”Unettomuuden kauheutta on vaikea kuvailla. Pahimmillaan se tuntuu siltä kuin olisi muovailuvahan sisällä. Maailma on epätodellinen ja outo.

Olin uneton ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Sen jälkeen minulla on ollut ajoittaista valvomista ja kaksi pidempää ’kauhujaksoa’. Nelikymppisestä alkaen unettomuus on määrittänyt elämääni paljon. En usko, että pystyn enää koskaan luottamaan siihen, että nukun aina hyvin.

Länsimaissa unettomuus nähdään vahvasti yksilön terveysongelmana. Unta halutaan hallita ja suorittaa, ja nukkumiseen annetaan paljon vinkkejä.

Käsitys unesta on aika normatiivinen. Ajattelen itsekin helposti, että pitää nukkua iltayhdestätoista aamuseitsemään. On vaikea hyväksyä, että valvon siihen asti, kun valvon, ja nukun, kun nukun.

Korona-aika osoitti, että kaikkien ei ole pakko mennä kahdeksaksi töihin. Silti yhteiskunta pyörii yhä aamuvirkkujen ehdoilla. Julkisesti puhutaan hyvin vähän siitä, millaisilla keinoilla unettomien vointia voitaisiin parantaa.

Vaikka kuinka yrittäisi vaikuttaa uneensa, se ei aina auta. Unettoman ympärillä tapahtuu monia asioita: on haasteita työelämässä, sairautta ja köyhyyttä. Yksilö voi tuulettaa huoneen, mutta se ei korjaa asioita, joista unettomuus johtuu.

Nukkumisen historian tutkiminen on antanut minulle suhteellisuudentajua ja paniikkivalvomisia tulee vähemmän kuin ennen. Nyt ymmärrän, että yksilön näkökulma on vain yksi tapa nähdä unettomuus. Se on myös historiallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö.

Siinä missä aamuyön heräilyä pidetään nykyisin ongelmana, vielä 1800-luvun lopun Euroopassa kaksi­vaiheinen unirytmi oli tyypillinen. Oli normaalia herätä aamuyöstä, valvoa pari tuntia ja nukahtaa uudelleen.

Unettomuus voi myös olla kaunis ja ainutlaatuinen tila, vaikkei ahdistuneena valvoessa siltä tuntuisi. Monet kirjailijat ja taiteilijat pääsevät pikkutunteilla luovaan tilaan, ja luostareissa valvomista käytetään keinona hakea yhteyttä Jumalaan.

Olen elänyt pitkälti unen ja unettomuuden ehdoilla: puhunut siitä, miten olen nukkunut, ja miettinyt, voinko lähteä johonkin, jos sen takia menee unirytmi sekaisin.

Tietoisuus monenlaisista tavoista suhtautua uneen on auttanut minua. On ollut helpottavaa tajuta, että pystyn toimimaan, vaikka olisin valvonut ja olo olisi tötteröinen.

Vaikka valvominen voi tuntua määrättömän yksinäiseltä kokemukselta, et ole yksin. Valvojia on ollut aina, ja myös meidän ajassamme valvotaan eri syistä.

Kun perspektiivi laajenee, unettomuus on helpompi hyväksyä osaksi elämää. Se ei ole enää taistelu, joka pitää voittaa.

Unettomuus on osa elämääni, mutta se ei määritä sitä, kuka olen. Sen ei tarvitse antaa hallita.”

Pälvi Rantala on 49-vuotias historian tutkija ja tietokirjailija, jolta on ilmestynyt teos Valvojat (Avain 2022).

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 15-16/2022.