Voiko vastasyntynyt lapsi olla näin karismaattinen? Sitä ihmetteli näyttelijä Sara Paavolainen, kun hänen poikansa Eino Heiskanen syntyi huhtikuussa 1987.

Lapsi oli silloin 27-vuotiaalle Saralle suuri ihme. Perheen esikoinen, Down-lapsi Saimi oli syntynyt kolmea vuotta aiemmin.

”Minulle oli selvää, että haluan vielä toisen lapsen. Saimilla oli syntyessään niin vaikea sydänvika, ettei hänen ennusteensa ollut hyvä”, Sara sanoo.

Ponteva, nelikiloinen poika syntyi yksitoista päivää yliaikaisena. Vauva huusi kuin trumpetti, ja häntä piti syöttää jatkuvasti.

”Eino oli syntyessään vanhan sedän näköinen lapsi, jolla oli suuri elämänvimma. Siitä hetkestä lähtien hän on tuonut elämääni puhdasta iloa.”

”Ja tiesit heti, että tästä lapsesta tulee näyttelijä”, Eino vitsailee.

”No en sentään. Mutta ajattelin, että käsivarsillani oli hyvin erityinen tyyppi.”

Eino oli hyvinvoiva ja tomera lapsi. Kolmevuotissyntymäpäivänään poika ihmetteli, miten Saimi voi olla häntä pienempi, vaikka on vanhempi. Silloin Sara selitti, että sisko on kehitysvammainen.

Sara Paavolainen ajattelee Einon syntyneen tietyllä tavalla toiseksi esikoiseksi, sillä hänestä muotoutui arjessa Saimin isoveli. Vastuunkantaja, joka katsoi myös yksitoista vuotta nuoremman Väinön perään.

”Olen aina ajatellut, että minulla on sekä pikkusisko että pikkuveli”, Eino kertoo.

Einon ensimmäiset elinvuodet olivat perheelle kiireisiä. Saran ura oli kovassa nosteessa, ja hän työskenteli teatterissa kuutena päivänä viikossa.

Sara näytteli Helsingin kaupunginteatterissa, ja hänet palkittiin jo kolmekymppisenä elokuvataiteen valtionpalkinnolla. Hän sai myös parhaan sivuosan Jussin Harjunpää ja kiusantekijät -elokuvasta.

Samalla hän oli sidottuna Saimin hoitoon ja vietti tytön kanssa pitkiä aikoja sairaalassa.

”Hänen erityiset tarpeensa ovat näyttäytyneet ylimääräisenä haasteena kaikilla elämän osa-alueilla”, Sara sanoo.

Eino muistaa, että sisarussuhde ei ollut pelkkää huolenpitoa.

”Olemme leikkineet Saimin kanssa lapsena paljon, mutta myös tapelleet ihan fyysisesti. Saimi on lyönyt minua hiekkalapiolla päähän. Siinä mielessä sisarussuhteemme on ollut ihan normaali.”

Saran huoli lapsista on ulottunut Saimista Einoon ja myös kuopukseen Väinöön, joka opiskelee Aalto-yliopistossa sisustusarkkitehdiksi.

Joskus Sara on Einoa kohtaan ylihuolehtivainen. Kuten silloin, kun äiti lähettää aikuiselle pojalleen varoitusviestin lähestyvästä ukkosmyrskystä tai muistuttaa juomaan tarpeeksi vettä kuumana päivänä.

”Mutta ei se ärsytä. Yritän suhtautua äidin juttuihin huumorilla”, Eino naurahtaa.

Hänen mielestään siskon erityispiirteet eivät ole vaikuttaneet suhteeseen äidin kanssa.

”Eino ei itse sitä muista, mutta hän tuki meitä vanhempia ja myös Saimia monissa tilanteissa ihan pienestä pojasta lähtien. Hän on aina jaksanut uskoa, että asiat kääntyvät parhain päin. Eino on osannut jakaa toivoa silloinkin, kun se on ollut meiltä muilta kateissa”, Sara sanoo.

Röllimetsä oli pilalla! Kesämökin pihalta oli kaadettu pieni kuusitaimikko, joka oli pienen Einon mielikuvitusleikkien ytimessä.

”Eino oli syvällinen poika ja koki kaikki tunnetilat täysillä. Röllimetsän tuhon jälkeen suru oli todella suuri ja tapahtuneesta toipuminen kesti kauan”, Sara sanoo.

