VIISITOISTAVUOTIAS Kaisa Tammi ei ollut tullut kaverinsa kanssa muotinäytökseen Tapiolan Sokokselle Espooseen tavatakseen Merja Tammen. Mutta siellä Merja oli. Hän oli järjestänyt näytöksen ja oli itsekin lavalla.

Kaisa tiesi, että viisitoista vuotta vanhempi Merja oli hänen siskonsa. Heillä on yhteinen isä mutta eri äidit. Merja oli kauneuskuningatar, mallitoimiston johtaja ja kahden pienen pojan äiti. Kaisa oli teinityttö Espoon Matinkylästä.

Näytöksen jälkeen Kaisa etsi Merjan käsiinsä.

”Sanoin hänelle: ’moi mä olen sun sisko’. Aika paljon jännitin.”

Merjalle Kaisa oli heti tuttu.

”Siitä lähtien Kaisa on ollut enemmän siskoni kuin kukaan muu sisaruksistani. Minulla on aina ollut tunne, että olen ollut vaihdokas perheessäni.”

Merja otti Kaisan elämäänsä. Sisko hoiti hänen poikiaan ja oli töissä hänen mallitoimistossaan. Kaisalle se merkitsi sosiaalista nousua: uusia tuttavuuksia ja kauniita vaatteita.

Ennen muuta hän sai siskon.

”Se hetki muutti elämäni. Minulla ei olisi Meijun puolen sukua ilman kohtaamistamme”, Kaisa kiittää.

”Onneksi tulit”, Merja vastaa.

Hän eli kiivasta elämänvaihetta eikä tiennyt, miten olisi ottanut yhteyttä Kaisaan. Eikä tiedä, olisiko tehnyt niin myöhemmin.

SISKOT KERTOVAT tarinaansa Merjan kotona Porvoossa vilkkaasti, ja naurua riittää. Heillä on samanlaiset ilmeet, eleet ja matalat äänet.

Merja syntyi isänsä Raimo Tammen ensimmäiseen avioliittoon, Kaisa toiseen.

Merja on neljästä lapsesta toiseksi nuorin. Kotina oli 58 neliön vuokrakaksio Helsingin Töölössä. Merja muistaa painajaismaisena, miten vanhemmat riitelivät isän epärehellisyydestä, kapakkakäynneistä ja vekseleistä, joiden turvin tämä eli yli varojensa. Äiti lukittautui väkivallan pelossa kylpyhuoneeseen, ja isä tiirikoi oven auki.

”Etenkin isoveli sai kärsiä isän julmuudesta. Isän käytös loi eripuraa meidän sisarusten välille”, Merja kertoo.

Raha-asiat olivat rempallaan, mutta lapset eivät sitä tienneet. Sitten pikkuveli sairastui aivokasvaimeen, sai leikkauksen yhteydessä sairaalabakteerin ja vammautui.

”Isä ei kestänyt kehitysvammaista lasta ja viihtyi ravintoloissa. Hän oli kovasti hengessä mukana mutta ei koskaan paikalla.”

Merjan turvaverkko oli kodin ulkopuolella. Hän vietti aikaa naapurissa ystävänsä luona ja tämän perheen mökillä. Turvallisia aikuisia olivat myös äidin vanhemmat. Mummi teki lettipullaa, ja pappa osti Merjalle suklaanappeja tämän ruskeiden silmien takia.

ISÄ JÄTTI perheen, kun Merja oli yhdentoista. Vaikka ero oli helpotus, lähdön hetki oli kauhea. Isä oli tyhjentänyt kirjahyllyn, katkaissut appelsiinipuun sen vierestä ja ottanut mukaansa kuvanveistäjäserkkunsa tekemät patsaat, jotka olivat Merjalle rakkaita.

”Äiti itki, paiskoi rikkakihveliä ja raivosi, että tämän paskan keskelle se meidät jätti. Hän hoki sitä monta vuotta.”

Kaisa syntyi isän uuden perheen ainoaksi lapseksi. Isän äiti, jota sai kutsua vain mammaksi, piti kirjahyllyn päällä tytön kuvaa ja kehui tätä ihanaksi.

”Kaisa oli ärsyttävän näköinen kiharapää, kuin elokuvatähti Shirley Temple. En ollut kiinnostunut hänestä”, Merja muistelee.

”Merja näki minut hyvinvointilapsena, joka oli ryöstänyt häneltä isän”, Kaisa sanoo.

