Selviytymistarinat

Aivokasvain pysäytti Virve Niemen: ”Valitsin jo virsiä hautajaisiini”

Virve Niemi sai ennen 60-vuotispäiväänsä outoja oireita, joiden takaa paljastui suuri aivokalvon kasvain. Hän toipui leikkauksesta hyvin, mutta ymmärsi vasta myöhemmin, että olisi tarvinnut jaksamisen tueksi keskusteluapua.

Tummahiuksinen, eläväinen nainen häärii lämpimänpunaisessa omakotitalossa Iittalassa lähellä Hämeenlinnaa. Virve Niemi on 66-vuotias, ja toisen jalan ontumisesta huolimatta on vaikea kuvitella, että kuusi vuotta sitten häneltä löytyi kookas aivokalvon kasvain, meningeooma.

Outoja oireita oli ollut jo jonkin aikaa.

”Kaaduin kasvimaalla pitkälleni, mutta arvelin kompastuneeni kiveyksen reunaan. Jo pidempään jalkani olivat puutuneet ja niissä oli ollut aamuöisin kramppeja. Olin harrastanut pitkiä kävelylenkkejä, mutta niitä oli pitänyt lyhentää”, kertoo Virve Niemi.

Pahinta oli huimaus. Toisinaan puhe puuroutui, mutta sitä Virve ei itse juuri huomannut. Hän oli ollut koko aikuisikänsä töissä Iittalan lasitehtaalla, ja huimaus aiheutti työssäkin ongelmia.

Syytä Virven mystisiin oireisiin haettiin pitkään. Totuus paljastui magneettikuvista.

”Kun minun piti kävellä ison hallin läpi, jouduin ottamaan tukea seinästä. Ajattelin, etten pääse koskaan hallin toiseen päähän.”

Teatteriretkellä Tampereella Virve täytyi väliajalla taluttaa naistenhuoneeseen, koska hän ei pysynyt pystyssä.

”Mieleeni hiipi kamala pelko, että jotain oli pahasti vialla.”

Virve pohti, voisiko syy olla korkea verenpaine tai välilevyn pullistuma, ja kävi vielä korvalääkärilläkin, koska hänen äidillään on tasapainohäiriöitä aiheuttava Ménièren tauti. Virveltä ei samaa sairautta löytynyt.

”Se viikko oli elämäni pisin”

Eräänä marraskuisena päivänä Virve kaatui töissä päistikkaa maahan käsissään kaksi lasikupua. Kuvut menivät rikki, ja kämmenet vuosivat verta. Seurasi taksimatka poliklinikalle.

Kukaan ei vielä tiennyt, että se oli lopullinen lähtö työpaikasta, jossa Virve oli ollut yhteensä lähes 45 vuotta.
Ennen joulua Virve täytti kuusikymmentä, mutta koska olo huononi jatkuvasti, syntymäpäivää ei tehnyt mieli juhlia. Sairauslomaa oli jatkettu pätkittäin, kunnes Virve sai lähetteen neurologisiin tutkimuksiin.

Kun lääkäri näytti hänelle pään magneettikuvauksen tulokset, Virve näki kuvissa valtavan, lähes kananmunan kokoisen kasvaimen, josta lähti ulokkeita.

”Kauhu hiipi selkärankaan. Tiesin, että asiat olivat todella huonosti”, Virve kertoo.

Viiteen minuuttiin hän ei pystynyt sanomaan mitään. Lopulta hän kysyi, oliko kasvain hyvän- vai pahanlaatuinen, mutta lääkäri ei osannut vastata. Koepala otettaisiin vasta leikkauksen yhteydessä. Kasvain oli kuitenkin päässyt niin suureksi, että sille ei ollut enää tarpeeksi tilaa.

Virve ajatteli vain lähtevänsä heti kotiin itkemään, mutta lähtö kiellettiin ehdottomasti. Virve istutettiin pyörätuoliin ja hänelle annettiin suoneen kortisonia laskemaan turvotusta kasvaimen alueella. Leikkaus varattiin viikon päähän Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan.

