Kolme vuotta sitten Tehyn vastavalittu puheenjohtaja Millariikka Rytkönen, 44, esiintyi ensimmäisen kerran suorassa televisiolähetyksessä. Ohjelman jälkeen hän huomasi puhelimessaan viestin. Se oli tuntemattomalta naiselta, joka esittäytyi omalla nimellään.
Olet nyt sellaisessa asemassa, että sinun kannattaisi ostaa hyvin leikattu jakkupuku, viestissä luki.
Hankinta jäi tekemättä. Eikä Millariikka ryhtynyt toimeen silloinkaan, kun rovaniemeläinen yrittäjämies kertoi hänelle tekstiviestissään, kuinka paljon tuoreen puheenjohtajan pitäisi laihduttaa.
Millariikka ottaa mielellään vastaan työhönsä liittyvää kritiikkiä, mutta painolla, pukeutumisella tai hiusten värillä ei ole mitään tekemistä osaamisen kanssa.
”Varsinkin painoa käytetään lyömäaseena ja naisia yritetään hiljentää sen avulla. Se on vähän kuin koulukiusaamista”, hän sanoo.
Miten nelikymppinen nainen pärjää?
Neuvoja alkoi sadella samalla hetkellä, kun porvoolainen Millariikka nousi sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestön Tehyn johtoon. Osa kansalaisista oli huolissaan, kuinka nelikymppinen nainen pystyisi huolehtimaan lapsistaan niin vaativassa tehtävässä.
Millariikan esikoistytär Erin oli tuolloin kuusitoistavuotias, kuopus Aake kävi esikoulua.
”Kukaan ei epäillyt jaksamistani silloin, kun olin yksinhuoltaja ja tein kolmivuorotyötä kätilönä. Sukupuolioletukset elävät yhä vahvoina. Tuskin kukaan kysyy ministeri Antti Kaikkoselta, että kuka hoitaa hänen vauvansa”, Millariikka sanoo.
Perinteisiin sukupuolirooleihin vetoaminen on tuntunut Millariikasta aina kummalliselta. Hän syntyi vuonna 1975 Hyvinkäällä perheeseen, jossa isä osallistui kotitöihin siinä missä äitikin. Esikoistyttären käsittelyssä nukenrattaan kääntyivät ylösalaisin ja muuntautuivat ruohonleikkuriksi.
Millariikan kotona arkea pyörittää yrittäjäpuoliso Jyrki Rytkönen.
”Työni on niin sitovaa, että mieheni huolehtii pääsääntöisesti kaiken Aaken hammaslääkärikäynneistä kaverisynttärilahjoihin saakka.”
Koronalisästä kova vääntö
Viime keväänä perheeltä vaadittiin erityistä venymistä, kun Millariikka neuvotteli tehyläisille uutta työehtosopimusta.
”Sulkeuduin makuuhuoneeseemme ja hoidin työehtosopimusneuvotteluja siellä. Oveen teippasin perheelle lapun, jossa luki: Ei saa häiritä. Syökää jääkaapista mitä löydätte. Keskityin töihin ja perhe pärjäsi oikein hyvin keskenään.”
Sopimusneuvotteluissa väännettiin muun muassa kiky-tuntien poistamisesta ja hoitajien toivomasta koronalisästä. Koronalisä jäi työehtosopimuksen ulkopuolelle kuntien talousahdingon vuoksi, mutta kiky-tunneista alalla päästiin syksyllä eroon.
Kevään neuvottelujen merkittävimpänä saavutuksena Millariikka pitää sosiaali- ja terveysalalle saatua omaa alakohtaista työehtosopimusta.
”Se on iso muutos ja historiallinen voitto, jonka merkitys avautuu vasta tulevaisuudessa.”
Vakava tyttö luokkakuvassa
Ammattitaitonsa sijaan Millariikka saa eniten palautetta ulkonäöstään. Vaikka hän nousee ilkeiden kommenttien yläpuolelle, ne osuvat toisinaan kipeään kohtaan.
Millariikka oli yhdeksänvuotias, kun terveydenhoitaja patisti hänet ensimmäisen kerran laihdutuskuurille. Vanhoissa koulukuvissa poseeraa tavallisen kokoinen mutta totinen tyttö.