Sukuun kuului myös isänisä, josta Merja sai tietää vasta teininä. Hän meni miehen ovelle Helsingin Kapteeninkadulla ja kertoi olevansa hänen lapsenlapsensa. Isänisän puoliso oli sydämellinen nainen, joka otti Merjan siipiensä suojaan.

”Kumpikin meistä on kerännyt äärimmäisen rohkeuden mennessään tapaamaan sukulaisiaan”, Merja pohtii.

Sen rohkeuden Kaisa löysi itsestään Tapiolan Sokoksella.

”Tiesin Meijusta pienestä asti, sillä äiti puhui nätisti isän ensimmäisestä perheestä.”

Merjan äiti taas ei hyväksynyt Kaisan äitiä.

Merjan äitiä ihailtiin, koska hän oli kaunis ja mukava perheen ulkopuolisille. Tytärtään hän ei kannustanut. Äiti ei uskonut, että tämä voisi menestyä Miss Suomi -kilpailussa. Merja valittiin Miss Suomen ensimmäiseksi perintöprinsessaksi vuonna 1975 ja hän voitti myös Miss International Beauty -tittelin.

Kaisan äiti puolestaan kannatteli tytärtään kaikessa. Hänellä oli aina lämpimät välit äitiinsä.

Molemmat oppivat tuntemaan toistensa äidit aikuisina.

”Perhejuhlissa äitisi oli minulle aina ystävällinen. Hän oli sivistynyt ja viehättävä ihminen”, Kaisa muistelee.

MERJA KATKAISI välit isäänsä 17-vuotiaana eikä tavannut häntä enää sen jälkeen. Silloin oli kevät, vappu lähestyi ja äitinsä kehotuksesta Merja pyysi isältä rahaa uusiin vaatteisiin.

Hän sai rahansa ja muistaa yhä, mitä niillä osti: sähkönsiniset gabardiinihousut ja neuleen, punaisen, valkopilkullisen paidan ja valkoiset ballerinat.

”Seuraavana päivänä isä vaati rahoja takaisin äidiltä.”

Merja katkaisi välinsä myös isänäitiin, mammaan.

”Niin mamma kuin isä söivät toisia ihmisiä henkisesti. He aiheuttivat paljon pahaa mieltä.”

Elatusmaksuja isä ei maksanut. Merjan poikaystävä, tuleva puoliso, auttoi häntä saamaan jotain takaisin ulosoton kautta.

”Pyydän anteeksi, Kaisa. Siitä oli lisää riesaa teidän perheellenne.”

VALMIIKSI HÄIRIINTYNYT perhe. Sellaiseen Kaisa kuvaa syntyneensä. Hänen kasvinkumppaninaan oli äidin edellisestä liitosta syntynyt, seitsemän vuotta vanhempi tytär, jota isä kohteli ikävästi. Kaisa oppi kuitenkin elämään isän kanssa.

”Olin lapsena kuin ilmapuntari, joka tutki, millä tuulella isä oli. Toki joskus myös päihtymyksen ja krapulan astetta oli syytä arvioida. Äiti oli kuitenkin lämmin ja kiva, ja yritin helpottaa hänen elämäänsä.”

Kaisalle isä paheksui Merjaa pintaliitäjäksi, joka korosti itseään julkisuudessa. Merjaan isä taas otti yhteyttä huomattuaan tämän juosseen maratonin. Hän olisi mielestään juossut sen kovempaa minä päivänä tahansa.

Kaisan äiti jätti isän juuri ennen kuin tytär täytti kahdeksan vuotta. Eron jälkeen Kaisasta tuli isän terapeutti. Tämä halusi jutella pieleen menneestä elämästään.

Kaisa piti yhteyttä isäänsä tämän kuolemaan asti. Raimo menehtyi aprillipäivänä 1998 kotitalonsa tulipalossa. Viimeisten vuosien keskusteluissa Kaisa tunsi, että isä katui tekemisiään ja epäsuorasti pyysi anteeksi.

”Isämme oli luonnehäiriöinen ihminen. Olen koulutukseltani psykologi, joten uskallan sanoa näin.”

PSYKOLOGIAN KAISA oli löytänyt lukion viimeisellä luokalla hylättyään ajatukset näyttelijän työstä. Hän oli ollut innokas harrastajanäyttelijä ja käynyt Kallion ilmaisutaidon lukion.