”Se viikko oli elämäni pisin. Olin yksin kotona ja mietin, että pääni halkaistaan. Tein mielessäni kuolemaa ja nukuin unilääkkeiden voimalla. Valitsin itsekseni jopa virsiä hautajaisiini.”

Todelliset ystävät paljastuivat

Virve kierteli kodin huoneita eikä pystynyt keskittymään mihinkään. Läheiset olivat äärimmäisen huolissaan. Avopuoliso oli päivät töissä ja nuorin poika armeijassa. Virven aikuiset lapset olivat tuolloin 38-, 34- ja 20-vuotiaita.

Virve kertoi aivokasvaimesta myös kahdelle läheiselle työkaverilleen, jotka tulivat katsomaan häntä jo ennen leikkausta.

”Todelliset ystävät tunnistaa, kun jotain tällaista tapahtuu”, hän sanoo kiitollisena.

Kun lähtö sairaalaan tuli, saattajina olivat totinen avomies ja itkuinen Milana-tytär.

”Itse ajattelin silloin, etten voi asialle yhtään mitään. Mukana kassissa oli puinen suojelusenkeli.”

Olo helpottui jo samana iltana, kun Virve sai sairaalassa mukavan huonekaverin. Sillä, että sai puhua jonkun kanssa, oli suuri merkitys. Virve pitää edelleen yhteyttä sairaalassa tapaamansa ystävän kanssa.

Leikkaus kesti yhdeksän tuntia. Kun Virve herätettiin seuraavana aamuna teho-osastolla, hän tunsi vain valtaisaa päänsärkyä. Siihen auttoi kuitenkin suoraan suoneen annettu lääke.

Suojelusenkeli mukaan leikkaukseen

Hoito Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa kesti viikon ja oli erinomaista. Tyttärelle oli tosin sanottu puhelimessa ennen Virven heräämistä, että äidin oikea puoli oli halvaantunut, koska hän ei ollut reagoinut testiin.

”Teemuki pysyi kuitenkin heti kädessä. Molemmat kädet toimivat ja puhe kulki, vaikka puhekyvyn oli arveltu menevän.”

Virven oikea käsi vapisi. Hän ajatteli, että kunhan vapina lakkaisi, kaikki olisi hyvin.

”Suojelusenkeli oli ollut leikkauksessa mukanani.”

Alkoi kuukauden mittaiseksi kaavailtu kuntoutus Riihimäellä. Virven piti opetella kävelemään uudestaan.

”Jatkuvan huimauksen takia juoksumatto jäi kokeilematta, mutta kuntopyörää poljin minuutin kerrallaan. Kaikki se jumppaaminen, venytykset ja vanutukset auttoivat. Henkilökunta ansaitsee muutenkin kymmenen pistettä.”

Kahden viikon jälkeen Virveen iski koti-ikävä, ja hän halusi kotiutua. Psykologiset testit olivat laajat, ja keskittymiskyvyn heikentymisen takia Virve menetti väliaikaisesti ajokorttinsa.

Toinen jalka oli halvaantunut osittain, koska kasvain oli päässyt kasvamaan niin suureksi ja painanut hermoja. Virve oli kuitenkin siirtynyt liikkumaan kyynärsauvoilla. Sinnikkään luonteensa mukaisesti hän halusi kävellä kuten ennen. Se ei ihan onnistunut, mutta lupa kotiin lähtöön tuli.

Vasta kotiuduttuaan Virve luki papereista, että jos häntä ei olisi leikattu parin viikon sisällä, seuraukset olisivat olleet vakavat.

Tunteet veivät kiitollisuudesta aallonpohjaan

Kotona Virve tunsi suurta iloa ja ihmetystä.

”Olin saanut toisen mahdollisuuden elää.”

Todellisuus oli kuitenkin välillä raskasta. Oli talvi, ja piha oli liukas. Virve pelkäsi ulosmenoa. Hän oli paljon yksin päivisin, ja jos hän olisi kaatunut lumihankeen, kukaan ei olisi siitä tiennyt.

