Surututkija Mari Pulkkinen menetti nuorena äitinä kaksi lastaan, joiden elämä päättyi ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Suru jättää jälkensä, mutta se voi antaa elämälle uudenlaisen merkityksen.

Siunauskappelissa lepää pieni valkoinen arkku. Isä kantaa sen kohta hautaan. Taimin elämä on päättynyt raskaudenkeskeytykseen viimeisellä mahdollisella viikolla. Eletään vuotta 2007. Se oli päätös, jonka vanhemmat joutuivat tekemään, jotta lapsen ei tarvitsisi kärsiä. Taimilla oli todettu vaikea epämuodostuma raskaudenajan tutkimuksissa.

Taimin menetys kosketti myös perheen esikoista Aatua, joka oli tuolloin viisivuotias.

Uusi raskaus alkoi melko pian. Marin kohdussa kasvoi Veikko. Onnea varjosti epämääräinen huoli, vaikka kaiken piti olla hyvin. Raskausviikolla 17 ultraäänitutkimus paljasti, ettei vauvan sydänääniä kuulunut enää.

– Silloin ajattelin, että menetän järkeni. Synnytän taas lapsen, joka kuolee.

Kohtuun kuollut poika syntyi jouluaatonaattona. Silloin Mari sanoi miehelleen Juha-Pekalle, että on kokenut elämässään kaiken, mitä ihminen voi kokea. Tämän jälkeen hänen ei tarvitse kokea enää mitään.

ELÄMÄ ON PARADOKSEJA TÄYNNÄ. Samaan aikaan, kun Mari suri lastensa kuolemaa, hän tutki suomalaisten surua uskontotieteen väitöskirjaansa. Silloin hän ei vielä tiennyt, että luennoisi surusta muutaman vuoden päästä – paitsi asiantuntijana myös surevana äitinä. Miten siihen pystyy?

– Kerron omista menetyksistäni siksi, että ymmärtäisimme surua paremmin.

Mari keräsi surevien kirjeitä väitöskirjaansa varten. Niiden myötä vahvistui ajatus siitä, että meillä suru on sanatonta. Menetyksestä on vaikea puhua. Monelle on helpompaa kirjoittaa runoja tai kuunnella koskettavia laulunsanoja kuin puhua asiasta.

ENNEN SOTIA vainajat valmisteltiin hautaan kotona, ja omaiset saivat hyvästellä heidät rauhassa. Sodassa tämä perinne katkesi.

Rintamalla kaatuneet sotilaat pakattiin arkkuihin jo valmiiksi ennen kuin heidät lähetettiin kotiin haudattaviksi. Suru paketoitiin pois silmistä.

– On arveltu, että äideistä tuli sankarisurijoita, joiden oli haudattava poikansa ’kunnialla ja arvokkaasti’. Oma, yksityinen suru piti kätkeä sydämeen. Avoimelle suremiselle ei jäänyt tilaa.

Surevan kohtaaminen on vaikeaa. Pelkäämme herkästi, että suru tarttuu.

– Sureva tuntee itsensä usein väärinymmärretyksi. Osanotto voi olla ajattelematonta. Saatetaan sanoa, että pian sinä siitä toivut ja elämä jatkuu. Tällainen asennoituminen vain pahentaa tilannetta.

Lue myös: Valitse oikeat sanat

TÄSSÄ AJASSA ON PIIRTEITÄ, jotka estävät meitä suremasta, surututkija sanoo. Arvostamme tehokkuutta ja eteenpäin pyrkimistä. Ajatellaan, että menetys häiritsee normaalia elämää. Kuitenkin aika etenee ilman ponnistelujakin. Elämä jatkuu väkisinkin.

Kun ulkopuoliset olettavat, että suru on jo hiipumassa, surijasta se päinvastoin voi olla kaiken aikaa tiheämpää. Toisin kuin masennuksessa, surussa on erilaisia sävyjä.

– Kun olen sanonut surevalle, että menetys saakin olla hänessä, hän saa ikään kuin luvan surra rauhassa. Surun sylissä saa levätä ja kuulostella, mitä merkityksiä kokemus kantaa.

MONI AMMATTILAINENKIN ON surun edessä avuton, tuntee olonsa kädettömäksi. Mari kouluttaa seurakuntien ja terveydenhoitoalan työntekijöitä surevien kohtaamiseen. Hän toivoo, että kasvamme kuoleman kohtaajiksi emmekä kieltäjiksi.

– Jos surulle kääntää selkänsä, se estää vastaanottamasta kaikkea sitä rikkautta, jota elämä tarjoaa.

