Oli joulukuun 30. päivä vuonna 2004. Nina Nakari istui lentokoneessa matkalla Thaimaahan. ”Kiinnittäkää turvavyöt”, kapteeni kuulutti, koska keli oli heittoinen, ja lisäsi: ”jos pystytte”. Koneessa rakennettiin teho-osastoa.

Matkustajilla ei olisi edessään lekottelua rannalla, vaan katastrofi. Neljä päivää aiemmin tsunami oli vyörynyt yli Thaimaan rannikon ja pyyhkäissyt taivaan tuuliin ranta-asunnot ja -hotellit. Yli 200 000 ihmistä oli kuollut, 179 suomalaista. Yksi heistä oli Ninan työkaveri Meilahden sairaalan teho-osastolta Helsingistä.

Pahiten loukkaantuneet oli saatava Suomeen ­nopeasti. Siksi tehohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja Ninakin oli koneessa. Hän ehti olla Thaimaassa vain tunteja.

– Lentokentällä oli kaaos. Kaikki vain odottivat, että joku tulisi hakemaan heidät kotiin.

Paluulennon Nina vietti potilaan vierellä. Hän otti veri­kokeita ja pisti lääkkeitä ruiskuun. Potilas kuoli silti.

Nyt vuosia myöhemmin Ninan kädessä on jälleen ruisku. Tällä kertaa siinä on täyteainetta, jota hän pistää asiakkaan ryppyihin. Hyppy kuolemansairaiden ­hoitamisesta esteettiseen pistoshoitoon tuntuu isolta. Ninan matka onkin ollut pitkä.

Nina valmistui lähihoitajaksi ja neljä vuotta myöhemmin sairaanhoitajaksi. Se oli unelmien täyttymys.

Hoitoala ei ollut kaukaa haettu valinta, olihan Nina hoitanut vuotta nuorempaa pikkuveljeään ­koko lapsuutensa. Yrittäjävanhemmat olivat aina töissä. Nina piti veljestään huolta kuin lapsestaan.

Nina tottui paiskimaan töitä. Hän halusi olla vanhempiensa kaltainen, hyvä ja ahkera. Vanhemmat omistivat bensa-aseman. Ninakin teki seitsemänvuotiaana muna-anjovisleipiä asiakkaille.

Kova työnteko jäi päälle. Kun Nina opiskeli lähihoitajaksi, hän elätti keikkatöillä itsensä ja lapsensa. Tahti vain kiihtyi, kun hän valmistui sairaanhoitajaksi. Hän pääsi töihin Meilahden sydänvalvontaosastolle ja teho-osastolle. Vuonna 2003 hän aloitti keikat yksityisessä matkahätäpalvelussa. Se noutaa maailmalla sairastuneita hoitoon kotimaahan.

– Noutolennoista puhutaan nimellä sikanouto. Työtahti on sikamainen. Kohteesta palataan takai­sin saman tien, jos vain voidaan. Tulomatkalla ei voi nukkua.

Nina on nähnyt kaikenlaisia lentokenttiä. Yhdellä kentällä valojen virkaa toimittivat öljytynnyreissä palavat rätit.

Lue myös: Lapsuus vaikuttaa seksuaalisuuteen

Sitten tuli tsunamilento. Hätä, työkaverin kuolema ja tuntikausien valvominen suistivat Ninan raiteiltaan.

– Paluumatkalla en ajatellut mitään, vain hoidin. Lennon jälkeen olin niin väsynyt, että kun ajoin kotiin, kuuntelin radiota, jotta pysyisin hereillä. Kotipihassa huomasin, ettei radio ollut edes päällä.

Väsymys oli niin kova, että hän oli kuullut harhoja.

Nina nukkui koko seuraavan päivän. Sen jälkeen hän ei halunnut lähelleen ketään, ei edes rakasta ­koiraansa, ­bouvieri Ronttia. Rankka kokemus palautti mieleen asioita, jotka hän oli jo luullut ­käsitelleensä.

– Kun olin 14-vuotias, kaksi tuttua poikaa tuli kotiini. He raiskasivat minut. Veljeni tuli paikalle kesken kaiken, pakenin vessaan, ja pojat lähtivät. Toinen sanoi lopuksi, ­että mitä sä siinä itket, itse halusit tätä.

Nina kertoi asiasta vanhemmilleen, mutta rikosilmoitusta ei tehty.

– Isäni vaatimuksesta asia käytiin läpi koulukuraattorin kanssa. Paikalla olivat pojat, minä, kuraattori ja isä. Siihen aikaan tällaiset asiat käsiteltiin eri tavalla.

Raiskauksen jälkeen Ninaa alkoi ahdistaa ­kotona. ­Siellä kaikki muistutti ­tapahtumasta. Nina muutti 15-vuotiaana poikaystävänsä luokse. Raiskauksen jälkiä hän ei voinut paeta. Hänen reviirilleen oli tunkeuduttu, minuuteen kajottu. Omaa kehoa oli vaikea hyväksyä. Hän haki muiden hyväksyntää suorittamalla. Oli vaikea luottaa ihmisiin, etenkin miehiin.