Vielä silloin hän ei ajatellut, että nämä luonteenpiirteet voisivat johtaa Einon samaan ammattiin hänen kanssaan. Tosin Eino näytteli jo yksivuotiaana Yleisradion Huojuva talo -draamasarjassa, jonka päärooleissa olivat hänen vanhempansa Sara sekä näyttelijä Kari Heiskanen. Esiintymispalkkiolla ostettiin kolmipyörä.

Näyttelijöiden lapsia pyydetään usein tekemään erilaisia rooleja, mutta Huojuvan talon jälkeen perheen arki ja vanhempien työt pyrittiin pitämään erillään.

”Halusin lapsille normaalin lapsuuden: juoksentelua kotinurkilla Paloheinän metsissä, touhuamista ja leikkiä. En halunnut tuputtaa heille näyttelijän ammattia.”

Eino ei muista pyörineensä koskaan teatterilla kuluttamassa aikaansa.

”Ensi-iltoja kävimme toki katsomassa ja takahuoneeseen pääseminen tuntui jännittävältä.”

Eino Heiskanen oli kymmenvuotias, kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta osallistua Raimo Långin lyhytelokuvan Joonas koekuvauksiin. Muu perhe odotti makuuhuoneessa korvat ovessa kiinni, kun Einoa kuvattiin olohuoneessa.

”Yhtäkkiä ymmärsin, että hän toimi kuin ammattilainen: otti vastaan ohjeita, teki muutoksia ja antoi palaa. Hetken päästä makuuhuoneen ovelle koputettiin ja meille sanottiin, että Eino saa roolin. Se oli liikuttava hetki.”

Elokuvaa kuvattiin Raision telakalla rakenteilla olevan kaasulaivan kannella kevättalvella öiseen aikaan. Kuvaukset kestivät pari viikkoa ja päivät venyivät pitkiksi.

”Muistan yhä, miten jännittävältä tuntui lähteä kuvausmatkalle ilman äitiä ja isää. Tein välillä läksyjä ja sain työstäni palkkaa.”

Näillä rahoilla Eino osti itselleen maastopyörän.

Kun kuvaukset olivat ohi, kuvausryhmän assistentti kantoi nukkuvan lapsen autosta kotiin.

”Pieni poikani oli aivan puhki. Sain kuulla Einon pärjänneen hienosti ja tehneen mielettömän suorituksen rankoissa olosuhteissa. Mielessäni vahvistui ajatus, että tässä pojassa voisi olla potentiaalia alalle.”

Parin vuoden kuluttua vanhemmille esitettiin uusi pyyntö: tulisiko 12-vuotias Eino kotimaisen lastenelokuvan pääroolin koekuvauksiin?

Eino oli tuolloin kiinnostunut enemmän harrastuksistaan kuin koulunkäynnistä, ja roolin vastaanottaminen olisi merkinnyt parin kuukauden poissaoloa koulusta.

”Se olisi voinut tarkoittaa Einon jäämistä luokalleen. Päätös oli rankka, mutta Einoa ei päästetty elokuvan koekuvauksiin.”

He kertoivat Einolle tarjouksesta vasta muutaman vuoden kuluttua.

”Olin aika vihainen, kun kuulin siitä. Olisin itse ollut valmis tekemään roolin ja kestämään seuraukset”, Eino muistelee.

”Meille oli tärkeämpää, että koulu tuli käytyä normaalisti”, Sara sanoo.

Ei paiskottuja ovia eikä rikottuja rajoja. Teini-iässä Eino ei kapinoinut. Sen sijaan Saimin murrosikä kesti vuosia.

”En voinut edes ajatella lähteväni samalle tielle. Jos kyseessä olisi ollut samankokoinen veli, olisimme tapelleet ja paljon. Pienikokoisen siskon kanssa ei auttanut kuin purra hammasta ja yrittää diplomatialla. Se on varmasti vaikuttanut siihen, että minulla on niin pitkä pinna”, Eino sanoo.

Sara huomasi, että Einoa pännii, kun hän vaikeni ja vetäytyi omiin oloihinsa.

”Urheiluvaatevanat seurasivat häntä eri huoneisiin, mutta hän ei räyhännyt.”

Sara ja lasten isä erosivat 2004, kun Eino oli 17-vuotias. Äidin ja pojan väleihin ero ei vaikuttanut.

”Saatoin käydä koulupäivän jälkeen vuorotellen molemmissa kodeissa. Toisen luona söin voikkarin ja pelasin tietokoneella ja sitten lähdin toisen luokse. Siinä ei ollut mitään dramatiikkaa.”