Näyttelemistä ja psykologiaa yhdisti se, että molemmissa tutkitaan ihmistä ja hänen käyttäytymistään.

Ensimmäisen työpaikkansa Kaisa sai kesävartijana Katajanokan vankilasta Helsingistä. Sen jälkeen hän on toiminut vankilapsykologina ja vankilanjohtajana. Syyskuusta asti hän on työskennellyt Hämeenlinnan rikosseuraamuskeskuksen johtajana, joka vastaa myös Suomen kaikesta naisvankityöstä.

Elokuussa 2022 ilmestyi Kaisan omaelämäkerrallinen kirja Naisvankilan pomo. Sitä tehdessään hän tarkisti Merjalta perheen historiaa.

Merjan mielessä muistot eivät ole kultaantuneet. On väärin kohdella ihmisiä kuten hänen isänsä teki.

”Kaisan kirjaa lukiessani ajattelin, että hän sai kestää isän raivosta pahimman. Häneen verrattuna meillä sisarusteni kanssa oli toisemme”, Merja sanoo.

Kaisa kertoo, että he ovat puhuneet siitä, miten kumpikin altistui isän kohtelulle. Oli outoa, että vanhempi nyppi ja nälvi lapsiaan. Merjaa ja hänen sisaruksiaan isä myös löi nahkavyöllä. Jos kukaan ei tunnustanut isälle syyllisyyttään johonkin oletettuun rikkomukseen, isä hakkasi heidät kaikki.

”Tiedän, millainen vanhempi en ainakaan halua olla. Myös meidän molempien suhde alkoholiin ja muihin päihteisiin on pidättyväinen, koska näimme isän rappion”, Kaisa sanoo.

VASTUUNKANTAJIKSI niin Merja kuin Kaisakin ryhtyivät jo varhain. Merjalla ja hänen sisaruksillaan oli tiski-, ruoka- ja pikkuveljen hoitovuorot. Kehitysvammaista pikkuveljeä tuijotettiin kaupassa, ja Merja oppi pitämään tämän puolia.

”Olen aina valmis puolustamaan heikkoja. Juoppoja en puolusta, he ovat aika vaikea laji”, Merja sanoo.

Kaisa tunnistaa saman piirteen itsessään.

Rahasta oli tiukkaa kummankin perheessä. Molemmat halusivat siksi jo nuorina auttaa äitejään taloudellisesti.

Ennen ylioppilasjuhliaan Merja osti kesätyörahoillaan ja poikaystävän opintolainan turvin äidille kalusteita ja pesukoneen. Missituloilla hän osti äidille ja pikkuveljelle etelänmatkan ja vaatteita ja lahjoitti äidille tämän elämän ainoan timanttisormuksen.

Kun Kaisa oli teininä mukana televisiosarjassa Eevan luokka, hän osti ensimmäisellä palkallaan VHS-nauhurin. Hän myös maksoi äitinsä ja itsensä jouluksi Kanariansaarille.

”Vihasin joulua, koska isän kanssa ollessa viimeistään jouluna tapahtui jotain kamalaa. Nyt meillä oli vapaus, ja lähdimme.”

Kummallakin on ollut vahva tarve päästä elämässään eteenpäin.

”Meissä on tietynlaista pärjäämisen pakkoa. Jos lapsuuteni ja nuoruuteni olisivat olleet tasaisemmat, en olisi näin päämäärätietoinen”, Kaisa toteaa.

Merja tunnistaa itsessään saman. Hän meni nuorena Sanelma Vuorteen mannekiinikouluun, koska halusi pärjätä omillaan.

”Missinä en haaveillut siitä, että kaikki ihailisivat minua, vaan olin kisoissa mukana rahan takia.”

Silti molemmat ovat Kaisan mukaan enemmän selviytyjiä kuin menestyjiä. He haluavat olla riippumattomia.

”Kun on ollut sellainen lapsuus kuin meillä, materialla ei ole merkitystä. Ihmiset ja henkiset asiat ovat tärkeitä”, Kaisa sanoo.

”En kiinny seiniin”, Merja sanoo ja lisää, että hän haluaa olla täysin vapaa. Hän ei esimerkiksi enää asuisi kenenkään kanssa.

MERJA RAKASTUI naapuriinsa ja erosi ensimmäisestä puolisostaan juuri, kun Kaisa oli tullut hänen elämäänsä. Kaisa ei oikein ymmärtänyt Merjan eroa.

