Aivoissa näkyi jotain, mikä vaati lisätutkimuksia. Kesällä 2001 Sanna-Leena Perunka yritti maata paikoillaan magneettikuvauksen kuvausputkessa. Kun varjoaine levisi kanyylin kautta kehoon, hän tunsi paniikkikohtauksen tulevan. Onneksi kuulokkeissa soi The Rasmuksen F-F-F-Falling. Se rauhoitti.

Tuolloin 24-vuotias ampumahiihtäjä oli tuntenut mystistä kipua takaraivossa aina, kun oli flunssassa. Ter­veyskeskuslääkärin mukaan ei ollut syytä huoleen. Sanna-Leena kuitenkin tiesi, ettei kipu ollut normaalia. Äidin varaama yksityinen magneettikuvaus paljasti lopulta syyn.

Sanna-Leenalla oli aivokasvain. Alkuun ei tiedetty, oliko se pahanlaatuinen. Lääkärit pohtivat pari kuukautta, pitäisikö ottaa koepala. Sanna-Leena ei saanut nieltyä puuroakaan alas, koska epätietoisuus pelotti. Lääkärit päätyivät siihen, että kasvainta kannattaa seurata hetki.

– Muistan ajatelleeni, että jos elämäni oli tässä, olen saanut aika rikkaan elämän. Tuntuu kauhealta, että mietin noin 24-vuotiaana, Sanna-Leena sanoo nyt.

Toinenkin asia kirkastui.

– Ymmärsin, kuinka paljon rakastan urheilemista.

Lue lisää: "Aivokasvaimien jälkeen tuli vielä epilepsia"

Kaikki Rovaniemellä hiihtivät. Niin Sanna-Leenan lapsuudenperhekin: isä, äiti, sisko ja veli. Kun ystävä kokeili ampumahiihtoa, Sanna-Leena lähti mukaan.

Lukioikäisenä Sanna-Leena nappasi nuorten Euroopan mestaruuden.

Aivokasvain pani treenille stopin hetkeksi. Silti hän pystyi osallistumaan jo seuraavana talvena vuoden 2002 Salt Lake Cityn olympialaisiin.

Siellä joukkuelääkäri sanoi, että aikaa oli kulunut sen verran, että kasvainta uskalsi jo arvella hyvän­laatuiseksi. Se rauhoitti mieltä.

– Olen aika varma, että ilman kasvainta en olisi saanut draivia kokeilla, mihin yllän ampumahiihtäjänä.

Kasvain pieneni vuosi vuodelta. Aiemmin se saattoi muistuttaa itsestään flunssan aikana pienellä kivulla takaraivossa, mutta kymmeneen viime vuoteen se ei ole aiheuttanut kipua. Kasvain on hänen päässään tänäkin päivänä, mutta siitä ei ole haittaa.

Sanna-Leena nousi palkintokorokkeelle maailman­cupissa ja saavutti pistesijoja MM-kisoissa. Sitten polvi ja nilkka hajosivat. Kertaalleen leikatut säären sisäosat eli penikat kipeytyivät. Käteen tuli rasitusvamma.

– Rimpuilin kaksi vuotta ja odottelin tervettä kautta. Sitten oli pakko todeta, että paikat ovat niin rikki, ettei treenaamisessa ole enää järkeä.

Oli pakko ottaa tauko. Sanna-Leena ei tiennyt, että kausi 2005 jäisi hänen viimeisekseen.

– Haaveilin salaa pitkään, että palaan vielä urheilemaan leikkausten jälkeen.

Itku tuli lähes joka ilta lopettamisen jälkeisenä vuonna. Kuka hän oikein oli, kun ei ollut enää urheilija? Kehokin aiheutti murheita. Polveen sattui välillä joka askeleella, ja liikuntakyvyn menettäminen pelotti. Lyhyessä ajassa polvi leikattiin neljästi ja käsi kerran.

Sanna-Leena alkoi opiskella luokanopettajaksi Rovaniemellä. Hän oli 28-vuotias. Opinnot olivat pelastus.

– Oli onni, että piti jaksaa mennä kouluun. Opiskelu vei ajatuksia pois urheilusta. Se oli parasta terapiaa.

Kurinalaisen urheilijaelämän jälkeen hän saattoi ensimmäistä kertaa viettää uuttavuotta juhlien. Hän myös lopetti seitsemän vuoden karkkilakon.

Vuoden opiskelujen jälkeen Sanna-Leena tajusi, ettei polvesta tule enää polvea. Urheilu-ura oli ohi.

– Tuntui pahalta luopua unelmista ja elämäntavasta.

