Jossain ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa Yhdysvallat on kokenut kriisin ja muuttunut diktatuuriksi. Valtio on julistanut aasialaistaustaiset ihmiset valtion vihollisiksi ja ottaa lapset huostaan epäilyttäviltä perheiltä.

12-vuotias Noah eli Bird elää kaksin isänsä kanssa, koska hänen äitinsä, kiinalais‑ amerikkalainen runoilija on paennut maan alle. Isä on kirjastovirkailijaksi siirretty kielitutkija, joka suojelee poikaansa kieltämällä tämän äidin olemassaolon.

Amerikkalaisen Celeste Ng'n romaani Kadonneet sydämemme (Gummerus) maalaa niin realistisen kauhukuvan tulevaisuudesta, että paikoin sitä se tuntuu lähinnä dokumenttiromaanilta. Kulttuurisodan käyminen lasten kautta on tuttua Suomenkin historiasta.

Vahvimmin Ng suuntaa viestinsä tietysti Yhdysvaltoihin. Siellä presidentti nimitti taannoin meksikolaissiirtolaisia bad hombreiksi ja erotti lapset rajalla vanhemmistaan.

Romaanin toinen pääteema on tarinan voima. Kirja alkaa, kun Bird saa arvoituksellisen viestin äidiltään ja päättää etsiä tämän. Päätöksestä alkaa matka sankarillisten kirjastonhoitajien verkostoihin ja varjoihin, joissa taiteilijat pitävät yllä toivoa paremmasta. Tarinoita ei voi tappaa, vaikka kielletyistä kirjoista kierrätetään vessapaperia.

Ng pukee sanomansa kauniiseen kieleen. Hän osoittaa, ei saarnaa.

Erityisen oivaltavalta minusta tuntui tapa, jolla Birdin äidistä tuli kapinallisten sankari: mellakat sytytti runo, jonka hän kirjoitti granaattiomenasta. Samalla tavalla todellisuus teki sloganin poliisien käsittelyssä kuolleen George Floydin I can't breath -sanoista.

Ng tuntuu sanovan, että maailma voi tehdä kenestä tahansa vallankumouksen symbolin. Varo vain.

MARI PAALOSALO-JUSSINMÄKI

Runoilijana ja novellistina aiemmin tunnettu, omaääninen Harry Salmenniemi on kirjoittanut tavattoman tarkkanäköisen esikoisromaanin. Varjotajunta (Siltala) kuvaa autofiktion keinoja jäljitellen kahta päivää kirjailijan elämässä. Harvoin on kirjoitettu niin paljon kiinnostavaa asiaa siitä, ettei tapahdu juuri mitään.

Tarkkailijan asemasta kirjoitetun romaanin havainnot ovat niin oivaltavia, että ne tekisi mieli alleviivata tai siteerata niitä kavereilleen. Tein molempia.

ANNALEENA JALAVA

Tuuve Aron yllättävissä kertomuksissa ääneen pääsevät muun muassa Raamatun Saara ja homoa teeskentelevä pikkukylän nuoru-kainen. Absurdit minämuotoiset tekstit tuovat mieleen niin Rosa Liksomin kuin Daniil Harmsinkin, mutta toimivat, vaikka ei kumpaankaan kirjailijaan olisi perehtynyt.

Universumin takahuone -kokoelmaa (Siltala) lukiessa nauraa ääneen ja iloitsee kielen rikkaasta ilmaisuvoimasta.

ANNALEENA JALAVA

Oksana Vasjakinan romaani raapii sydäntä ja ruokkii mieltä. Haava (Otava, suomentanut Riku Toivola) kertoo nuoresta venäläisestä lesbonaisesta, joka kuljettaa kuolleen äitinsä tuhkia tämän kotiseudulle Siperiaan.

Äidin ja tyttären suhde oli vaikea, eikä helppo ole saattomatkakaan. Venäjällä kielletty ja tuhottavaksi määrätty kirja on ennen kaikkea vahva yksilön ja vähemmistöjen puolustuspuhe. Epäilemättä se on tulevaisuuden klassikkoteos.

ANNALEENA JALAVA

Juttu on julkaistu Eevassa 4/23.