Saimi asui äidillään ja kuusivuotias Väinö oli vanhemmillaan vuoroviikoin. Alkuun Eino asui isänsä kanssa mutta muutti armeijaa käydessään Saran kodin vieressä olevaan yksiöön.

”Einolla on edelleen avaimet kotiini. Hän tietää olevansa tervetullut luokseni koska tahansa.”

Äitiä ja poikaa yhdistää kulttuurinjano, kuvataide, teatteri ja arkkitehtuuri. Kun Eino täytti kahdeksantoista, Sara vei hänet neljäksi päiväksi Pariisiin.

”Harva nuori mies lähtee äitinsä kanssa innolla taidenäyttelyihin Pariisiin. Eino halusi katsella nähtävyyksiä yötä myöten, ja olimme yhtä satumaisen lumoutuneita kaupungin upeudesta”, Sara sanoo.

Eino kertoo, että kiinnostus kulttuuriin on ”ilman muuta” vanhempien kasvatuksen peruja.

Myös puheliaisuus ja jatkuva tiedonjano ovat piirteitä, jotka äiti ja poika tunnistavat toisissaan.

Kun Sara lukee mielenkiintoisen tiedeartikkelin, hän jakaa sen äidin ja molempien poikien yhteiseen WhatsApp-ryhmään.

”Meitä yhdistää äidin kanssa myös vauhdin hurma. Tykkäämme molemmat kaikesta extremestä”, Eino sanoo ja virnistää.

Sara pudistelee päätään ja huokaa syvään. Hän irrottaa hiihtäessäkin sukset mäen päällä ja kävelee alas. Eino sen sijaan rakastaa laskettelua, seinäkiipeilyä ja prätkällä ajamista.

”Olen yrittänyt maanitella Einoa, ettei hän ostaisi koskaan moottoripyörää.”

Äidin ja pojan eroavaisuus on, että Sara on luonteeltaan rauhallinen, Eino pikemminkin sähikäinen, joka on koko ajan menossa.

Silti äiti ja poika ovat tiiviissä tekemisissä. Jos eivät päivittäin niin ainakin viikoittain.

”Jos onnistun saamaan Einon puhelimella kiinni, ymmärrän melko pian, että olen puhunut jo liian kauan ja hänen täytyy päästä tekemään jotain muuta. Väinö sen sijaan jaksaa kuunnella äidin huolia kuin vanha viisas munkki konsanaan”, Sara sanoo.

”No kyllä minäkin kai aika hyvin jaksan?” Eino kysyy varovaisesti.

”Olemme niin läheisiä, että uskallat sanoa minulle suoraan, että äiti, lopeta nyt. On hienoa, ettei toiselle tarvitse olla erityiskohtelias”, Sara sanoo.

Eino Heiskanen pyrki Helsingin kauppakorkeakouluun ja Teatterikorkeakouluun samana vuonna, kun täytti 23 vuotta. Tulosten odottaminen oli jännittävää myös äidille.

Sara työskenteli tuona kesänä päiväkodin opettajan sijaisena ja odotti koko helteisen päivän poikansa soittoa.

”Olin hyppäämässä juuri Joponi selkään, kun Eino soitti itkien. Minä itkin myös. Olin onnellinen, että hän oli askeleen lähempänä unelmaansa – oli ala mikä tahansa.”

Einon ura näyttelijänä lähti käyntiin vauhdikkaasti. Hän on näytellyt esimerkiksi Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa, Renny Harlinin Luokkakokous 3:ssa, Louhimiehen tulevassa Odotus-elokuvassa sekä lukuisissa teatteriproduktioissa. Hän lukee myös äänikirjoja, tekee mainosspiikkejä ja on Ysäri-radiokanavan kanavaääni.

”Äänihommathan johtuvat tietysti siitä, ettei Einolla ole minkäänlaista ulkonäköä”, Sara vitsailee.

”Juu tällä naamalla on parempi, että tungetaan koppiin”, Eino nyökyttelee.

Sara arvelee, että Einon lukemisen lahja on peruja hänen omalta äidiltään, radiotoimittaja Tytti Paavolaiselta, joka teki äänitteitä esimerkiksi Uppo Nalle -kirjoista.

”Einon äänimateriaalissa on myös paljon samaa kuin hänen taitavalla ja vaikuttavalla isällään. Olen hyvin ylpeä siitä, miten Eino on luonut itselleen tällaisen osaamisen lajin ja tienannut sillä leipää”, Sara sanoo.