Aikuisena Nina on pitänyt tiukasti kiinni rajoistaan.

– En tee sängyssä mitään, mitä en halua. Minulla on oikeus päättää, kuka kehooni koskee ja milloin.

Ensihoitajan töissä raiskaus palasi Ninan mieleen ­aina, kun hän joutui kohtaamaan raiskatun.

– Ne olivat kovimpia paikkoja. Tsemppasin, vedin tiukasti päälle ammattiviitan ja itkin myöhemmin.

Tsunamin jälkeen tarve eristäytyä jatkui viikkoja. Nina kävi töissä, mutta hän ei pystynyt menemään kauppaan. Pato murtui, kun Sakari Kuosmanen lauloi tsunamikonsertissa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

– Itkin lohduttomasti. Sen jälkeen aloin toipua. Kesti vielä pari kolme kuukautta, että pääsin kiinni arkeen.

Hengästyttävä meno jatkui. Työpaikka oli vaihtunut pelastuslaitokselle. ­Töitä oli 24 tuntia putkeen, sitten oli 72 tunnin vapaa. ­Ninan motto oli ”haudassa ehtii levätä”.

Vapaalla hän työskenteli tutkimushoitajana elvytystutkimuksessa. Hän myös opiskeli ensihoidon ja kriisitilanteiden johtamista ja ratkaisukeskeiseksi työnohjaajaksi.

Sitten vuonna 2015 Nina heräsi yöllä pissattamaan ­koiraa. Hän tunsi, että alavatsaa poltteli.

– Menin takaisin nukkumaan. Kun seuraavaksi heräsin, minulla oli jäätävät kivut oikeassa kyljessä.

Nina vietiin ambulanssilla Hyvinkään sairaalaan. Diagnoosi tuli nopeasti: virtsakivet. Ninaa alettiin nesteyt­tää, jotta virtsakivet huuhtoutuisivat ulos. Sitten kaikki meni pieleen.

Nina sai tiputuksessa neljä litraa nesteitä, mutta iltaan mennessä ulos oli tullut vain muutama sata milliä. Hän huolestui ja mainitsi asiasta hoitajalle. Mitään ei tehty. Yöllä Nina heräsi kovaan kylkikipuun eikä saanut henkeä. Hän huusi, että tarvitsee nesteenpoistolääkettä. Lääke auttoi. Olo helpottui hetkeksi. Sitten nousi kuume.

– Hengitin huonosti. Hoitajat pistivät sen ensin astman ja sitten influenssan piikkiin. Kun epäilin asiaa, lääkäri sanoi, että olen täällä potilaana, en ensihoitajana. Tunsin, ettei minua arvostettu yhtään.

Nina sai antibioottia, mutta hengittäminen kävi yhä työläämmäksi. Tuntui, kuin olisi hengittänyt pillin läpi.

Nina lähetettiin Meilahden sairaalaan virtsakivien murskaamiseen. Kun kiveen kohdistetaan sähkö­magneettista energiaa, se murenee ja voi tulla ulos virtsan mukana.

– Hoitaja kysyi heti, mikä hengityksessäni on vikana. Sanoin, että todennäköisesti keuhkoveritulppa, mutta kukaan ei usko minua. Tunnistin oireeni.

Asiaa ei tutkittu. Kivien murskaus epäonnistui, ja Nina palautettiin Hyvinkään sairaalaan. Hän tekstasi lääkintämestarimiehelleen: ”Mulla on veritulppa, kuolen tänne, kun kukaan ei usko. Tule ja kuuntele mun keuhkot.”

Mies tutki ja sanoi, että hengitystieääniä kuului vain vasemmalta ylhäältä. Nina sai viimeisillä voimillaan sanot­tua, että jos asiaa ei nyt tutkita, mies vie hänet hoitoon muualle. Vihdoin Nina pääsi varjoainekuvaukseen.

– Minua pelotti, mutta päässäni alkoi takoa yksi sana: luota. Sitten anestesialääkäri kääntyi ja sanoi: luota.

Lue myös: Virtsatiekivien hoito

Ninan keuhkoista löytyi massiivinen veri­tulppa.

– En tuntenut voitonriemua siitä, että olin ollut ­oikeassa. Tuli hirveä pettymys, että minua ei oltu kuultu.

Veritulppa oli ehtinyt olla jo päiviä. Lääkäri sanoi, että katsotaan viikonlopun yli ja toivotaan parasta.

Onneksi paikalle sattui ihana sairaanhoitaja, joka otti jakkaran, istui alas ja kuunteli kaksi tuntia, kun Nina itki kesken jäävää elämäänsä. Jossain vaiheessa Nina jäi yksin ja alkoi torkkua.

– Hoitamani potilaat ovat monesti sanoneet, että ovat nähneet enkelin. Olin aina ajatellut, että se johtui lääkkeistä, että he hourailivat.

Sitten Nina näki näyn. Musta savupatsas lähestyi.

