”Eläimet ovat aina kuuluneet luontevasti elämääni. Vietin lapsuuteni kesät isoäitini maatilalla, ja aikuisena minulla on ollut papukaija ja kissoja. Nyt minulla on kolme koiraa, griffonia, ja kuusi undulaattia. Lemmikit ovat minun sijaislapsiani. Olen saanut purkaa niihin kaiken mahdollisen hellyyden, kun omia lapsia ei ole siunaantunut.

Linnuista olen aina tykännyt. Ne ovat kauniita ja eloisia. Undulaattini ovat vapaina olohuoneessa ja menevät itse häkkiin yöksi. Minimimäärä undulaatteja terveessä parvessa on kuusi. Ne muodostavat ystävyyspareja. Toki ne kaveeraavat muidenkin kanssa, mutta oma kaveri on tärkeä. Sitä pusutellaan ja hoidetaan, avataan sulkatuppeja, vahditaan ja hellitellään.

Undulaatti on herkkä ja älykäs eläin. Kun munasta putkahtaa uusi yksilö, sillä on aivan oma persoonallisuutensa, rohkea tai ujo. Yksi stressaa vatsallaan, toinen on aggressiivisempi.

Linnuilla on oma kehonkielensä. Ne ovat hyvin ilmeikkäitä. Höyhenten ja pään asennoilla ja äänillä ne kertovat esimerkiksi, tykkäävätkö ne jostain.

Kun undulaattiparvea seuraa, joskus naurattaa, että voi vitsi, mitä saippuaoopperaa! Se on draamaa, kun yksi on jätetty ja toisella onkin toinen kiikarissa. On mustasukkaisuutta, ja sitten mökötetään.

Kun asun täällä yksin, niin on ihanaa, että talossa on elämää. Olen usein miettinyt, että olisi hienoa, jos vanhainkodeissa olisi lintuja. Niitä voisi seurata ja syöttää kädestä.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 8/2017.