”Minulle oli kauhea pettymys, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Se jäi jonnekin ihon alle ja vaivasi minua pitkään. Äitikään ei oikein osannut puolustaa minua tilanteessa.”
Lapsuutensa ruokailutavat Millariikka muistaa terveellisinä. Perheessä syötiin tavallista kotiruokaa: keittoja, perunoita ja ruskeaa kastiketta. Pikaruokaketjuja ei juuri ollut, eikä ulkona syöminen ollut muutenkaan 1970–1980-luvuilla niin yleistä kuin nykyisin. Millariikka sai ostaa kerran viikossa viidellä markalla pienen karkkipussin ja saunalimun.
Terveydenhoitajan sanat jättivät silti jälkensä, ja Millariikan kehosuhteesta tuli vaikea. Hänelle on tehty aikuisena kaksi lihavuusleikkausta, koska hänen suvussaan on paljon sydän- ja verisuonitauteja.
”Pidin itseäni ensin epäonnistuneena, kun en saanut omin voimin painoa pudotettua. Sitten näin televisiossa Vesa-Matti Loirin haastattelun, jossa hän kertoi, että myös hänelle on tehty mahalaukun ohitusleikkaus sukurasitteen vuoksi. Se kannusti minua hakeutumaan operaatioon.”
Paino ei ole silti koskaan estänyt Millariikkaa tavoittelemasta ja saavuttamasta haaveitaan.
”Naiset eivät usein halua sanoa painoaan ääneen, mutta olen tahallani rikkonut tabua. Olin 120-kiloinen, kun minut valittiin esimiestehtäviin Porvoon sairaalassa. Painoni on noussut ja laskenut, mutta se ei ole ollut koskaan este tekemisilleni.”
Levoton nuoruus
Pikkutyttönä Millariikkaa harmitti, että hän oli niin harvoin kipeä. Flunssan tai nyrjähtäneen nilkan takia olisi sentään voinut päästä lääkäriin. Kun Millariikka oli viisivuotiaana pienessä leikkauksessa, Lastenlinnan sairaala tuntui pikkupotilaasta yhtä hauskalta kuin huvipuisto.
”Muistan vieläkin, miltä siellä tuoksui ja näytti. Seurasin haltioissani hoitajien ja lääkärien työskentelyä. Tiesin jo silloin, että haluan aikuisena sairaalaan töihin.”
Vanhempien oli vaikea käsittää, että tytär osaisi nähdä tulevaisuuteensa niin varhain. Heidän toiveestaan Millariikka taipui käymään lukion, vaikka olisi halunnut hakea suoraan terveydenhuoltoalan kouluun.
”Olin jo lapsena villi, mutta murrosikäisenä muutuin sietämättömäksi ja ajauduin vääriin porukoihin.”
Vanhemmat jaksoivat taistella rajoista ja hakea kapinoivaa tytärtään kotiin. Kaikki kaverit eivät olleet yhtä onnellisessa asemassa. He jäivät pyörimään kaupungille, sillä kotona ei odottanut kukaan.
”Toisenlaisissa olosuhteissa tieni olisi voinut mennä aika eri tavalla. En tehnyt itse rikoksia tai käyttänyt huumeita, mutta näin läheltä elämän karun puolen.”
Sairaalatyö veti puoleensa
Unelma sairaalatyöstä kyti myös teini- iän kuohuissa. Abivuonna Millariikka lopetti lukion ja haki Hyvinkään terveydenhuolto- oppilaitokseen. Mullistavin herääminen tapahtui kuitenkin vasta kun tuore lähihoitaja pääsi jatkamaan opiskeluja kätilöopistoon.
”Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Vielä ammattiin valmistuttuani mietin usein, kuinka ihmeellistä on, että näin ihanasta työstä maksetaan palkkaa.”
Synnytyssalin kätilönä Millariikka oli kahdeksan vuoden ajan mukana perheiden ikimuistoisissa hetkissä.
Hän kohtaa vieläkin synnytyssalista tuttuja vanhempia kaupan kassajonossa tai kadulla. Vaikka välissä olisi vuosia, jokin side säilyy.
