"Vuonna 2004 sairastuin masennukseen. Olin tuolloin nuori toimittaja, ja minulla oli kova tarve näyttää, että pärjään. Tein töitä enemmän kuin muut. Kerran sitten romahdin tietokoneen äärellä kesken työpäivän. En tunnistanut silloin, kuinka väsynyt olin ollut. Minulla diagnosoitiin vakava masennus. Se oli ensimmäinen burn­outini. Tarvittiin vielä toinen, ennen kuin tein elämäntapamuutoksen.

Toinen romahdus tuli vuonna 2011. Nousujohteinen ura lifestyle-lehden toimituspäällikkönä sai jäädä, ja irtisanouduin siltä istumalta. Olen herkkä ja pehmeä ja huomasin, ettei silloinen kova työkulttuuri sopinut minulle. Samalla päätimme muuttaa perheeni kanssa Helsingistä Tampereelle ja palata takaisin juurillemme. Tuo muutos oli hyppy tuntemattomaan: en tiennyt, mitä alkaisin tehdä."

Molemmat mummoni ja äitini ovat olleet kovia tekemään käsitöitä. Minullakin on luontainen taipumus niiden tekemiseen, ja opin neulomaan ja virkkaamaan jo ennen kuin menin kouluun.

Kun odotin esikoistani, huomasin, että on olemassa muutakin kuin markettilankaa. Kun sain käsiini ensimmäisen hyvän langan, se oli menoa. Neulemaailmasta löytyy jatkuvasti uusia kiinnostuksen kohteita. Esimerkiksi optimaalisen puikon ja langan yhdistelmän löytäminen on taitolaji.

Kun olimme muuttaneet Tampereelle, sain idean perustaa lankakaupan. Laitoin Kerä-lankakaupan pystyyn muutamassa kuukaudessa. Olen aina ollut nopea toteuttamaan ideani.

Lankakaupan pitäminen oli tärkeä ja opettavainen kokemus. Loin tärkeitä suhteita eri lankatoimittajiin ja opin kaiken langoista. Kerän ytimessä oli myös tiivis yhteisö ja lauantainen neulekerho, jonka jäsenten kanssa pidän edelleen yhteyttä.

Kauppiasaikoina olin kuitenkin henkisesti ja taloudellisesti lujilla. Tuolloin syntyi toinen lapseni. Vauva kulki mukanani töissä.

Noihin aikoihin isäni, tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, sai aivoinfarktin. Se oli rankka paikka minulle. Olin tottunut remontoimaan ja puuhaamaan isäni kanssa, ja yhtäkkiä hän ei voinut tehdä enää mitään. Oloni oli riisuttu.

Isäni sairastumisen jälkeen kävi myös ilmi, että masennuksen sijaan sairastankin kaksisuuntaista mieliala­häiriötä, jossa vaihtelevat maaniset kaudet ja masennusjaksot.

Päätin myydä Kerän, kun olin pyörittänyt sitä neljä vuotta. Minua oli jo pitkään kiinnostanut palata luovalle alalle. Halusin kirjoittaa ja valokuvata.

Olin tutustunut kaupassani Sini Krameriin, jota pyysin ensin avustamaan ideoimaani suomenkieliseen käsityölehteen. Yhdessä sitten tuumimme, että tekisimme julkaisun englanninkielisenä ja suuntaisimme suoraan kansainvälisille markkinoille.

Vuonna 2016 syntyi Laine, josta tuli nopeasti kansainvälinen menestys. Siinä missä on jo pitkään povattu printin kuolemaa, me halusimme perustaa paperisen käsityölehden, joka olisi visuaalisesti näyttävä. Kansainvälisesti käsityöala on massiivinen bisnes.

Minua on siunattu parhaalla mahdollisella yhtiökumppanilla. Sini on kuin sisar, perheenjäsen. En osaisi kuvitella enää meneväni töihin isoon yritykseen. Ei olisi oikein työnantajallekaan, että olisin masennuskausina puolitehoinen, jos sitäkään.

Olen ehtivä ja toimelias, ja on ollut opettavaista huomata, että toisinaan en jaksa tehdä töitä kuin muutaman tunnin päivässä.

Masentuneena olen fyysisesti väsynyt, mutta kärsin univaikeuksista. Saatan tiuskia läheisilleni, mikä inhottaa minua ja ruokkii pahan kierrettä. Onneksi minulla on muutama läheinen ystävä, jotka tukevat ja ymmärtävät minua. En silti halua kuormittaa läheisiäni sairaudellani.

Masennuskausina auttaa tieto, että pimeät jaksot ovat aina menneet ohi. Elämässä pitävät kiinni lapset, puoliso, koirat ja kissat. En esimerkiksi tulisi toimeen ilman eläimiä, vaikka olen allerginen niille.

Hypomaniakausina meno saattaa olla korkealentoista, mutta en ole koskaan tehnyt mitään tyhmää. Oloni on energinen ja luova. Saatan ideoida viisi uutta julkaisua tai taidenäyttelyn. Tarvitsen silloin vain vähän unta ja teen helposti 15-tuntisia työpäiviä.

Jossain vaiheessa maniakausi kääntyy sitten päälaelleen. Pieni mania on kiva tunne, mutta kun sitä jatkuu pitkään, oloni on kuin joku ampuisi minua muovisilla nuolilla päähän.

En häpeä sairauttani, ja avoimuudellani haluan antaa diagnoosille kasvot. Sairaudesta huolimatta elämässä voi silti saada paljon aikaan ja tehdä asioita.

Ikä ja pitkä työura ovat tuoneet armollisuutta. Seitsemän vuotta kestänyt terapiajakso on sekin lisännyt itsetuntemusta. Nuorena toimittajana en luottanut itseeni, vaikka olinkin hyvä työssäni. Nykyisin en jaksa juurikaan välittää, mitä muut minusta ajattelevat. Luotan omaan kykyyni tehdä päätöksiä.

Tulevaisuudessa haaveilen tylsistymisestä. Haluan maata sohvalla tekemättä mitään. En muista, milloin olisin viimeksi tehnyt niin.

Haaveilen myös siitä, että joku ostaisi jonakin päivänä Laineen ja voisin keskittyä valokuvaamiseen.

Haaveilen myös siitä, että voisin jäädä eläkkeelle 45-vuotiaana ja ostaa talon Italiasta. Asuisin siellä ainakin puolet vuodesta – ehkä sitten kirjoittaisin romaanin.”

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.