”Katselin ikkunasta ulos ja mietin, milloin uskaltaisin lähteä viemään roskia. Oli kova kynnys lähteä ulos kyynärsauvoilla. Kun sain ensimmäisen roskapussin vietyä, tunne oli uskomattoman hieno”, hän kertoo.

Myös vintin portaiden kiipeäminen pelotti, mutta fysioterapeutin mielestä rappujumppa olisi vain hyväksi, kunhan piti jostain kiinni.

Myöhemmin Virve ymmärsi, että olisi tarvinnut ammattiauttajan apua henkiseen oloonsa kotiutumisen jälkeen. Tunteet veivät välillä aallonpohjaan.

Hän sinnitteli yksinäisyydentunteen ja pelkotilojensa kanssa. Entiset työkaveritkin olivat töissä.

”Itku tuli helposti. Olisi ollut kiva soittaa jollekin ja rutista, mutta en osannut hakea apua. Ajattelin, että pärjään kyllä.”

Tahdonvoimaa ja puutarhaterapiaa

Virve suri huonoa tasapainoaan ja menetettyjä kävelylenkkejään. Itsepäisestä luonteesta oli silti hyötyäkin. Aika nopeasti hän hyväksyi tilanteen ja päätti kuntoutua mahdollisimman hyvin.

Kasvaimesta oli jäänyt verisuoneen pala, jota ei voitu poistaa. Sen vuoksi Virve on käynyt leikkauksen jälkeen vuosittain magneettikuvassa. Nyt leikkaushaava on arpeutunut, viimeinen kontrollikäynti oli vuosi sitten.

”Epilepsialääkkeitä joudun käyttämään loppuelämäni, vaikka varsinaista epilepsiaa minulla ei ole.”

Elämää rajoittaa oikean jalan ontuminen. Kaksi varvasta ei taivu ja hermoradat särkevät välillä. Mutta jokin saa jaksamaan.

”Normaali arki sujuu. Välillä harmittaa, kun en pääse kävelemään tarpeeksi lujaa. Käyn silti sauvakävelyllä aina, kun sää sallii.”

Kesällä aika menee ison pihan ja puutarhan hoidossa.

”Sekin on terapeuttista, kun kukaan ei pakota siihen. Ajan sisulla ruohonleikkuria, vaikka se ei ole ihan helppoa. Toinen jalka ei tottele ja tasapaino on edelleen huono, mutta tahdonvoima on kova.”

Virve pelkää välillä vieläkin kaatumista, ja menikin talvella useasti nurin.

”Maasta on vain noustava. Olen onnellinen siitä, että olen toipunut näinkin hyvin.”

Paraneminen avasi uuden maailman

Eniten Virveä ovat toipumisessa auttaneet lapset sekä lapsenlapsi Tom, joka oli leikkauksen aikaan yksitoistavuotias.

”Oli liikuttavaa, kun Tom tuli hiihtolomallaan Hämeenlinnasta luokseni siivoamaan”, Virve sanoo.

Paras hetki oli, kun myöhään keväällä käden vapina lakkasi.

”Tiesin pääseväni taas maalaamaan.”

Virve kiipesi vintille katsomaan, missä kunnossa öljyvärit olivat. Maalaaminen on rakas harrastus jo vuosikymmenten takaa.

”Olin aiemmin maalannut realistisia kuvia, lähinnä maisemia ja asetelmia. Sinä keväänä ajattelin, että kun jäin henkiin, voin maalata mitä haluan. Pingotin kankaan ja maalasin enkeleitä, keijuja, tonttuja ja lohikäärmeen.”

Sitten Virve maalasi velho Gandalfin Taru sormusten herrasta -tarinasta. Sen jälkeen aiheilla ei ole ollut rajoja eikä maalaamisessa kahleita.

Yhden yksityisnäyttelyn vuosia sitten pitänyt Virve ajatteli maalaavansa vain itselleen. Kun hän pari vuotta sitten oli tulossa vanhemman poikansa Janin kanssa Naivistit Iittalassa -näyttelystä, poika tokaisi, että kyllä Virvenkin teokset olivat naivistisia. Äiti vastusteli mutta otti yhteyttä näyttelyn järjestäjiin ja kertoi harrastuksestaan.

