Kukko kiekuu pihakanalassa. Tuulen huminan ja linnunlaulun lisäksi se on ainoa ääni, joka rikkoo hiljaisuuden vanhemman rikoskonstaapelin Kristiina Mikkilän pihapiirissä. Hän asuu pääkaupunkiseudun läheisyydessä hirsitalossa kirjaimellisesti keskellä metsää.

Aurinko paistaa niin, että häikäisee. Kristiina sujauttaa punaiset kumisaappaat terassilta jalkaansa. Hän kipaisee viemään kanoille ruokaa ja keräämään tuoreet munat.

Idyllinen miljöö on täydellinen vastakohta Kristiinan arjelle. Hän työskentelee Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä eli niin sanotussa murharyhmässä. Kolme viime vuotta Kristiina on ollut osa kuolemansyyntutkintaryhmää, jossa hän selvittää kolmen kollegansa kanssa ihmisten kuolemia.

Helsingissä poliisille tulee vainajatehtäviä keskimäärin neljä vuorokaudessa. Osa kuolemista on luonnollisia, osa ei. Poliisi menee tapahtumapaikalle, tutkii vainajan ja olosuhteet sekä puhuttaa mahdollisia osallisia.

Kristiina kohtaa useita vainajia jokaisessa työvuorossaan. Vastaan tulee surullisia kohtaloita, myös itsemurhia. Toimenkuvaan kuuluu suruviestien vieminen omaisille.

Työ kuulostaa hyvin raskaalta.

”Poliisin työssä jaksaminen on varmasti osin luonnekysymys. Se vaatii tietynlaista kovuutta ja mielenlujuutta. Ja kaikkeen todella tottuu, tietyllä tavalla jopa kuolemaan. Raskaampaa on kuolinviestien vieminen ja omaisten surun kohtaaminen”, Kristiina sanoo.

”Olen luonteeltani aika huoleton ja pyrin elämään hetkessä. Ajattelen, ettei mikään asia parane murehtimalla. Poliisina asioita ei yksinkertaisesti voi jäädä murehtimaan.”

Poliisiksi Kristiina Mikkilä päätyi sattumalta. Espoosta kotoisin oleva nainen haki omaa urapolkuaan, teki opettajan sijaisuuksia ja reissasi maailmalla. Opettajan ammatti ei kuitenkaan tuntunut täysin omalta, ja hän päätti hakea poliisikouluun. Hän on aina urheillut paljon, joten ammatin fyysinen vaativuus ei arveluttanut.

Kristiina valmistui poliisikoulusta vuonna 2006. Kolme vuotta myöhemmin hän hakeutui työkiertoon murharyhmään ja hyvin pian hänelle tarjottiin sieltä vakituista virkaa. Ryhmässä työskentelee muitakin naisia, mutta aloittaessaan Kristiina oli virkaiältään nuorimmasta päästä.

Kuoleman parissa työskentelevältä poliisilta vaaditaan sekä kylmäpäisyyttä että lämmintä sydäntä, inhimillisyyttä ja empatiaa. Ja tilannetajua.

”Koskaan ei voi tietää, miten vainajan omaiset reagoivat kuolinviestiin, joten tilanteessa pitää osata luovia. Usein läheiset haluavat kertoa kuolleen elämästä. Tärkeintä on olla läsnä siinä hetkessä. Olemme paikalla niin kauan kuin tarve vaatii. Vaikka olisi kiire seuraavaan paikkaan, se ei saa näkyä.”

Ammatillinen rooli auttaa hallitsemaan omia tunteita kiperillä hetkillä.

”Poliisikin saa liikuttua mutta mielestäni ei itkeä. Me teemme työtämme, ja kyse on omaisen surusta. Välillä tilanne on silti käsinkosketeltavan surullinen ja olen joutunut nieleskelemään. Esimerkiksi kätkytkuoleman jälkeen tuska on kodeissa niin voimakkaasti läsnä.”

Kristiina pyrkii sulkemaan työasiat mielestään, kun hän painaa työpaikkansa oven kiinni. Se on hänestä ainoa tapa kyetä tekemään poliisin työtä.

”On kuitenkin tapauksia, jotka menevät myös kokeneella poliisilla ihon alle ja joita mietin vielä, kun ajan töistä kotiin. Usein niissä on osallisena lapsi.”

Koko Suomea järkytti 8-vuotiaan Vilja Eerikan murha kymmenen vuotta sitten. Kristiina Mikkilä toimi rikoksen päätutkijana ja vei kuolinviestin tytön äidille äitienpäivänä. Hän oli mukana tiara päässä kuolleen lapsen ruumiinavauksessa, kuulusteli tekijöitä ja hoiti teon rekonstruktion.

”Tapaus oli ainutlaatuisen surullinen. Opin kuitenkin jo murharyhmään tullessa, että taitava dekkari suhtautuu kaikkiin ihmisiin objektiivisesti riippumatta siitä, mitä he ovat tehneet. Kuulusteluihin ei voi ottaa tunteita mukaan.”

Asiallinen ja inhimillinen suhtautuminen epäiltyyn sekä tekijän mielenmaisemaan sukeltaminen ovat myös parhaita tapoja saada asiat selvitettyä. Tekoa ei silti kuulu ymmärtää tai hyväksyä.

Vilja Eerikan murhaa tutkiessa Kristiina mietti, miten voi olla mahdollista, että joku tekee lapselle niin. Hän kysyi monta kertaa hiljaa mielessään, miksi. Rikos olisi hänen mukaansa ollut estettävissä lastensuojelun keinoin.

