"Kolme vuotta sitten olin arvostetun tanskalaisen stailistin assistenttina Hangossa. Huippumalli Helena Christensen oli hänen paras ystävänsä, ja stailisti tiesi kaikki mehevät julkkisjuorut.

Juorut olivat minusta mahtavia, ja kysyin stailistilta, saanko kertoa ne neljälle Snapchat-seuraajalleni. Koska minua hävetti puhua kameralle, laitoin mopsifiltterin kasvojeni päälle.

Seuraajieni mielestä ne olivat loistavia. Siitä inspiroituneena ehdotin kaverilleni Enni Koistiselle, että voisimme puhua julkkiksista podcastissa. Nauhoitimme ensimmäiset Tuplakääkin jaksot puhelimella sohvallani.

Nyt Tuplakääkillä on 35 000 kuuntelijaa, äänitämme jaksot studiolla ja meillä on oma tuottaja. Kaikki lähti siitä, että meillä oli hauskaa.

Kun olin lapsi, isoäitini saattoi pehmustaa kanootin tyynyillä. Sitten lähdimme melomaan merelle. Joskus hän työnsi minua kottikärryissä metsässä. Sain myös juoda katolla aamukahvia eli maitoa kahvitilkalla.

Isoäitini sai minut aina tuntemaan, että olen erityinen. Se on antanut minulle itseluottamusta sanoa omat mielipiteeni ja tehdä myöhemmin elämässäni haluamiani asioita.

Ajattelenkin tuota aikaa usein. Se oli taianomaista ja loi perustan sille, millaista ajattelen hyvän elämän olevan.

Se on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä hauskoja juttuja.

Vieroksun ajatusta, että joutuisin oravanpyörään ja puhuisin vain siitä, miten kiire minulla on. On tärkeä kantaa vastuu omasta ajastaan. Jos ottaa liikaa töitä, työn laatu kärsii. Se on uhka kaltaiselleni yrittäjälle, joka myy osaamistaan. Pitää olla uskoa siihen, että oma tuote on niin hyvä, ettei yksi kieltäytyminen tuhoa kaikkea.

Olen saanut itseluottamusta isoäidin lisäksi maailmalta. Opiskelin Lontoossa neljä vuotta kenkäsuunnittelua. Oli jännittävää olla omillaan ja huomata, että pärjään. Se oli tosi erilaista aikaa kuin lapsuuteni Helsingissä. Lontoo oli inspiroiva mutta myös hektinen ja turvaton. Osana opintojani tein työharjoittelun Los Angelesissa.

Ennen reissujani minulla oli kova hinku maailmalle, ja ne antoivatkin paljon. Nyt minusta tuntuu, ettei minun enää tarvitse matkustaa etsimässä itseäni niin vimmatusti. Inhoan lentämistä ja viihdyn kotona.

Kun palasin Suomeen, pääsin hetkeksi töihin Samujille. Opin Samujin pääsuunnittelijalta Samu-Jussi Koskelta, että on tärkeää olla visio siitä, mitä on tekemässä. Silloin ymmärsin, ettei kenkien suunnittelu ollutkaan intohimoni.

Löysin juttuni, kun pääsin Samujin malliston kuvauksiin. Se oli hauskaa roolileikkiä, ja tajusin, että tätä tahdon tehdä. Niin minusta tuli stailisti.

Elämä onkin kuin salapoliisi­peliä. Jokaisesta kokemuksesta ja ihmisestä ottaa jotain mukaan. Moni panikoi, tekeekö oikeita valintoja. Vasta jälki­käteen kuitenkin näkee, miksi asiat tapahtuivat.

Olemme olleet mieheni Tuukan kanssa yhdessä lukiosta asti, ja rakkautemme on elämäni merkittävimpiä asioita. Tuukka on paras ystäväni ja ihana ihminen. Lapsemme syntyi heinäkuussa. Hän oli hyvin toivottu ja harkittu.

Kun aloimme yrittää lasta, otimme aluksi rennosti ja ajattelimme katsoa, mitä tapahtuu. Jo ensimmäisen kuukauden jälkeen olin varma, että olisin raskaana. Tuntui, että haistan kaiken paremmin ja olen turvonnut sieltä ja täältä.

Yritimme lasta lopulta yli vuoden. Kun raskaus ei heti onnistunutkaan, alkoi pelottaa, että jotain on pielessä.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen oli välillä ahdistavaa. Lopulta niitä päiviä, joina voi onnistua, on tosi vähän. Ja kuka jaksaa harrastaa seksiä koko ajan aikataulun mukaan, jos on kiireinen, työssäkäyvä ihminen?

Viime syksynä olimme Japanissa. Join sakea ja söin sushia, kun minulle tuli tunne, että pitäisikö tehdä raskaus­testi. En halunnut marinoida itseäni japanilaisessa viskissä, jos olenkin raskaana.

Tein testin kiotolaisessa ostoskeskuksessa, koska en malttanut odottaa, että pääsemme hotelliin. Viivoja oli kaksi, mutten hetkeen muistanut, oliko se positiivinen vai negatiivinen tulos. Kun tajusin, että olen raskaana, teki mieli kertoa heti ihan kaikille!

Olen aika tavallinen nainen. En ajattele, että vartaloni on maailman ihanin, mutten myöskään vihaa sitä.

Raskaana olin kuitenkin hyvin sinut kehoni kanssa. Iso maha oli mahtava. Ensimmäistä kertaa elämässäni en mitenkään mahtunut muotteihin, joihin naisena pitäisi mahtua: olla laiha, lihaksikas ja pehmeä oikeista paikoista. Se oli tosi vapauttavaa.

Ihanaa raskautta seurasi raskas synnytys, joka päättyi sektioon. Siitä toipuminen oli rankkaa ja imettäminen aluksi kivuliasta. Tunsin itseni Frankensteiniksi. Rinnat olivat kipeät, vatsassa arpi ja kasvot turvonneet. Vauva itki koko ajan, ja ensimmäiset kolme viikkoa minäkin.

Aluksi en uskaltanut kertoa tunteistani muille. Pelkäsin muiden ajattelevan, että kadun lastani tai en välitä hänestä.

Vaikka alku oli rankkaa, silti tuntui, että on upeaa olla äiti. Rakkauden määrä lasta kohtaan on ihan sairas.

Meillä on tosi hauska perhe ja kivaa yhdessä. Ennen ajattelin, ettei ole väliä, miten kauan elän. Nyt haluan elää satavuotiaaksi, jotta voin olla mahdollisimman pitkään lapseni kanssa.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.