Murheen merkityksellisyys aukeaa juuri tästä lähtökohdasta. Mari itse tuntee, että on kokonainen ihminen juuri surunsa takia, ei siitä huolimatta.

– Ei surevan kohtaaminen silti ole aina helppoa. Omat menetykseni ovat kuitenkin opettaneet sietämään muidenkin surua. Surevien kanssa olen omieni joukossa.

SUREVAKSI SYNTYNYT – sellainen Mari tuntee olevansa. Hän arvelee, ettei olisi alkanut surututkijaksi ilman lapsuudessa koettuja menetyksiä.

Hän oli nelivuotias, kun äidinisä Viljo kuoli. Kun äiti kuuli uutisen, pieni Mari mietti, pystyykö äiti hengittämään itkultaan. Arki kuitenkin jatkui turvallisena eteenpäin, eikä äidin itku horjuttanut sitä.

Viljo-papan siunaustilaisuudesta Mari muistaa yhä, miten lopulliselta kuolema tuntui, kun arkku laskettiin syvälle maan multiin. Mieleen jäi myös lämpö ja yhteenkuuluvuus, joita saattajat tunsivat toisiaan kohtaan.

Marin oman isän varhainen poismeno palautti mieleen muistikuvat Viljo-papan kuolemasta.

– Olin 23-vuotias, kun isäni kuoli. Se oli iso järkytys koko perheelle. Isäni oli vasta 50-vuotias.

Marista tuntuu pahalta, ettei isä ehtinyt tavata hänen puolisoaan ja lapsiaan. Millainen isoisä hän olisi ollut? Mari ajattelee, että hän tuntee isänsä nyt paremmin kuin nuorena. Mari jakaa isänsä intohimon työtä kohtaan. Työläistaustainen isä oli opiskellut ja sivistänyt itseään, mikä herättää Marissa kunnioitusta ja haikeutta. Millaisia keskusteluja he olisivatkaan voineet käydä!

Lue myös: Kun läheinen on kuolemassa

MARIN LAPSET ovat myös surevan äidin kasvattamia.

– Tämä on tosiasia, jota en halua kieltää. Menettämäni lapset elävät minussa, vaikka ovat kuolleet. He ovat mukana jokaisessa hengenvedossani ja kohtaamisessani.

Mari arvelee, että suru on vaikuttanut häneen äitinä, puolisona ja ystävänä siten, että hän kuulee herkemmin toisen ihmisen tarpeita. Miksi tällaisesta ominaisuudesta edes pitäisi päästää irti?

Silti suru rikkoo usein perheitä. Erot ovat tavallisia menetyksen jälkeen. Marin ja hänen miehensä suru toi yhteen entistä voimakkaammin. Aina ei tarvitse edes puhua, toisen surun aistii muutenkin.

– En valinnut lasteni kohtaloa. Saatoin kuitenkin valita, mistä näkökulmasta menetyksiäni tarkastelen. Voin joko yrittää pyristellä surusta eroon tai vaalia menetyksiä osana elämääni.

Mari ei ole halunnut piilottaa murhetta lapsilta. Hän uskoo, että näin heistä kasvaa myötätuntoisia aikuisia, jotka ymmärtävät myös muiden menetyksiä.

– Lapset oppivat arvostamaan elämää. He näkevät jo varhain, miten hauras elämä on – ja niin kaunis.

SURUTYÖN KÄSITE antaa Marin mielestä liian yksioikoisen kuvan surun luonteesta: että viiden vaiheen kautta päädytään hyväksymään menetys. Samalla siitä saattaa tulla sankaritarina, jossa julistetaan voittajaksi se, joka selviää parhaiten.

Ei, suru ei todellakaan aina jalosta.

– Menetysteni jälkeen minussa on hyviä ja huonoja puolia kuten niitä ennenkin.

Mari ei tunne katkeruutta, vaikka siihen voisi olla täysi syy. Taimin kehityshäiriö, pikkuaivojen -epämuodostuma, on niin harvinainen, että siihen sairastuu vain yksi 30 000:sta kohdussa kasvavasta lapsesta.

– Miksi juuri minä -kysymys vaihtui mielessäni aika pian kysymykseen, että miksi en juuri minä. Ehkä työ tutkijana auttoi ja myös se, että elän jalat maassa. Veikon menetys oli kyllä epäuskon paikka, Mari tunnustaa.

Hän ei ole rakentanut elämäänsä jälleennäkemisen toivon varaan. Lohtu löytyy muualta.

