Eeva

Nelikymppisenä leskeksi jäänyt Miia Maria Lahti: ”Jos mieheni ei olisi kuollut, en olisi ehkä koskaan joutunut kohtaamaan sitä, kuka olen”

Nelikymppisenä leskeksi jäänyt Miia Maria Lahti: ”Jos mieheni ei olisi kuollut, en olisi ehkä koskaan joutunut kohtaamaan sitä, kuka olen”
Kun Miia Maria Lahti jäi nelikymppisenä leskeksi, hän joutui miettimään, kuka hän on yksin. ”Väsymyksen, uupumuksen ja masennuksen alta löysin itsestäni suorittajan, syyllistyjän ja marttyyrin”, Miia Maria kertoo. Identiteettikriisin jälkeen elämä on tasapainoisempaa kuin koskaan.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 5.12.2021

Valkoiset seinät näyttivät aamun paljastavassa valossa tyhjiltä ja yksinäisiltä. Makuuhuoneen perällä notkui pino täysiä muuttolaatikoita eikä ikkunaan ollut ripustettu vielä verhoja.

Oli 20. marraskuuta 2014. Miia Maria Lahti, 41, oli muuttanut edellisenä päivänä uuteen kotiin Hyvinkäällä.

Seitsenvuotias poika oli ystävien luona hoidossa, koska vielä muuttoa edeltävän yön Miia Maria oli viettänyt sairaalassa pidellen puolisoaan Raimo Lahtea kädestä. Mies menehtyi muuttopäivänä puolen yön jälkeen.

Yksin uudessa kodissaan vasta leskeksi jäänyt Miia Maria puhkesi niin lohduttomaan itkuun, että pelkäsi tukehtuvansa.

Sitten hän puki päälleen ja alkoi purkaa muuttolaatikoita.

”Minulla ei ole kovin selkeitä muistikuvia seuraavien päivien kulusta. Taistelin, että pystyisin pitämään itseni kasassa poikani edessä.”

Leskeksi jäänyt Miia Maria Lahti ajautui kielteisten ajatusten kierteeseen vuosiksi. ”Nyt kerron itsestäni toisenlaista tarinaa: elämässäni on valtavasti hyvää.”

Aivokasvain löytyi joulupäivänä

Elämä oli mallillaan vielä paria vuotta aiemmin. Miia Maria työskenteli Ylen Uudenmaan uutisten ankkurina, poika oli päivähoidossa ja Raimo toimi unelmatyössään Hyvinkään kaupunginjohtajana.

Joulun 2012 aatonaattona Raimon puhe puuroutui. Joulupäivänä häneltä löytyi aivokasvain.

Raimo pääsi aivoturvotuksen takia leikkaukseen vasta kuukauden kuluttua. Sitten tuli lisää huonoja uutisia. Aivokasvain oli pahinta mahdollista laatua.

”Mieheni sai kuolemantuomion. Lääkäri sanoi, että sellaisen kasvaimen kanssa elinaikaa olisi pisimmillään viisi vuotta.”

Perheessä alkoi uudenlainen arki ja elämä kulki Raimon hoitojaksojen ehdoilla.

Mies sulkeutui suruunsa. Miia Maria yritti tukea puolisoaan, olla läsnä oleva äiti ja tehdä työnsä hyvin. Samalla hän valmistui leskeyteen ja yksinhuoltajuuteen.

”Vaihdoin työpaikkaa, kun tajusin, etten pystyisi yksinhuoltajana tekemään uutistoimittajan iltavuoroja. Onneksi löysin päivätyön Ylen yhtiöviestinnästä.”

Perheen oli ennakoitava myös taloudellisen tilanteen muuttuminen. Se tarkoitti esimerkiksi kahta muuttoa pienempään asuntoon.

”Raimo oli lopettanut henkivakuutuksensa jossain vaiheessa, koska piti sitä turhana. Sellaista ei saa enää diagnoosin jälkeen. Henkivakuutuksen avulla talouteen liittyvät asiat olisivat olleet paljon helpompia järjestää.”

Elokuussa 2014 poika aloitti koulun. Ekaluokkalaiset siunattiin koulutielle kirkossa, jonne Raimokin halusi kovasti tulla mukaan. Miia Maria vei Raimolle juhlavaatteet sairaalaan, mutta miehen voimat eivät enää riittäneet lähtöön.

Kirkonpenkissä istuessaan Miia Maria sai esimakua tulevasta.

”Lähes kaikilla lapsilla oli molemmat vanhemmat mukana. Perheet näyttivät onnellisilta, ja minä nielin kyyneleitäni.”

Miia Mariaa lohduttaa ajatus siitä, että Raimo olisi vielä jollain tavalla läsnä. ”Kysyin häneltä viimeisinä hetkinä sairaalassa, ryhtyykö hän minun ja poikani suojelusenkeliksi. Hän ei pystynyt enää puhumaan mutta nyökkäsi.”

Hukkaan heitetty sureminen

Pariskunta ehti olla yhdessä lähes kaksikymmentä vuotta. Kun seurustelu alkoi, Miia Maria oli 23-vuotias paikallislehden toimittaja. Ensikohtaaminen tapahtui haastattelun merkeissä Kokemäellä, jossa Raimo työskenteli kaupungin elinkeinoasiamiehenä.

