Ritva Siikala, 80, unohtaa harjoituksissa vuorosanansa.

”Voi, liian paljon kuolemaa, pakko ottaa uusiksi.”

Puoliso Bengt Ahlfors, 83, katsoo vaimoaan lämpimästi, muistuttaa tälle repliikin ja toistaa omansa.

Käynnissä ovat Ahlfors & Siikala -näytelmän harjoitukset Svenska Teaternissa Helsingissä. Tässä kohtaa näytelmässä kerrotaan Ritvan isän viimeisistä päivistä hoitokodissa.

Harjoitus jatkuu, välillä puhutaan suomea, välillä ruotsia. Kieli vaihtuu sulassa ymmärryksessä.

Muutama päivä myöhemmin tapaamme pariskunnan kotona Helsingin Töölössä. Ritva Siikala pudistelee päätään ja selittää huokaisten:

”Sisareni Kaija kuoli harjoituksia edeltävänä päivänä, ja toisen sisarvainajani mies saman vuorokauden sisällä yöllä. Oli vaikea keskittyä puhumaan kuolemasta, kun aihe oli turhan lähellä.”

Kuolemasta aiotaan keskustella edelleenkin, mutta aloitetaan iloisemmista asioista.

Kemissä syntynyt hammaslääkäri-isän tytär ja perihelsinkiläinen upseerinpoika tapasivat vuonna 1965. Bebbeksi kutsuttu Bengt toimi ohjaajana ruotsinkielisessä Lilla Teaternissa, kun Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Ritva, lempinimeltään Kuke, saapui sinne ohjaajalegenda Vivica Bandlerin assistentiksi.

Henkilökunnan illanvietossa Bebbe iski silmänsä pitkään ja eloisaan blondiin.

”Ensimmäinen asia, jonka hänessä huomasin, oli fyysinen viehättävyys. Kun suomenkielinen Siikala sitten lausui minulle Edith Södergranin runoa ruotsiksi, olin aivan myyty. Häkellyttävä yhdistelmä, älykkö blondi”, Bebbe muistelee.

Myös Kuke sanoo, että heillä jotenkin svengasi heti ensi näkemältä.

”Ahlfors on kiinnostava, terävä päästään.”

Ensi kohtaamisen jälkeen suhde eteni Kuken kuvauksen mukaan älylliseksi ystävyydeksi.

”Minulla oli poikaystävä, mutta Bebbe soitteli usein myöhään illalla teatteritöiden jälkeen. Meillä oli huiman ihania kolmenkin tunnin öisiä puheluita.”

Bebbe lisää, että he puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä, teatterin lisäksi filosofiasta, politiikasta, kirjallisuudesta.

Puhelinsessiot johtivat siihen, että suhteen luonne muuttui. Kuken poikaystävä sai jäädä, ja pari alkoi seurustella.

”Olemme temperamentiltamme huomattavan erilaisia, ja monet tutuista ennustivat, että nuo kaksi egosentristä ohjaajaa eivät vanhene yhdessä”, Kuke muistelee.

Erilaisuus on molempien mielestä päivänselvää vieläkin, ja se on enimmäkseen hyvä asia.

”Sinussa on se ärsyttävä piirre, että olet niin kohtuullinen”, huokaa Kuke.

Bebbe kertoo ajatelleensa vaimonsa impulsiivisuutta aluksi ongelmana. Nyt hän tajuaa, kuinka paljon seikkailijaluonteinen puoliso on rikastuttanut hänen elämäänsä.

”Herran jestas, miten paljon tylsempi, suorastaan ikävä ihminen olisinkaan, jos en olisi tutustunut Siikalaan.”

Kun seurustelu aikoinaan alkoi, oli jatko selvä: muutetaan yhteen ja tehdään lapsi, mutta ei mennä naimisiin.

Avioliitto ei kuulunut vasemmalle kallellaan olevien liberaaliälykköjen tyyliin. Se oli liian sovinnaista.