– Olen aina äiti Taimille ja Veikolle. Siitä minulla on myös jäljet kehossani.

Lue myös: Miten voin elää hetkessä?

SURU JA ILO eivät ole toistensa vastakohtia. Tutkijan mielestä surun vastakohta on sen puuttuminen.

– Surun rinnalla minussa elää ilo. Ehkä minulla on tämä riemuntaju, koska olen geeneiltäni sataprosenttinen savolainen. Osaan olla läsnä myös ilossa.

Mari on onnellisimmillaan kotona Hämeenlinnassa tai vaikka iltakävelyllä Vanajavesi-järven rannalla.

– Olen koti-ihminen ja ihan kätevä emäntä. Tavallinen perhe-elämä on parasta. En haaveile edes matkoista.

Mari on huomannut, että iän myötä osaa keskittyä yhä paremmin niihin asioihin, joista on aidosti kiinnostunut.

MIKÄ ELÄMÄSSÄ TODELLA on arvokasta? Tätä Mari kehottaa surevaa pohtimaan. Sekö, että selviydymme surusta vai se, että menetys kulkee aina mukanamme?

– Filosofi-psykologi Lauri Rauhala on sanonut, että maailma on annettu meille ihmisille kokemuksina. Jos näin on, kokemukset jäävät meihin väistämättä. Miksei suru voisi olla meille kokemus siinä missä ilokin?

Mari vertaa suremista linnunpesään, josta näkee joka suuntaan. Maisema näkyy surun läpi. Silti näkymä voi olla kirkkaampi kuin ennen menetystä.

– Kun joutuu pysähtymään syvällisten kysymysten äärelle, oppii tuntemaan omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Silloin on helpompi hyväksyä myös toiset ihmiset rikkinäisinä ja keskeneräisinä.

Kun oppii tuntemaan itsensä paremmin, oppii samalla karsimaan elämästään asioita, jotka eivät vastaa omia arvoja.

Mari ajattelee, että laajempi näköala antaa merkityksen menneelle. Koska surevan katse kääntyy luontevasti menneeseen, miksemme antaisi niin tapahtua?

– Monen on vaikea ymmärtää, että surusta voi kasvaa myös iloa. Siihen kuitenkin uskon. Surun ansiosta maailmani näyttää kauniimmalta.

Murheen alhosta heijastuu valoa.

Lue myös: Opi tuntemaan itsesi

JÄRVI ON JÄÄSSÄ, kevätaurinko paistaa. Mari empii, lähteäkö lumille. Koulun pakkohiihto jätti jälkensä.

– Kun kuopukseni pyysi minua viikonloppuna ladulle, ryhdyin katselemaan suksimainoksia. ’Suksipaketti lihavalle’ – uhka vai mahdollisuus? Sellainen mainos houkuttelisi luultavasti kaupoille, Mari nauraa.

Marilla ei ole tarvetta tavoitella äärimmäisiä kokemuksia. Hänellä on tässä ja nyt kaikki, mitä tarvitsee.

– Minua ei saa houkuteltua benjihyppyyn! Olen kai ponnistanut riittävästi elämää ja kuolemaa, kuten ystäväni on luonnehtinut minua.

Kuolemanpelko ei ole päästänyt Maria otteestaan, vaikka hän surun asiantuntija onkin.

– Kaikki toivovat osakseen hyvää kuolemaa. Niin minäkin. Mutta kumpi on hyvä kuolema: se, jota toivomme itsellemme vai se, jota toivomme läheisillemme?

Moni haluaisi lähteä maailmasta klassisesti saappaat jalassa, yhtäkkiä ja itseltäänkin salaa. Läheisillemme taas haluamme ehtiä jättämään hyvästit.

– Kukaan ei pääse eroon sitä tosiasiaa, että olemme kuolevaisia. Toisiimme sitoutumisen hinta on lopulta aina kuolema, ja tulevaisuuteemme kuuluu luopumisen tuska. Miksi emme siis näkisi elämää kuoleman kautta?

Mari ajattelee, että kuoleman kautta elämä tuntuu ihmeeltä myös arkena.

– Se ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmissuhteet olisivat helppoja ja elämä keveää. Sitä se tarkoittaa, että pysyn herkillä esimerkiksi parisuhteessa. En voi unohtaa, kuinka merkityksellisiä olemme toisillemme.

Iltapäivä on jo pitkällä. Surututkija vaihtaa äidin rooliin. Hän lähtee hakemaan koulusta Reinoa, joka syntyi perheen kuopukseksi kymmenen vuotta sitten.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 4/2019.