Neljäntoista vuoden ikäeroa ei arjessa juuri huomannut. Pariskuntaa yhdistivät arvot, uteliaisuus elämää kohtaan sekä keskustelemisen taito.

Yhteiset tulevaisuuden toiveet olivat selvät: lapsi, työelämän ja vapaa-ajan tasapainoa, hieman isompi asunto, ulkomaanmatkoja ja terveyttä, tietysti.

”Joskus murehdin, millaista elämämme on, kun Raimo jää minua aikaisemmin eläkkeelle. Kuinka hukkaan etukäteen sureminen menikään.”

Raimon sairaus eteni nopeasti. Viimeisen syksynsä hän makasi sairaalassa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä.

”Joskus murehdin, millaista elämä on, kun Raimo jää minua aiemmin eläkkeelle. Kuinka hukkaan se menikään.”

Hautajaisten jälkeen Miia Maria tunsi pudonneensa pimeään kuoppaan. Pieni lähipiiri jaksoi tukea, mutta pikkuhiljaa useimmat avuntarjoukset ja kuulumisten kyselyt vähenivät.

Muiden elämä jatkui, mutta Miia Marian surutyö oli vasta alussa. Hän ei pystynyt pitämään huolta omasta jaksamisestaan vaan keskitti kaikki voimansa poikaansa.

”Lapseni hyvinvointi oli minulle tärkeintä ja syy jatkaa eteenpäin.”

Miia Maria uskoo, että pojan toipumista auttoi, että kaikesta puhuttiin avoimesti jo silloin, kun isä sairastui. Poika sulki surun mielestään kuitenkin melkein vuodeksi. Isän haudalle lapsi halusi lähteä vasta kuolemaa seuranneena syksynä.

Miia Marian arkea rytmittivät työvuorot ja kodin askareet. Täydet päivät veivät voimat, ja hän tunsi kulkevansa sumussa. Pahinta oli perusturvallisuuden järkkyminen.

”Menetin luottamukseni elämää kohtaan. Tuntui, ettei minulle voisi enää koskaan tapahtua mitään hyvää.”

Miia Mariasta tuli miehensä kuoleman jälkeen sisäänpäin kääntynyt ja säikky.

Aiemmin sosiaalisesta Miia Mariasta tuli sisäänpäin kääntynyt ja säikky.

”Aloin pelätä kaikkea sellaista, mitä en ollut aiemmin pelännyt. Liikenteessä kavahdin vastaantulevia autoja. Olin varma, että joku ajaisi kohta päälleni.”

Kaikkein eniten Miia Maria pelkäsi, että hänen pojalleen tapahtuisi jotain.

Muutama kuukausi Raimon kuoleman jälkeen Miia Maria sai masennusdiagnoosin ja hänet määrättiin pitkälle sairauslomalle.

”Riitänkö omana itsenäni?”

Surusta selviytyminen meni aalloissa. Välillä oli helpompia päiviä, sitten murhe pyyhkäisi mukanaan. Miia Maria alkoi pohtia identiteettiään. Kuka minä olen? Tätä kysymystä hän makusteli mielessään yhä useammin.

Hän huomasi, ettei enää tiennyt, mistä pitää, mihin uskoo, keiden seurassa viihtyy, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä ja mikä tuottaa iloa.

”Tunsin itseni väsyneeksi, rasittuneeksi ja vanhentuneeksi enkä kokenut olevani millään tavalla viehättävä kenenkään silmissä. Olin vain äiti.”

”Tunsin itseni väsyneeksi, rasittuneeksi ja vanhentuneeksi enkä kokenut olevani millään tavalla viehättävä kenenkään silmissä. Olin vain äiti.”
Miia Maria Lahti

Leskeksi jäänyt nelikymppinen oli elämänsä ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa häntä ei enää määritelty kenenkään toisen kautta.

”Lapsena olin aina papin tytär, aikuisena taas kaupunginjohtajan vaimo. Nyt kun en ollut enää kenenkään jatke, jouduin miettimään, riitänkö omana itsenäni.”

Oli karua huomata, että jotkut ihmiset, joihin Miia Maria oli tutustunut puolisonsa kautta ja joita hän piti jopa läheisinä ystävinään, katosivat elämästä kokonaan.

”Se tuntui hylkäämiseltä. Puolison menettäminen on suurin asia, mutta samalla menettää paljon muitakin ihmisiä.”

Yhtäkkiä hänellä ei ollut ketään, jonka puoleen kääntyä arjen kysymyksissä.

”Aiemmin olimme päättäneet yhdessä kaikesta paitsi työasioistani. Varsinkin isojen päätösten tekeminen yksin tuntui vaikealta, mutta en voinut pallotella toisen kanssa enää edes, mihin lähdetään lomareissulle.”

Se lamaannutti Miia Marian niin, ettei hän ollut saada tehdyksi lainkaan päätöksiä.

”Ajan mittaan sellainen on helpottanut.”