Susiparit olivat niihin aikoihin harvinaisia, eivätkä kummankaan vanhemmat ilahtuneet päätöksestä. Molempien äidit itkivät.

”Vuonna 1968 annoimme ympäristön paineille periksi ja piipahdimme kesken työkiireiden maistraatissa. Kun ilmoitimme vanhemmillemme, että olemme naimisissa, äidit itkivät taas, helpotuksesta”, muistelee Kuke.

Bebbe katsahtaa vaimoaan.

”Siikala on nykyään paljon sydämellisempi kuin nuorempana. Hän on pehmentynyt.”

Kuke myöntelee.

”Suhteeseemme on tullut hurjasti lisää lämpöä ja rakkautta. Minullakaan ei ole enää jatkuva tasa-arvotaistelu meneillään.”

Bebbe ei pidä itseään feministinä, mutta hän on ollut aina tasa-arvon kannattaja.

”Eivätkä ne ajatukset ole Siikalan kanssa ainakaan vähentyneet. Olen kannustanut häntä kaikessa.”

Bebbe on seurannut ylpeänä esimerkiksi vaimonsa 1980-luvulla perustaman ja johtaman Teatteri Raivoisien Ruusujen naistaiteilijoiden loistoa ja vuonna 2000 käynnistynyttä monikulttuurisen Kassandra-hankkeen taidetyötä.

Kuke on ohjannut lukuisissa teattereissa pitkin Suomea ja vieraillut Islannissa, Norjassa ja Ruotsissa.

Bebbe itse on tehnyt pitkän uran ohjaajana ja kirjailijana. Lisäksi hän on kirjoittanut noin 40 näytelmää, joista monet, kuten Viimeinen sikari ja Johan Bargumin kanssa kirjoitettu aidsia käsittelevä Onko Kongossa tiikereitä? ovat kansainvälisiä klassikkoja.

Bebbe ja Kuke ovat molemmat lukeneet toistensa kirjoittamia tekstejä, katsoneet toistensa harjoituksia ja antaneet arvokasta palautetta.

”Ainakin kerran sinä suutuit, kun sanoin, että esitys oli paitsi taiteellisesti myös moraalisesti ala-arvoinen”, muistelee Kuke.

Nyt kiistalle voi jo nauraa.

”On hyvä, kun kotona on ihminen, joka ymmärtää työn ja ongelmien luonteen”, sanoo Bebbe.

Erilaisuuden lisäksi pariskunta löytää toisistaan myös monia yhteneväisyyksiä. Molemmat ovat syntyjään hyväosaisia porvarisperheen lapsia ja nelilapsisen sisarussarjan kuopuksia. Molemmat ovat myös iltatähtiä. Kuken siskot ja Bebben veljet olivat selvästi heitä vanhempia.

Yli viisikymmentä vuotta kestäneen liiton aikana pari ei ole kertaakaan vakavissaan harkinnut eroa, vaikka säröjä ja sivuihastumisia on ollut.

”Mustasukkaisuus oli mielestämme poroporvarillista hapatusta, vaikka ajatus ei aina ollut niin helppoa käytännössä”, muistelee Bebbe.

”Olemme kuitenkin aina pitäneet yhtä. Perhe on ollut meille tärkein”, sanoo Kuke.

Bebbe katsoo vaimoaan, hymyilee hiukan ja jatkaa:

”Työ on vienyt meitä molempia. On ollut kausia, jolloin tunneyhteytemme oli nykyistä heikompi, mutta ammattiyhteys ja toveruus ovat toimineet koko ajan. Meillä on ollut jatkuvasti enemmän hauskoja kuin huonoja hetkiä.”

Mitään valtataistelua parilla ei ole ollut, vaikka Kuke onkin ajoittain kadehtinut miestään siitä, että tälle kaikki on vaikuttanut olevan niin helppoa.

Bebbe ei ole aivan samaa mieltä elämänsä helppoudesta mutta myöntää, että on saanut elää Helsingin suomenruotsalaisissa piireissä koko elämänsä. Kruununhaassa syntynyt mies saattaa yhä törmätä kadulla leikkikoulukavereihinsa, ja aina joku on jonkun lapsi tai tuttu tai sukulainen. Yhteisiä tuttavia löytyy heti uusienkin ihmisten kanssa.

Kuke on asunut Kemin ja Helsingin lisäksi Delawaressa Yhdysvalloissa ja Israelissa. Avioliitossaan hän on joutunut kotiutumaan uuteen kulttuuriin.

”Ahlforsin kanssa minusta on kasvanut melkein suomenruotsalainen helsinkiläinen. Nykyisin viihdyn yllättävän luontevasti hänen piireissään.”

”Olen myöntänyt Kukelle arvonimen hurri honoris causa, kunniahurri. Toisaalta ilman häntä olisin voinut hukkua ankkalampeen”, Bebbe sanoo.

Pariskunnan tytär syntyi vuonna 1968, ja he alkoivat harkita myös toista lasta. Silloin heräsi ajatus kansainvälisestä adoptiosta.

”Halusimme, että maailma näkyisi meidän perheessämme”, Kuke sanoo.

Tuolloin ei ollut järjestäytynyttä kansainvälistä adoptiotoimintaa, ja prosessi osoittautui työlääksi ja pitkäksi.

Vihdoin, joulukuussa 1972, tyttären nelivuotissyntymäpäivänä sinnikkyys palkittiin ja perheen toive täyttyi. Lentokentälle saapui ystävien avustuksella etiopialainen pikkumies, jonka passissa luki ammatin kohdalla baby.

”Istuin penkillä ja katselin sylissäni olevaa pientä suklaanruskeaa poikaa, joka tuijotti minua säihkyvin vakavin silmin. Hän laski pienen kätensä ison valkoisen käteni päälle, ja tiesin, että tulisin aina pitämään hänestä huolta”, Kuke muistelee.

Kirjassaan Musta sielu, valkonaama Kuke on kertonut, että adoptiossa he eivät suinkaan tunteneet olevansa hyväntekijöitä, jotka antavat kodin kodittomalle. He olivat saamapuolella, he saivat lapsen.

Syntyperä ei ole olennaista. Poika on kasvanut heidän lapsenaan suomalaiseksi, ja nyt hän on jo itse kolmen lapsen isä.

Tyttären gambialaisen aviomiehen myötä perhe on tutustunut myös länsiafrikkalaiseen kulttuuriin. Vävy puhuu lapsilleen omaa äidinkieltään mandinkaa. Tytär puhuu lapsilleen suomea ja perheen yhteinen kieli on ruotsi.

Poika, joka on naimisissa suomenkielisen naisen kanssa, puhuu lapsilleen ruotsia. Kuke puhuu kaikille perheessä suomea ja Bebbe ruotsia.

Kuke sanoo, että hänen perhekäsityksensä on vuosien mittaan hivuttautunut afrikkalaiseen suuntaan.

”On ilman muuta selvää, että perheeseen kuuluvat puolison ja lasten perheiden lisäksi myös sisarusten lapset perheineen. Olen alkanut suhtautua sukuunkin lämpimästi. Minulle perhe muuttuu suvuksi jossain serkkulinjan tuntumassa.”

Lastenlapsia on yhteensä seitsemän, iältään he ovat 8–26-vuotiaita. Kaikki ovat geneettisesti puoliksi afrikkalaisia, ja kaikki ovat syntyneet Helsingin Naistenklinikalla.

Isoäidin ja isoisän roolit ovat molemmille tärkeitä, ja he ovat ylpeitä värikkäästä monikielisestä suurperheestään.

”Olen kehittänyt oman pienen jutun lastenlasteni kanssa”, kertoo Kuke.

Kun lapsenlapsi täyttää yksitoista, hän pääsee Kuken kanssa viikon kahdenkeskiselle matkalle johonkin Pohjoismaahan. Viimeksi kohteena oli Islanti.

Bebbe on rakastava isoisä, ja hänelläkin on kahdenkeskinen perinne lastenlasten kanssa.

”Työhuoneellani on yksityinen ’Svenska Klubben’. Siellä luetaan ruotsinkielisiä kirjoja, syödään viinereitä ja juodaan kaakaota.”

Lastenlapset ovat olleet usein mukana myös pariskunnan kesämökillä. Yhdessä on käyty metsässä ja kerätty sieniä.

Sekä Kuken että Bebben omat vanhemmat ovat kuolleet jo vuosia sitten. Äskettäin menehtyi heidän sisaruksistaan viimeinen.

”Siskoni Kaijan hautajaisissa tajusin, että olen ainoa henkilö, joka muistaa hänet lapsena. Olin tuntenut hänet kauemmin kuin kukaan muu paikallaolijoista. Se oli voimakas tunne”, Kuke sanoo.

Molemmat ovat syvästi tietoisia siitä, että ovat oman lapsuudenperheensä viimeiset.

”Yksi edesmenneistä veljistäni kertoi, että kun hän katsoi näytelmiäni, hän huomasi hetkittäin olevansa ainoa, joka nauroi jollekin tietylle kohtaukselle. Hän oli tunnistanut repliikin juuret yhteisessä lapsuudessamme”, muistelee Bebbe.

”Nyt me olemme ainoina vastuussa lapsuuden muistoistamme”, lisää Kuke.

Kun elää kahdeksankymppiseksi, joutuu tottumaan luopumiseen. Lapsuudenperheiden lisäksi myös monet nuoruuden aikaisista ystävistä ovat kuolleet.

Kuolemasta puhutaan myös yhteisessä näytelmässä. Molemmat toistavat useamman kerran saman repliikin: Sinä et saa kuolla ennen minua. Du får inte dö före mig.

”Kuolema ei pelota minua, mutta se pelottaa, että Ahlfors kuolee”, myöntää Kuke, ja Bebbe kertoo jakavansa saman pelon, että toinen lähtee ensin.

Molemmat ovat kuitenkin – täytyy koputtaa puuta tai sanoa peppar, peppar kuten ruotsalaiset – välttyneet vakavilta sairastumisilta ja pysyneet hämmästyttävän terveinä.

Kuke kertoo tupakoineensa nuorempana, mutta jättäneensä sen paheen sekä lihan ja kahvin jo vuosikymmeniä sitten.

Bebbe polttaa muutaman sikarin silloin tällöin, mutta myös hän elää melko terveellisesti. Nykyään hänkin syö kasvisvoittoisesti, ja kala maistuu molemmille.

Eläkkeelle jäämistä kumpikaan ei ole edes harkinnut.

Molemmilla on tekeillä myös muita, omia projektejaan.

”Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä sitä mistä nautin, ja minulle on jopa maksettu siitä”, sanoo Bebbe.

”Ehkä se, että jatkaa työntekoa, on myös pitkän iän salaisuus. Säilyy into ja uteliaisuus”, pohtii Kuke.

Huumorin ja myönteisen asennoitumisen voimaa ei myöskään voi yliarvioida. Kuten Bebbe kiteyttää viisaasti:

”Sivistyneen ihmisen ensimmäinen velvollisuus on olla hyvällä tuulella.”

Kuke jatkaa:

”Omituista kyllä, mutta elämme nyt, tässä iässä, elämämme parasta aikaa.” ●

Artikkeli on julkaistu Eevassa 4/2021.

Nettiversioon on päivitetty Bengt Ahlforsin ja Ritva Siikalan iät sekä teatterin esitysajat.