”HELMIKUUSSA 2022 hakeuduin päivystykseen voimakkaiden kipujen ja kuukautisverenvuodon vuoksi. Olin jo jonkin aikaa kärsinyt kuukautishäiriöistä, ja tutkimuksissa selvisi, että sairastin kohdunkaulansyöpää.

Viikon ajan olin syvissä vesissä, kun odotin tietoa, oliko kasvain levinnyt. Oloni oli sekava ja tunneskaalani vaihteli surusta kuolemanpelkoon.

Kemosädehoidot kestivät viisi viikkoa, joiden aikana olin heikossa kunnossa. Jo pelkkä sängystä ylös nouseminen hengästytti. Parhaimmillaankin oloni oli kuin krapulassa.

Lue myös: Syöpädignoosin jälkeen Janina Fry oppi antamaan aikaa itselle: "Pelkäsin, että elämäni loppuu"

Kolmen kuukautta hoitojen jälkeen kasvain oli pienentynyt. Se oli juhlan paikka. Oli aurinkoinen päivä ja menimme vanhempieni kanssa syömään, ja kämppikseni oli ostanut samppanjaa.

Olin helpottunut, mutta samalla tunsin olevani hukassa. Hoidot olivat määrittäneet elämääni ja tuoneet siihen rutiinia. Meni lähes vuosi, että olin taas työkykyinen. Onneksi vanhemmat tukivat taloudellisesti, koska jouduin sairastumisen vuoksi perumaan työkeikkoja.

Hoitojen aikana vaikeinta oli hyväksyä, etten voinut tehdä oloni hyväksi mitään. Olen tottunut siihen, että voin itsenäisesti ratkaista ongelman ja puskea tekemään asioita, joita haluan. Näin olen tehnyt työurallani.

OLEN ITSEOPPINUT monessa asiassa ja puskenut itseni tekemään asioita saavuttaakseni tavoitteeni. En ole opiskellut valokuvaamista tai media- tai elokuva-alaa, vaan ryhtynyt sinnikkäästi tekemään töitä noilla aloilla.

Ensimmäisen media-alan työpaikan sain eräästä tuotantoyhtiöstä, jonne soitin ja kerroin haluavani tuotantoassistentiksi. Sen jälkeen ala on vienyt mennessään, ja olen tehnyt elokuvapuvustuksia ja stailauksia.

Nuorempana tein paljon mainos­stailauksia. Nyt keskityn taiteellisempiin projekteihin ja teen esimerkiksi artistien stailauksia.

Viime aikoina suuri intohimoni on ollut filmikameralla kuvaaminen, ja aion tehdä sitä tulevaisuudessa enemmän. Haluan tehdä arvojeni mukaista työtä, jossa huomioidaan vaatteiden ja työn ekologisuus ja eettisyys. En halua rasittaa itseäni liian pitkillä työpäivillä.

Minulle on työprojekteissa tärkeää se, kenelle niitä teen ja miten.

JO ENNEN SYÖPÄÄ takanani oli vaikea ajanjakso: koko nuoruusajan olin elänyt burn out -kierteessä, tehnyt liikaa töitä, juhlinut ja matkustellut.

Vuoden 2019 keväällä masennus muuttui itsetuhoiseksi ja päädyin psykiatriselle osastolle, koska otin lääkkeiden yliannostuksen.

Olin yrittänyt hakea apua, mutta pärjäävänä, nuorena naisena avunpyyntöäni ei kuultu. Hoitojakson aikana aloin elää yksinkertaista ja rutinoitunutta elämää, jota olin ennen vältellyt. Opettelin säännöllisen ruokailu- ja unirytmin, poistin somekanavat puhelimestani, kirjoitin päiväkirjaa, venyttelin ja kävin metsässä.

Kävin psykoterapiassa kolme vuotta ja löysin keskitien jostain entisen elämäntyylini ja retriittimäisen sairaalassa vietetyn ajan välimaastosta.

TUNTUI EPÄREILULTA, että kaiken kokemani jälkeen sairastuin syöpään. Olin halunnut kuolla, löytänyt elämänilon ja sitten sairastuin syöpään.

Onneksi aiemmin terapiasta saamani keinot auttoivat, ja osasin myös heti vaatia psykososiaalista tukea ja hakeutua terapiaan.

Pahin pelkoni oli, etten voisi saada lapsia. Olin aina halunnut äidiksi, ja moni parisuhde oli kariutunut, koska mietin, olisiko kumppani hyvä vanhempi. Syöpähoitojen seurauksena munasarjani eivät enää toimi, enkä voi saada biologisia lapsia.

Olen surrut asiaa rauhassa. Vaikka prosessi on yhä kesken, pystyn iloitsemaan ystävien lapsista ja raskausuutisista. Se on kuitenkin vaatinut henkistä työskentelyä ja erilaisten tunteiden kohtaamista. Samalla on vapautunut energiaa ja tilaa muille ajatuksille kuin sille, tulisiko minusta äiti.

Lue myös: Syöpä pakotti Eva-Marian luopumaan lapsihaaveestaan: ”Suruni lapsettomuudesta oli suuri, mutta pelko syövästä vielä suurempi”

OLEN OLLUT SINKKU suurimman osan aikuiselämästäni. Monia vuosia yksin oleminen oli tietoinen valinta, sillä halusin keskittyä itseeni ja töihin. Itsemurhayrityksestä toipumisen jälkeen kaipasin kuitenkin muiden ihmisten läsnäoloa.

Halusin muuttaa kimppakämppään, koska tunsin oloni yksinäiseksi. Oivalsin, että yhteisöllisyys oli arvo, jota halusin toteuttaa elämässäni.

Yksinyrittäjänä minulla ei ollut työyhteisöä tai rinnallani kumppania. Halusin elää ekologisesti ja tuntea muiden ihmisten läsnäolon ympärilläni.

Nyt asun kahden kämppäkaverin kanssa. Kimppa-asuminen on ollut kasvattava kokemus ja opettanut joustavuutta ja tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Taloudellisten puolten, kuten jaettujen kulujen lisäksi, yhteisöllisessä asumisessa parasta ovat arjen pienet, jaetut hetket.

VAIKKA SYÖPÄÄN SAIRASTUMINEN oli elämäni hirveintä aikaa, tapahtui paljon hyvääkin. Monet ihmissuhteet syvenivät, ja minulla on ollut rakastettu olo. Löysin myös rinnalleni kumppanin.

On ollut kontrastien vuosi, ja ympyrä on sulkeutunut: olen siinä pisteessä kuin minun kuuluu olla.

On ollut hieno huomata, että vähitellen uskallan taas unelmoida ja voin viettää tavallisen nuoren naisen elämää.”

Juttu on julkaistu Trendissä 5/2023.