ja vartalo lepää. Hengitys kulkee eikä mistään purista. Ketään vastaan ei tarvitse puolustautua, kukaan ei hyökkää.

”Kyse on turvallisuudesta. Koen lopulta harvojen ihmisten seurassa, etten ole sotatilassa. Heistä pidän kiinni.”

”Suomessa teatteri tuntui pitkään paikalta, joka ei ole minua varten”, Ujuni Ahmed kertoo. Nyt hänet on valittu Kansallisteatterin kotikirjailijaksi.

Tyyli: Martina Martiala

Meikki ja hiukset: Jennifer Appleton

Juttu on julkaistu Trendissä 9/2021.

Kommentoi +