”Upeaa, pystyisinpä minäkin tuohon, oli yleisin reaktio, kun kerroin suunnitelmastani lähteä viettämään nomadielämää; jättää kaikki ja lähteä kiertämään maailmaa. Aloitin irtiottoni valmistelun viime syksynä. Myin auton ja kaiken kaupaksi menevän ja perkasin turhia kuluja käymällä läpi kaikki suoraveloitukset ja muut sopimukset. Ajoin moottoripyöräkortin.

Kun erosin kolmisen vuotta sitten, aloin ajatella lähtemistä yhä useammin. Kun kuopus muutti omilleen, minulle tuli tunne, että nyt on vihdoin oikea hetki. Lapset eivät tarvitse minua enää, vanhempani ovat hyvässä kunnossa ja korona-aika oli opettanut, että saatoin tehdä yrittäjänä töitä missä tahansa.

Minulla ei ollut mökkiä, venettä, eikä eläimiä. Kerroin suunnitelmastani pojilleni, jotka kannustivat, että go mama! Olen aina puhunut haaveestani ääneen.

Kauanko aiot reissata, minulta kysyttiin, kun pidin tammikuussa yhdistetyt läksiäiset ja viisikymppiset. En edelleenkään osaa vastata tarkasti, mutta sen tiedän, että aikaa ei lasketa kuukausissa vaan vuosissa. Yllätyksekseni muutama ihminen ihmetteli, miten voin jättää lapseni. Päätin, että tuohon keskusteluun en lähde, sillä pojat ovat aikuisia.

Pakkasin mukaan yhden matkalaukun. Eniten tilaa veivät hygienia- ja terveystarvikkeet ja etäkonttorin perustarpeet. Vaatteita pakkasin vain vähän.

Aloitin matkan itseeni Balilta, koska olen aina halunnut matkustaa sinne.

Ensimmäiset viikot olivat kuin siirtymäriitti. Minusta tuntui kuin olisin ollut kuljetushihnalla terminaali A:sta terminaali B:hen.

Kukaan ihminen ei ole aina itsevarma ja hyvällä päällä. Alussa jäädyin välillä miettimään: mitä olen oikein tekemässä, miksi edes olen täällä? En kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka jää pahaan oloon piehtaroimaan. Olo helpotti, kun menin ihmisten joukkoon.

Etukäteen pelkäsin, että kaikki muut ulkomaalaiset ovat täällä nuoria. Näin voikin ehkä olla rannikon menomestoissa, mutta täällä sisämaassa Ubudissa on paljon keski-ikäisiä elämänsä etsijöitä.

Päivissäni ei ole mitään ohjelmaa. Nousen auringon mukaan seitsemään mennessä, kun sammakot kurnuttavat riisipellossa. Päätän aamulla sään mukaan, mitä teen. Sateella en lähde majapaikastani mihinkään, vaan luen kirjoja tai katselen Netflixiä. Poutapäivänä otan moottoripyörän alle ja lähden ajelemaan kaupunkiin. Sosiaalisena ihmisenä olen löytänyt helposti juttuseuraa. Keskustelu lähtee luontevasti liikkeelle, koska lähes kaikki ovat samalla tavalla välitilassa.

Reissun pahin hetki oli, kun sairastuin vatsatautiin. Olin kolme päivää sängyn pohjalla. Onneksi asuntoni isäntäperhe auttoi minua. Täällä vatsatautiin annetaan kookospähkinä, jonka maito imetään pillillä. Se auttaa nestevajaukseen. En pelkää sairastumista enkä liikennettä, joka on täällä aivan älytön. Olen tullut tänne elämään enkä pelkäämään kuolemaa.

Olen miettinyt paljon, miten valkoisen keski-ikäisen suomalaisen naisen ajatellaan elävän, mikä on sopivaa käytöstä ja mikä ei. Opettelen erottamaan omat toiveeni, haluni ja näkemykseni siitä, mitä muut ihmiset ja yhteiskunta ovat asettaneet harteilleni. Jos en halua pestä pyykkiä, on ihan ok viedä vaatteet pesulaan.

Jos olen tanssinut koko päivän, minun ei tarvitse vastapainoksi tehdä töitä. Ruokaa en ole tehnyt kertaakaan tänne tuloni jälkeen. En kaipaa Suomesta juuri muuta kuin saunaa ja eniten tietysti läheisiä ja perhettä. Onneksi voin ottaa videoyhteyden heihin.

Rakas ystäväni sanoo, että rohkeus on rehellisyyttä itselle. On rohkeaa tehdä sitä, mitä haluaa ja minkä kokee merkitykselliseksi. En koe olevani rohkea, mutta pyrin olemaan itselleni rehellinen.”

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 06/2023.