Papin tytär

Ajatukset alkoivat viedä Miia Mariaa yhä kauemmas menneisyyteen. Hän käsitteli ensimmäistä kertaa lapsena ja nuorena kokemaansa koulukiusaamista, joka liittyi isän ammattiin.

”Halusin näyttää nuorena kaikille, että olen samanlainen kuin muutkin enkä vain papin tytär. Näyttämisen halu meni överiksi. Isäni oli vaikea kestää tapaa, jolla hain omaa paikkaani.”

Tulehtuneet välit alkoivat korjautua vasta, kun Miia Maria muutti pois kotoa.

”Väsymyksen, uupumuksen ja masennuksen alta löysin itsestäni suorittajan, syyllistyjän ja marttyyrin.”
Miia Maria Lahti

Isä kuoli syöpään kuusikymppisenä, vain vuosi ennen kuin poika syntyi. Nyt Miia Mariaa harmittaa, ettei asioita saatu isän kanssa puhuttua koskaan kunnolla.

Hän kuitenkin ymmärtää paremmin, miten koulukiusatusta ja autoritäärisen isän kasvattamasta tytöstä tuli muiden miellyttäjä ja tehokas suorittaja.

”Väsymyksen, uupumuksen ja masennuksen alta löysin itsestäni suorittajan, syyllistyjän ja marttyyrin.”

Puolen vuoden kuluttua puolison kuolemasta Miia Maria päivitti Facebookiin: Aamumetsä. Valoa, raikkautta, liverrystä. Tikka hakkaa. Tilaa hengittää.

Suru laittoi stopin suorittamiselle

Leskeksi jäämisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi seitsemän vuotta. Näinä vuosina Miia Mariasta on kuoriutunut se ihminen, joka hän nykyään on.

”Jos Raimo ei olisi kuollut, en olisi ehkä koskaan joutunut kohtaamaan sitä, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Suru laittoi stopin suorittamiselle.”

Miia Maria tunnistaa nyt paremmin asioita, jotka tekevät hänelle hyvää.

”Olin aiemmin huonompi ihmistuntija. Nyt olen paljon tarkempi, keiden kanssa vietän aikaani.”

Suruaikanaan Miia Maria ymmärsi, että elämän tarkoitus ei ole ihmeellisen ja hienon tavoittelu vaan se, että saa rakastaa.

Ilo ja luottamus elämää kohtaan ovat palautuneet hiljalleen ja itsetunto vahvistunut myös ammatillisesti.

Miia Maria jätti päivätyönsä Ylellä pari vuotta sitten ja perusti kollegansa kanssa media- ja viestintäalan yrityksen. Hän tekee edelleen vuoroja myös uutisankkurina.

”Nykyään tunnen itseni useimmiten vahvaksi ja varmaksi. Kun kameran punainen valo syttyy ja ohjaaja sanoo ’ole hyvä’, tiedän, että tämän minä osaan.”

Miia Maria on myös palannut joidenkin vanhojen harrastusten pariin. Hän opiskelee italiaa ja nauttii jatsin ja klassisen musiikin kuuntelusta.

Surun sävyttämien vuosien jälkeen Miia Maria uskaltaa taas haaveilla.

”Haluaisin asua joskus lähellä merta. Villeimmissä unelmissani Italiassa, mutta myös Suomen rannikko on ihana.”

Miia Maria Lahti haaveilee kumppanista, jonka kanssa vanheta yhdessä. Perheeseen kuuluvat nyt teini-ikään ehtinyt poika ja Hugo-koira.

Kaikkein tärkeintä on, että teini-ikäiseksi kasvaneesta pojasta tulee onnellinen ja tasapainoinen mies, joka löytää oman paikkansa maailmassa.

Seuraavaksi suurin unelma on uuden elämänkumppanin löytyminen.

”Olen kohta viisikymppinen ja tajuan, ettei elämää ole yhtä paljon jäljellä kuin sitä on takana. Tärkeintä olisi kumppanuus ja toive vanhenemisesta yhdessä.”

Rakkaus, terveys ja tämä hetki

Kuoleman kohtaaminen on saanut Miia Marian pohtimaan myös kysymystä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen.

Koska sitä ei tiedä kukaan, tämä elämä on syytä käyttää hyvin.

”Ei ole olemassa mitään merkittävämpää kuin rakkaus, terveys ja tämä hetki arjessa. Toivon osaavani elää niin, että kuolemani jälkeen minut muistetaan siitä, että lähelläni oli hyvä olla.”

Miia Maria on pohtinut tietenkin myös sitä, miksi juuri hänelle kävi näin.

”On paljon sellaista, mitä emme näe, mutta uskon enemmän sattumaan kuin kohtaloon. En osaa ajatella, että näin olisi tarkoitettu tapahtuvan.”

Surusta ja identiteettikriisin läpikäymisestä on silti jäänyt hopeareunus.

”Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen kaiken kokemani jälkeen tyytyväisempi elämääni kuin koskaan.”

Identiteettikriisin jälkeen elämä on tasapainoisempaa kuin koskaan.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2021.

Kurkista roolien taakse myös Eevan Facebookissa ja Instagramissa.

Kommentoi +