”Ikävöin usein takaisin synnytyssairaalaan. Kun vierailin taannoin synnytyssairaalassa, kyyneleet nousivat silmiini. Luulin, että jään eläkkeelle kätilön työstä. Kätilönä olin arvostetuimmassa ammatissa, ammattiliiton puheenjohtajana tipahdin alimpaan kastiin”, Millariikka tuumaa ja nauraa.
Mistä vaikuttamisen palo syttyi? Sitä Millariikka on itsekin miettinyt, sillä hänen lapsuudenkodissaan varottiin puhumasta rahasta, uskonnosta ja politiikasta.
”Meillä oli kotona vähän sellainen henki, että mielipiteitä ei kannata ääneen huudella eikä muutenkaan erottua liiaksi joukosta. Silti olen huomannut, että äitini ja isäni ovat ylpeitä valitsemastani tiestä. Isäni on yhteiskunnallisista asioista hyvin kiinnostunut.”
Millariikka on työskennellyt synnytyssalin lisäksi lastenkodissa, leikkaus- ja anestesiayksikössä sekä osastonhoitajana naistentautien ja synnytysten yksikössä.
”Työssäni näin ihmiselämän koko kirjon ja ymmärsin, ettemme kaikki todellakaan tule samanlaisista keskiluokkaisista perheistä. Vaikuttamisen kipinäni lähti tästä oivalluksesta. Halusin päästä omalta osaltani lisäämään tasa-arvoa.”
Elämä oli selviytymistä päivästä toiseen
Millariikka tietää, miltä tuntuu, kun palkka ei meinaa riittää elämiseen, keho on väsymyksestä sekaisin ja jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Nuoruuden avioliittonsa kariuduttua hän eli neljän vuoden ajan kahdestaan pienen esikoistyttärensä kanssa. Samalla hän teki sairaalassa kolmivuorotyötä.
”Kerran laskin, että minulla oli reilun vuoden aikana 50 työsopimusta. Lyhin pesti kesti kaksi päivää, pisimmillään töitä oli luvassa 76 päiväksi. Työsuhteiden ketjuttaminen on yhä tavallista hoitoalalla.”
Raha oli usein tiukalla, sillä tyttären vuoropäiväkodin maksut olivat kalliita ja Millariikan oli ostettava auto arjen sujumiseksi.
”Noista vuosista mieleeni on jäänyt vain hataria muistikuvia, sillä elämäni oli päivästä toiseen selviytymistä. Välillä söimme pelkkää ketsuppia ja makaronia. Minusta tuntui kuin olisin elänyt jossakin kuplassa, muun yhteiskunnan ulkopuolella.”
Vaikka työ oli kuluttavaa, siitä sai myös voimaa vaikeassa elämäntilanteessa. Töissä Millariikka tunsi itsensä tarpeelliseksi.
”Välillä huvittaa, kun joku päivittelee pitkiä työviikkojani tai Tehyn vaikeita neuvotteluja. Todelliset sankarit ovat sairaalatyössä. Enää kenenkään henki ei ole vastuullani.”
Ammattiliittonsa johtajaksi Millariikka nousi vauhdilla. Tammikuussa 2016 hän aloitti Kätilöliiton puheenjohtajana. Vuoden 2017 kuntavaaleissa Millariikka pääsi sosiaalidemokraattien listoilta Porvoon kaupunginvaltuustoon ja sai hallituspaikan.
Saman vuoden syksyllä hän voitti Tehyn puheenjohtajavaalit ja anoi eroa kaupungin luottamustehtävistä.
”Poliitikkoja on helppo haukkua, mutta ongelmia ei ratkaista kahvihuoneessa istumalla. Valittamisen sijaan pitää ryhtyä toimeen.”
Hän ei pelkää ottaa kantaa. Oikeaan käsivarteen on tatuoitu iso ja värikäs kuva imettävästä naisesta.
”Tämä on minun tapani pitää yllä imetyskeskustelua: tatuointini avulla imetän julkisesti aina ja joka paikassa.”
Löytöjä sinkkumarkkinoilta
Uransa tärkeimmäksi kannustajaksi Millariikka nimeää aviomiehensä Jyrkin. Tämä tukee mutta antaa tarvittaessa myös tilaa.