”Olen ylpeä itsestäni”

Nyt Virve osallistuu jo toista kertaa Iittalan naivistinäyttelyyn. Ensimmäisenä kesänä hänen yhdeksästä työstään myytiin kuusi. Tänä vuonna elokuun loppupuolelle avoinna olevan näyttelyn otsikkona on Suomen juhlavuoden kunniaksi Satojen tarinoiden kesä.

”Näyttelyyn osallistuminen on ollut suuri ilo. Hiljaa mielessäni olen myös vähän ylpeä itsestäni”, Virve sanoo virnistäen.

Maalaaminen on ollut ennen kaikkea lääkettä henkiseen toipumiseen.

”Se on terapeuttista, maalatessani unohdan kaiken muun. Aloitan seitsemältä aamulla ja maalaan puoleenpäivään asti. Pidän yhden tai kaksi maalauspäivää viikossa.”

Paras paikka maalata on vanhan talon vintti. Siellä valo tulee kauniisti päätyikkunoista. Yläkerrassa on oma rauha ja myös vanha vinyylilevysoitin, jolla Virve soittaa maalatessaan klassista musiikkia.

”Musiikki on minulle tärkeää. Lontoon sinfoniaorkesterin levyt ovat mieluisinta kuunneltavaa, välillä soitan vanhoja Finnhits-kokoelmia.”

Seinältä katselee Virven maalaama Elvis Presley, hän on aina ollut suuri Elvis-fani. Erilaista Elvis-rekvisiittaa löytyy levyistä, tauluista, julisteista ja aidosta Elvis-postimerkistä alkaen.

Nykyisin, kun kuopus Jesse tulee käymään, äiti ja poika musisoivat yhdessä. Jesse on taitava kitaristi, ja Virve helskyttää taustalla marakasseja.

Lisäksi Virve liittyi joitakin vuosia sitten eläkeläisten kuoroon. Harjoituksia on kerran viikossa ja esiintymisiä paljon.

”Meitä on kymmenen hengen porukka, jota säestää klassinen kitara. Kuorossa virkistyy kummasti, kun on mukavia ihmisiä.”

”Jokin tehtävä minulla kai vielä on”

Virve erosi avomiehestään viisi vuotta sitten. Asuinkumppaneina on nyt kaksi kissaa, Rapeli ja Tiitu. Vaikka Virvellä on perhettä, kaksi lapsista asuu lähellä ja on hyviä ystäviäkin, joskus yksinäisyys yllättää. Toiveissa olisi uusi parisuhde.

”Mutta elämä on kuin suuri kangas, johon tulee maalata kaikki värit”, Virve sanoo.

Sisar Soile asuu myös Iittalassa, samoin 90-vuotias äiti. Isä kuoli vuosi sitten.

”Sisareni on äidin omaishoitaja, sillä äiti liikkuu pyörätuolilla ja tarvitsee apua kaikessa, pukemisessakin. Kotisairaanhoitaja käy hänen luonaan kerran viikossa. Minä toimin sisareni lomittajana kolmena päivänä kuukaudessa”, Virve kertoo.

Virveltä on kysytty, miksi hän hoitaa äitiään, vaikka on itsekin invalidi.

”Vastasin, että koska hän on minun äitini.”

Virve ei tiedä oman sairastumisensa tarkoitusta, ellei se sitten ollut herättää hänet huomaamaan asioita. Nyt, kuuden vuoden jälkeen, sairastuminen ei enää tunnu suurelta vastoinkäymiseltä.

”Hahmotan ympäristön nyt herkemmin ja katson luontoa ja sen värejä eri tavalla kuin ennen. Auringonnousu ja taivaan värit saavat minut usein täpinöihini.”

Kasvain oli ehkä ollut päässä jo kaksi vuotta, sillä se on hidaskasvuinen. Neurologin mukaan ilman leikkausta seurauksena olisi ollut nopeasti halvaus ja kuolema.

”Jokin tehtävä minulla kai vielä täällä on, kun ei ollut aika lähteä.”

Kuvat: Paavo Martikainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 7/2017.


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli