”Neljännes suomalaisista ei osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska pelkää muiden reaktioita. Moni hiljenee, koska pelkää sanovansa jotain väärin ja joutuvansa tikun nokkaan. Mitä jos minä olen se huomisen somekohu?

Twitterissä osa keskustelee hyvin kärjekkäästi, ja sitä seuratessa muistuvat myös yläasteajat mieleen. Saatetaan sanoa asioita muka korrektisti, mutta oikeasti piikitellään. Siitä ei jää ikään kuin kiinni, koska aina voi sanoa, että en minä sitä noin tarkoittanut, ymmärsit väärin, älä ole noin herkkähipiäinen. Vaikka kaikki tietävät, mitä tapahtui.

Suurin osa meistä ei ole niin vahvoja, että jatkaa vain eteenpäin sen jälkeen, kun toinen on arvostellut. Ja se pitäisi ottaa keskusteluissa huomioon. Jos keskustelua käydään vain vahvimpien ehdoilla, valtaosa on hiljaa.

Miksi moni sitten käyttää keskusteluissa oman alansa vaikeita termejä? Sillä halutaan ehkä kertoa, kuka olen: identiteetistä, siitä mitä tiedän ja osaan. Se voi olla myös automaattista, eikä sitä välttämättä huomaa itse.

Minkä tahansa aiheen ympärille muodostuu hyvin kiinnostuneiden joukko, oli kyse sitten it-alasta tai feminismistä. Joukolle muodostuu oma kieli, ja se on myös valtaa – ja ulossulkevaa. Tunnistan tämän: työskentelin vuosia kirkossa, jossa on oma termistö. Kun taas työskentelin ihmisoikeustarkkailijana, oli tarkkaa, mitä sanoja käytti konflikteista, sillä sanoja politisoidaan. Oli väliä, sanoiko muuria Israelin ja Palestiinan välillä turvamuuriksi, aidaksi vai joksikin muuksi.

Kun käyttää väärää termiä ja joku huomauttaa siitä, nolottaa – se voi olla ikävä kokemus aikuisellekin. Siksi kaivattaisiin armollisuutta. On tärkeää, että kieli ja termit menevät eteenpäin. Mutta kannattaa muistaa, että suurin osa ei ajattele sinusta pahalla, vaikka sanoisit jotain väärin. Puuttujien taas täytyy muistaa, että useimmat keskustelevat vilpittömin aikein – tarvitseeko väärään termiin puuttua?

Hiljaisten kannattaa mennä rohkeasti keskusteluihin mukaan. Hyvässä keskustelussa tarvitaan myös heitä, jotka pohtivat avoimesti ja uteliaasti ja joilla ei ole valmiita mielipiteitä. Voi olla kuuntelija, kyselijä, rauhoittaja.

Jos asiasta puhuvat aina vain ne, jotka tietävät siitä paljon, ei välttämättä saada syvää ymmärrystä taustoista.”

Laura Arikka, 38, on toimitusjohtaja Erätauko-säätiössä, jonka tavoitteena on luoda rakentavampaa keskustelukulttuuria. Säätiö tuo yhteen erilaisia ihmisiä ja pyrkii saamaan paikalle myös heidät, jotka usein yleensä jäävät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.