Surutyössä auttoi se, että Sanna-Leena sai valmentaa nuoria ampumahiihtäjiä. Hän valmistui vuonna 2010, muutti Espooseen ja aloitti luokanopettajan työt.

Sanna-Leena kantoi sohvaa veljensä kanssa, kun selkäkipu iski. Se oli välilevyn pullistuma, ja hän sai pari kuukautta sairauslomaa. Opettajan työtä oli takana vuosi.

Elämä ei palannut normaaliksi. Hän alkoi kärsiä jatkuvista hermokivuista lantiossa ja jalassa. Hermo oli kiinni arpikudoksessa. Se oli mahdollisesti muodostunut pari vuotta aiemmin, kun hän oli kaatunut lumisilla portailla. Arpikudoksen venyminen tuotti polttavaa kipua.

– Etsin parhaan lääkärin, jotta ei tarvitsisi arpoa, mitä voi tehdä. Hän sanoi, että kyllä minut vielä työkykyiseksi saadaan. En uskonut pätkän vertaa, että niin käy.

Elämä oli pakko laittaa tauolle. Alkuun ei voinut edes istua. Seisominen sattui. Kävely oli vaikeaa ja hidasta. Oli pakko opetella ottamaan apua vastaan.

Sanna-Leena oli lopulta sairauslomalla kaksi vuotta.

– Ennen minä olin se, joka auttoi kavereita muutoissa. Nyt oli pakko soittaa veljelle, että käytkö ruokakaupassa, kun en itse pääse postilaatikkoa pidemmälle.

Elämä tuntui surulliselta.

Neulomisestakin tuli jännetupintulehdus.

– Se oli tosi pelokasta ja epävarmaa aikaa. Ajelehdin ja kävin erilaisilla lääkäreillä ja useissa leikkauksissa.

Pikkutyttönä Sanna-Leena luki fysioterapeuttiäidin työpaikalla positiivisia mietelauseita, jotka äiti oli kiinnittänyt seinälle. Äiti yritti aina kääntää asiat paremmin päin, oli iloinen ja hymyilevä eikä ikinä valittanut.

Sanna-Leena oppi äidiltään myönteisen elämänasenteen. Vaikeat kokemukset ovat paitsi ottaneet myös antaneet: ne ovat tehneet nöyräksi. Pienet ongelmat eivät oikeastaan edes ole ongelmia.

– Sain aluksi hermolääkkeistä näppyjä naamaan. Aiemmin olisin luultavasti tuskaillut, mutta siinä tilanteessa en kauheasti miettinyt niitä.

Samaan aikaan kun Sanna-Leenan hermokivut alkoivat, hänen äitinsä sairastui vakavasti.

– Kivut olivat siinä mielessä siunaus: koska olin sairauslomalla, sain viettää äidin kanssa paljon aikaa ennen kun hän menehtyi.

Äiti ja tytär kävelivät kumpikin hissukseen, viettivät rauhallista arkea ja aikaa mökillä. Äiti oli auttanut Sanna-Leenaa tämän vammojen kanssa. Nyt oli tyttären aika miettiä, mistä äiti tulisi iloiseksi.

– Omaa tilannetta ei viitsinyt surra, koska äidillä oli asiat paljon pahemmin. Olen kiitollinen, että sain auttaa äitiä – ja vain olla hänen kanssaan.

Vaikeina hetkinään Sanna-Leena on muistellut aikaa, jolloin pelkäsi, että aivokasvain on pahanlaatuinen. Hän tunsi silloin sekä valtavaa pelkoa että elämänhalua. On hän silti joskus miettinyt, miksi uusikin ammatti vietiin häneltä pois.

Tänä vuonna Sanna-Leena on pystynyt tekemään täysi­päiväisesti töitä ensi kertaa sairausloman jälkeen. Siitä on nyt lähes kuusi vuotta.

Sairausloman jälkeen Sanna-Leena alkoi tehdä opettajan sijaisuuksia pari kertaa viikossa.

– Heräsin siihen, että miten ihmeessä olin jaksanut henkisesti olla vain kotona neulomassa niitä pipoja.

Toinen etappi oli, kun häntä pyydettiin ampuma­hiihtokommentaattoriksi televisioon. Kipujen takia hän ei voinut istua pitkään, mutta tätä työtä tehtiin seisten.

Vuonna 2016 Sanna-Leena opiskeli urheilutoimittajaksi Laajasalon opistossa. Ensimmäistä kertaa jokin asia tuntui yhtä innostavalta kuin urheileminen. Mitä jos tämä ala olisi löytynyt jo nuorena? Hänen ei olisi tarvinnut aloittaa uutta uraa nelikymppisenä.

– Olen saanut elää erilaisia elämiä. Jotkut ikäiseni ovat olleet 20 vuotta samalla alalla tai jopa samassa työssä.