”Kyse ei ollut pelkästään murhasta vaan sitä oli edeltänyt pitkä kaltoinkohtelu. Muistan hämmentyneeni siitä, miten etenkin äitipuoli kertoi teosta kuin arkipäiväisestä asiasta. Täysin ilman tunteita. Muistan tämän tapauksen työuraltani ikuisesti.”

Vaikka poliisi ei ole sosiaaliviranomainen, kriisityöntekijä tai terapeutti, Kristiina kokee olevansa usein myös sellaisen roolissa. Hän pyrkii osaltaan huolehtimaan, että omainen pärjää ja ohjaa kriisin kohdanneet avun piiriin.

Osa omaisista soittelee poliisille paljonkin läheisen kuoleman jälkeen. Joskus omaisten kanssa syntyy pitkäkestoinen yhteys.

”Vilja Eerikan äidin kanssa soittelimme aikanaan paljon. Minulla oli tapana soittaa hänelle kerran vuodessa. Koin sen tärkeäksi. Samoin muistan tapauksen, jossa mustasukkainen mies tappoi nuoren naisen. Olimme pitkään yhteydessä naisen lämminhenkisen perheen kanssa.”

Kristiina Mikkilä ymmärtää yleisön kiinnostuksen poikkeuksellisiin rikoksiin. Hän toivoo silti, ettei tapauksilla mässäiltäisi mediassa. Omaisten surua tulisi kunnioittaa.

Kyynistymistä ei voi eikä kannatakaan Kristiinan mukaan poliisin työssä kokonaan estää.

”Kyynisyys on myös suojahaarniska, joka auttaa jaksamaan. Aloittaessani murharyhmässä huomasin muutamasta kollegasta, että kyynistyminen voi myös saada liikaa valtaa. Silloin päätin, etten halua minulle käyvän samoin. Jos mikään elämässä ei tunnu miltään, jäljellä ei ole enää mitään.”

Usko ihmisten hyvyyteen on välillä koetuksella, hän myöntää. Toisaalta pahuuden kohtaaminen avaa silmät uudella tavalla myös hyvyydelle.

Omat ongelmat tuntuvat usein vähäisiltä työssä kohdattujen kohtaloiden rinnalla. Se ei kuitenkaan ole vain hyvä asia.

”Aina ongelmia ei ole viisasta vertailla. Jokaisen huolet ovat yhtä oikeutettuja ja omassa mittaluokassaan tärkeitä, eikä niitä tule lakaista maton alle vain, koska aina jollain on huonommin. Tämä työ vaatii tasapainottelua oman mielen kanssa.”

Muovaako poliisin työ ihmistä vai hakeutuuko siihen tietynlaisia ihmisiä? Sekä että, Kristiina Mikkilä uskoo. Hän sanoo olevansa nykyisin entistä enemmän erakko.

”Olen työssäni koko ajan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Empatialaarini tyhjenee työpäivän aikana, ja ikävien keikkojen jälkeen oma takki on aika tyhjä. Sen vastapainoksi tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa.”

Hän ei usko, että tarve liittyy vain poliisin ammattiin vaan kaikkiin töihin, jotka vaativat intensiivistä läsnäoloa ja joissa on haastavia vuorovaikutustilanteita.

Omaa rauhaa Kristiina on löytänyt muuttamalla maalle vuosi sitten.

”Kaupungissa minun oli vaikea rauhoittaa mieltäni. Nyt metsä on tässä, ja kutsun sitä terapiahuoneekseni. Vietän kaiken mahdollisen ajan ulkona. Se on minun tapani nollata ja palautua työstä.”

Vapaa-ajallaan Kristiina Mikkilä vaeltaa rinkka selässä, keittää nokipannukahvit nuotiolla, meloo kajakilla meren saareen ja nukkuu yön kallioluodolla. Viime syksynä hän suoritti metsästäjätutkinnon.

”Minulle metsästys on luonnon kunnioittamista ja arvostamista. Se on eettinen tapa hankkia puhdasta ravintoa. Metsälle mennään nöyränä pyytämään, ei ottamaan.”

”Saaliiksi päätyneet riistaeläimet ovat saaneet elää hyvän elämän. Usein metsästämistä kritisoivat eniten ne, jotka ostavat lihansa tehotuotettuna kaupasta. Takapihallani on hirvi- eläimille nuolukivi ja runsaslumisina talvina kauraa.”

Kolmisen vuotta sitten Kristiina otti virkavapaata ja kouluttautui eräoppaaksi. Lappi lumosi hänet, ja aiempi kaukokaipuu valkoisen hiekan ja turkoosin meren äärelle vaihtui tunturierämaarakkauteen.

”Opin Lapissa nauttimaan talvesta, jota en aiemmin voinut sietää. Nykyään vietän joka vuosi useita viikkoja Lapissa. Myös Pohjois-Norja on suosikkini.”

Omakotitalossa ja isossa tontissa riittää puuhaa. Kanala odottaa uutta maalikerrosta. Pitäisi asentaa liuskekiviä ja jatkaa heinäseiväsaitaa tontin rajalla. Lisäksi Kristiina viljelee pihallaan muun muassa perunoita, kurkkua, tomaattia, salaattia, yrttejä ja chiliä. Hänestä olisi hienoa osata olla enemmän ja enemmän omavarainen.

”Työ kuoleman parissa antaa päivittäin muistutuksen elämänlangan ainutlaatuisuudesta ja hauraudesta. Haluan tunnistaa kiireessäkin kauniit hetket, niistä rakentuu elämä. Ja olla kiitollinen hyvästä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2022.