”Olin niin nuori, etten ymmärtänyt mitään parisuhteesta tai perhe-elämästä, varsinkaan omalla perhetaustallani”, Kaisa muistelee.

Sen Kaisa näki, että Merja lähti onnea kohden.

Toisessa avioliitossaan Merja eli uusperheessä, johon kuului seitsemän lasta. Liitossa oli vaikeuksia, ja Merjan voimavarat alkoivat ehtyä. Vuonna 2004 Merja sairastui bakteerin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja kirjaimellisesti taisteli hengestään.

Muutama vuosi parantumisen jälkeen Merja alkoi miettiä parisuhdeterapiaa tai eroa. Hän tajusi, ettei halunnut jatkaa entisenlaista elämää. Kun Merja kaksitoista vuotta myöhemmin lopulta erosi, hänen tyttärensä sanoi: ”Tiedätkö mitä, olisi ollut kiva pitää tuollainen iloinen äiti jo kymmenen vuotta.”

”Minun eroni oli laimeampi kuin Merjan. Olin käsitellyt asian mielessäni etukäteen”, kommentoi Kaisa, joka erosi miehestään pari vuotta sitten.

Sisaret ovat tukeneet toisiaan vaikeina aikoina. Kaisalle raskasta on ollut vanhemman tyttären vakava sairaus varhaisteininä. Kesti pitkään, ennen kuin tyttö alkoi toipua.

”Ihmiset kaikkoavat ympäriltä, kun tapahtuu riittävän ikäviä. Meiju kesti, vaikka minulla ei ollut vuosiin mitään hyvää kerrottavaa.”

Merja ja Kaisa puhuvat toisilleen aina suoraan.

”Emme ole kasvaneet yhdessä, joten meillä ei ole ristiriitoja, joita voi syntyä perheen sisäisistä asetelmista. Otamme toisen sellaisena kuin hän on”, Merja kuvaa.

”Tiedän, että voin luottaa Meijuun aukottomasti. On myös olemassa asioita, joita emme puhu kenellekään muulle”, sanoo Kaisa.

Merja kysyi sisareltaan neuvoa, kun hänen perheessään elettiin vaikeita aikoja. Hän sanoo ihailevansa Kaisaa kaikessa: uraa vankilanjohtajana, kykyä argumentoida asiallisesti ja hoitaa vaikeatkin tilanteet asiantuntemuksellaan.

Kaisa arvostaa siskonsa sinnikkyyttä ja valoisuutta. Myös Merjan taiteellinen lahjakkuus ja käsillä tekemisen taito ovat jatkuva ihailun aihe.

”En osaa tehdä käsilläni mitään, eivätkä kädentaidot kiinnosta minua. Kun Meiju tulee kylään, tilaan pizzat. Meijun luona taas saa parempaa ruokaa kuin ravintolassa.”

Kaisan mielestä siskot ovat erilaisia myös siinä, että Merja on ollut tarmokas yrittäjä ja ottanut riskejä. Hän itse on ansainnut valtion kapeaa, pitkää leipää virkauralla vankiloissa ja edennyt johtajaksi.

VIIDENTOISTA VUODEN ikäeron takia Merja ja Kaisa ovat kaiken aikaa olleet eri elämänvaiheissa, mutta he eivät sitä juuri ajattele. 67-vuotias Merja on neljän aikuisen lapsen äiti ja kolmen lapsenlapsen isoäiti. 51-vuotiaan Kaisan tyttäret ovat 19- ja 13-vuotiaita.

Merjalle Kaisa on tärkein ja ainoa sisarus, johon hän pitää yhteyttä täysipainoisesti.

Kaisalle sisaruudessa arvokkainta on, että hänellä on yksi läheinen sukulainen.

”Lapsuudenperheeni hajosi, kun olin pieni. Minulla ei ole juuri sukulaisia eikä ketään, johon pitäisin yhteyttä. Edellinen polvi riiteli kaikkien kanssa, joten sieltä ei jäänyt mitään.”

Lämmin ja läheinen yhteys on molemmille tärkeä. He kyläilevät puolin ja toisin ja viettävät yhdessä myös perhejuhlia.

”Tyttäreni pitävät Meijua käsittämättömän vauhdikkaana ja puuhakkaana ihmisenä, jonka kanssa on helppo puhua. Meiju keksii aina ihania, henkilökohtaisia lahjoja”, Kaisa kehuu.

Juttu on julkaistu Eevassa 12/2022