Uuden aloittaminen on opettanut Sanna-Leenalle, että hän on sopeutuvainen ihminen. Hän tietää kokemuksesta, että vaikeistakin asioista voi selviytyä. Uusissa asioissa on aina hyviäkin puolia.

Hän ei ole päässyt kivuista, mutta pystyy elämään niiden kanssa. Ne ovat harventuneet ja heikentyneet.

– Olen kiitollinen ja onnellinen elämästäni nyt. Jotkut taistelevat paljon pahempien sairauksien kanssa.

Arki vaatii joskus suunnittelua. Jos aamulla on kipuja, hän ottaa ehkä lisää lääkkeitä ja nukkuu päivän tai kirjoittaa makuuasennossa, koska ei voi istua pitkään. Yrittäjä voi onneksi määritellä työasentonsa ja -aikansa itse.

Sanna-Leena ei voi liikkua kuten haluaisi. Hiihto onnistuu ehkä kerran viikossa. Hän käy hitailla lenkeillä ja nauttii joka kerta niin, että tuntuu. Elämässä tärkeintä ovat arkiset asiat: ystävät, perhe, koti, ulkoilu – ja tietenkin terveys.

– Elämässäni ei tarvitse olla loistokkuutta tai erikoisuutta.

Pelko pahanlaatuisesta aivokasvaimesta opetti Sanna-­Leenalle, että on onni saada elää ihan tavallista elämää. Samoin se, kun pahimpien kipujen aikana ei voinut tehdä tavallisia asioita.

Arki onnistuu hermokipulääkkeiden avulla. Ensimmäiset lääkkeet aiheuttivat turvotusta ja ehkä painajaisiakin. Nykyisistä ei ole juuri tullut sivuvaikutuksia.

Lääkkeiden takia Sanna-­Leena on kuitenkin joutunut luopumaan ajatuksesta, että saisi oman lapsen. Niitä käyttäessä ei saa tulla raskaaksi.

Sanna-Leena on nyt 43-vuotias. Äitiydestä luopuminen on välillä ollut surullista ja vaikeaa. Kun kolme ystävää sai lapsia yhtä aikaa, tuntui aluksi siltä, että puhuttiin vain vauvoista. Se vähän riipaisi, vaikka Sanna-Leena iloitsi ystävien puolesta. Onneksi hän on itsekin saanut kokea onnea lapsista.

– Eräässä suhteessani olin kolmen ihanan pienen tytön äitipuoli. Sain tuntea rakkautta heitä kohtaan ja elää perhe-elämää. Siskoni lapset ovat myös rakkaita. Olen toteuttanut hoivaviettiä heidän kanssaan.

Sanna-Leena suhtautuu lapsettomuuteen samalla nöyryydellä kuin muihinkin vaikeuksiin: asialle ei vain voi mitään. Ennen hermokipuja lapsi ei sopinut silloiseen parisuhteeseen. Pahimpien kipujen aikana asia ei ollut päällimmäisenä mielessä. Hänen olisi ehkä ollut mahdollista pitää lääkkeistä taukoa ja yrittää raskautta. Silloin ei ollut sopivaa kumppania.

Sanna-Leena erosi neljä vuotta sitten. Viimeiset neljä vuotta hän on ollut sinkku tai tapailusuhteissa.

– Tämä on mennyt minulla vähän väärinpäin. Olen ollut useissa pitkissä parisuhteissa nuorempana, mutta nelikymppisenä olen ollut sinkku.

Sinkulla on vapaat kädet ja hän saa tehdä, mitä ja milloin haluaa. Enimmäkseen Sanna-Leenasta tuntuu kuitenkin siltä, että ihminen on tehty jakamaan elämä jonkun toisen kanssa. Onneksi moni kaverikin elää yksin.

– Nelikymppisenä on sinut itsensä kanssa, tietää mikä on hyväksi itselle eikä muuta itseään toisen takia.

Sanna-Leena miettii, että välillä Tinder-markkinat tuntuvat pyörivän turhankin tehokkaasti. Nykyään lähdetään helposti katsomaan, olisiko joku toinen sittenkin kiinnostavampi. Ihan kuin yhteen ihmiseen olisi aiemmin tutustuttu pidempään?

Sanna-Leena ei halua määritellä tämänhetkistä parisuhdetilannettaan. On silti selvää, mitä hän haluaa.

– Tämän ikäisenä haluan olla vain sellaisessa suhteessa, jossa olen parhaimmillaan loppuun asti. Rima on siis korkealla. En ole etsinyt ihmemiestä vaan ihmistä, joka sopii minulle ja minä hänelle.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 15-16/2019.