”Muistan, kun ilmoitin Jyrkille, että minua on pyydetty Tehyn puheenjohtajakisaan. Hän makoili sohvalla ja totesi jääkiekon katselun lomasta, että sinähän kyllä voittaisit koko kisan. Sen jälkeen hän patisti minut pois television edestä voidakseen jatkaa pelin seuraamista.”
Millariikka ja Jyrki tapasivat porvoolaisen kaupan juustotiskillä kaksitoista vuotta sitten. Keskusteluyhteys syntyi luontevasti ja myöhemmin kauppareissusta poiki treffit.
”Olin ajatellut, että minulla olisi surkeat mahdollisuudet sinkkumarkkinoilla. Kuka kiinnostuisi kolmivuorotyötä tekevästä yksinhuoltajaäidistä?”
Jyrki koki tilanteen täysin toisin.
”Hän oli päätellyt itsekseen, että jos tuo nainen elättää itsensä ja tyttärensä surkealla palkalla, ei tämä ainakaan mikään siivellä eläjä ole.”
Millariikka puolestaan säikähti kuullessaan miehen olevan rakennusalan yrittäjä.
”Olen itse yrittäjän tytär ja muistan lapsuudestani hyvin rankkana ajanjaksona 1990-luvun lamavuodet. Isäni työskenteli putkiasentajana, ja näin vierestä, kuinka raskasta ja epävarmaa hänen työnsä välillä oli. Toisaalta siksi olen oppinut arvostamaan yrittäjien sitkeyttä.”
Itselleen on hyvä osata nauraa?
Kotona käydään herkullisia väittelyjä yhteiskunnallisista aiheista. Toisinaan Millariikka testaa työhönsä liittyviä ajatuksia miehellään tai lapsillaan, 19-vuotiaalla Erinillä ja 9-vuotiaalla Aakella.
”Ihmettelin jo vuosia sitten, että miksi poliitikot ja virkamiehet saavat yksinkertaiset asiat kuulostamaan niin vaikeilta. Mitä hyötyä on puheesta, jota kuulija ei ymmärrä?”
Tärkeintä on itseironian kyky, vaikka se arjen kaaoksessa tahtookin usein unohtua. Kätilövuosiensa ikimuistoisimpana hetkenä Millariikka muistaa työpäivän, jolloin hän avusti nuorta äitiä jakkarasynnytyksessä.
”Olin hommannut kokoa liian pienet housut, jotka työn touhussa paukahtivat rikki ja ratkesivat oikein kunnolla. Synnyttäjä ei huomannut mitään, mutta paikalla ollut isä meni hämilleen. Silloin mietin, että miten minulle voi käydä näin.”
Ensin mielen täytti häpeä. Myöhemmin tapaus on hykerryttänyt niin, että Millariikka on halunnut viihdyttää tarinalla muitakin.
”Jokaiselle sattuu ja tapahtuu, joten miksi mokiaan ei voisi kääntää huumoriksi? En halua ikinä muuttua ihmiseksi, joka ei osaa nauraa itselleen ja virheilleen.”
Lapsi töihin -päivä Valtioneuvoston linnassa
Hupia on riittänyt myös viime syksyn vierailusta Valtioneuvoston linnaan, jolloin vietettiin valtakunnallista Lapsi mukaan töihin -päivää. Millariikka sai kutsun tapaamaan silloista pääministeriä Antti Rinnettä. Kuopus lähti mukaan.
”Pakotin vastahakoisen pojan pukemaan Marimekon paidan päälle ja ohjeistin, että siellä on sitten käyttäydyttävä.”
Kun pääministeri tuli paikalle ja kättelyt oli hoidettu, kuopus näytti silminnähden pettyneeltä.
”Hän sanoi pääministerille, että luuli pääsevänsä tapaamaan jääkiekkoilija Pekka Rinnettä. Ensin minuun iski lapsuudesta opittu vaistomainen reaktio, että mitäköhän ihmiset ajattelevat, mutta myöhemmin olin ylpeä. Poika ei teeskennellyt vaan uskalsi olla rehellinen.”
Äitinsä poika.