– Tunsin, että jos se tavoittaa minut, kuolen. Ääni ­sanoi: käänny. En uskaltanut, mutta sitten kuulin jälleen sanan: luota. Käännyin ja valtavan kirkas valo sokaisi minut. Tunsin mieletöntä rauhaa. Tiesin, että selviän.

Nina alkoi toipua. Sairaalasängystä näkyi ulkona kasvava mänty, ikihonka. Nina tuijotti sitä ja oivalsi, että asioiden täytyy muuttua.

– Olin vuosia tehnyt valtavasti töitä ja suorittanut elämääni. En ollut nähnyt lehtien puhkeamista, enkä muutakaan. Tajusin, että minun on pakko pysähtyä.

Koettelemukset eivät kuitenkaan olleet ohi. Muutaman päivän kuluttua Ninan mummo kuoli. Viikko hautajaisten jälkeen Rontti-koira piti saattaa viimeiselle matkalle. Nina tatuoi­ selkäänsä uuden voimasanansa: trust, luota.

Nina oli tehnyt hoitotyötä 25 vuotta. Kun hän itse sairastui, oli järkyttävää, miten vaikea hänen oli saada apua.

– Minulta meni usko terveydenhoitoon, koska hätääni ei ollut kuunneltu. Halusin etäisyyttä koko alaan.

Nina ei myöskään halunnut enää ottaa riskejä, ­joita ensihoitotyöhön liittyy. Työ on raskasta henkisesti ja ­fyysisesti.

Nina ensin vähensi ja sitten lopetti hoitotyön kokonaan. Kauneudesta tuli hänen päätyönsä. Nyt hän pyörittää La Plume -hoitolaa. Nimi tarkoittaa höyhentä.

Nina kiinnostui esteettisistä hoidoista jo vuosia sitten. Hänellä oli voimakkaat nenän ja suupielten väliset juonteet, jotka häiritsivät häntä.

Nina meni täyteainehoitoon vuonna 2008, kun hän oli 41-vuotias. Hoitaja ehdotti, että Nina voisi itsekin alkaa tehdä hoitoja, koska on sairaanhoitaja. Nina kävi koulutukset, ja pian hänellä oli uusi sivutyö. Aluksi Nina teki myös botuliinipistoksia, mutta ei enää.

– Kauneudenhoidossa on parempi keskittyä ihoa hoitaviin aineisiin, kuten hyarulonihappoon. Se kosteuttaa ja hoitaa, toisin kuin botuliini, joka on hermomyrkky.

Nina ei hoida vain ulko­näköä vaan myös psyykettä.

Lue myös: Lisää itsevarmuutta? Panosta kolmeen asiaan ulkonäössäsi

Nina kärsi pitkään siitä, että hänen rintojaan tuijotettiin ja niitä jopa puristeltiin. Hänen rintansa olivat kokoa 75J, niin suuret, että hänen oli vaikea kantaa paareja ja saada kädet suoriksi elvyttäessä. Raskaat rinnat saivat hartiat kiristymään. Päätä särki jatkuvasti. Ninalle suositeltiin rintojen pienennysleikkausta.

– Epäröin leikkausta seitsemän vuotta, koska pelkäsin infektiota ja ettei rinnoista tulisi hyvät.

Lopulta hän meni operaatioon vuonna 2014. Rinnat pienennettiin kokoon 75D. Nyt ne ovat taas kasvaneet kaksi kokoa. Nina kärsii rintarauhasten liikakasvusta. Syytä siihen ei tiedetä.

Nina on joutunut tekemään paljon töitä nähdäkseen kehonsa myönteisessä valossa.

Jos joku arvostelee Ninaa turhamaisuudesta, hänellä on vastaus valmiina. Koskaan ei voi tietää, miksi joku haluaa muuttaa tai kohentaa ulkonäköään.

– Älä tuomitse. Et voi tietää, mitä taustalla on. Jos näen lihavan ihmisen, en ajattele, että onpa laiska. ­Ehkä hän syö suruunsa, ehkä se on ainoa keino selviytyä? ­Sama juttu on turbohuulien kanssa. Ehkä ne tuovat ­ihmiselle tunteen, että hän hallitsee kehoaan?

Lue myös: Pienistä rinnoista on hyötyä

Nina uskoo, että lapsuuden opit ovat kantaneet häntä eteenpäin koettelemuksissa. Hän kasvoi siihen, että pärjää ja keksii keinot. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Nina on myös käynyt kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa. Vastaanotolla Nina on opetellut käsittelemään vaikeita tunteita ja pahoja muistojaan.

Sairastuminen on opettanut kiitollisuutta.

– Toiset tappavat itsensä, kun eivät voi enää elää, ja toiset kuolevat, vaikka haluavat elää. Jokainen päivä on elämisen arvoinen.

Nina yritti pitkään todistella, että on hyvä ihminen.

– Ehkä pakenin lapsuuteni traumoja työnteolla. Enää en suorita, se on loppu. Tiedän, että kelpaan, vaikka en teekään töitä koko ajan.

Juttu on ilmestynyt Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/2019.