Eino Heiskanen ihmettelee kysymystä, johon joskus törmää: Voivatko vanhempien menestys ja mittavat urat olla taakka lapsen tiellä näyttelijänä?

”En ymmärrä, miten se voisi olla edes mahdollista. Minullahan on rinnallani oman alani huiput. On valtava etuoikeus, että voimme pallotella työasioita ja sparrata toisiamme. Vanhempani tukevat minua, ja vastavuoroisesti pystyn antamaan nuorempaa näkökulmaa takaisin.”

Sara Paavolainen arvelee Einon asenteen johtuvan siitä, että poikaa ei ole työnnetty alalle väkisin, pikemminkin päinvastoin. Einoa suojeltiin siltä.

Einon mielestä jokainen heittää oman varjonsa. Äidin ja pojan urat ovat kulkeneet myös hyvin erilaisia polkuja.

Sara näyttelee teatterissa ja tekee televisioproduktioita. Viime vuosina hänet on nähty esimerkiksi Sorjosessa, Konttorissa ja Pohjolan laissa.

”Olisin valmis tekemään Einon kanssa töitä koska tahansa. Häneen voi luottaa ammattilaisena sataprosenttisesti.”

Ihana lapsi, joka on täynnä hyvyyttä ja iloa. Sellaisena Sara näkee yhä poikansa.

”Minulla on ainainen ikävä Einoa. Jos olen yhtään erossa lapsistani, kaipaan heitä valtavasti. Kun he ovat lähellä, tuntuu kuin siinä olisivat jotkut mielettömät popstarat. Olen aivan kohtuuttoman iloinen aina, kun saan olla heidän kanssaan.”

Eino arvostaa äitinsä empaattisuutta ja suurta sydäntä.

”Äiti on huumorintajuinen, mutta myös järkevä. Olen kuullut, että hän suhtautuu ihmisiin lämpimästi myös töissä. Hanhiemon siivet yltävät nuorten näyttelijöiden ympärille. Hän ottaa kaikkien lapset suojelukseensa”, Eino kuvailee.

Sara taas on erityisen ylpeä siitä, miten lojaali ystävä Eino on lähipiirilleen.

”Hän ei jätä koskaan ystäviään ja auttaa läheisiään aina, kun joku tarvitsee apua. Hän on auttanut monissa muuttotalkoissa.”

Eino uskoo, että myös avuliaisuus on kotoa opittua.

”Äiskä on hoitanut perhekuvion ja lastenkasvatuksen ensiluokkaisesti. Olen myös tosi ylpeä hänen urastaan. On kova juttu, että oma äiti on palkittu taiteilija.”

Vaikka Sara haluaisi pitää aikuiset lapsensa aina lähellään, hän tiedostaa, että he tarvitsevat myös omaa rauhaa. Hän ilahtuu, jos lapset tulevat hänen luokseen jouluksi tai äitienpäiväksi, mutta on tehnyt selväksi, että se ei ole mikään pakko.

”En halua heidän ikinä ajattelevan, että minun tapaamiseni on velvoite.”

Yhteistä aikaa äiti ja kolme lasta viettävät Hotel Mamassa eli yhteisomistuksessa olevalla mökillä Urjalassa.

Nimi tulee siitä, että mökillä ei olla koskaan kuin työleirillä. Lasten silmissä huussi tyhjenee itsekseen ja ruokahuoltokin pelaa moitteetta.

Sara on nimennyt Einon ja Väinön tilan isänniksi, itsensä pehtooriksi ja Saimin varapehtooriksi.

Saimi on nyt 37-vuotias, iloinen ja onnellinen nainen. Hänellä oli oma tuetun asumisen kotinsa, mutta hän jäi koronapandemian jälkeen asumaan äitinsä kanssa.

Sara toimii käytännössä tyttärensä omaishoitajana. Joskus Eino kantaa huolta äitinsä jaksamisesta.

Kolme vuotta sitten kesällä Eino järjesti yllätyksen: Saimi meni viikoksi isänsä kanssa mökille ja pojat veivät äidin Pargaan Kreikkaan. Kolmikko patikoi ja nautti toistensa seurasta.

”Olen äärimmäisen onnekas, kun saan olla kolmen rakkaan lapseni äiti. Vaikka en näkisi heitä hetkeen, lämmittelen tiedolla, että he ovat olemassa. Tämä voimakas rakastumisen tunne ei mene koskaan ohitse. Ei tule hetkeäkään, että unohtaisin, millainen onni minua on kohdannut”, Sara Paavolainen sanoo.

Artikeli on julkaiastu Eevassa 8/2021.