”Kanit Hannu ja Anita ovat olleet meillä reilut kolme vuotta. Ne ovat helppohoitoisia ja vaivattomia, varsinkin kun niitä on kaksi. Ne viihtyvät keskenään. Kanit ovat vähän kissamaisia. Anita on sosiaalisempi kuin Hannu. Se on avoimempi ja rohkeampi. Naaraan tavoin se on myös aika määräilevä, mutta Hannu on oppinut pitämään puoliaan.

Hannu tuli meille kaksivuotiaana. Se oli aluksi todella arka, koska toinen kani oli kiusannut sitä. Nyt se on jo reipastunut niin, että sitä voi silittää ja se tulee ottamaan kontaktia.

Kanit pyörivät meillä vapaina. Niillä on häkki, missä ne käyvät vain syömässä. Kanit ovat öisin aktiivisia. Ne purevat pöydän- ja tuolinjalkoja ja saattavat tutkia, mitä sohvatyynyt pitävät sisällään. Sähköjohdot olen suojannut niin, etteivät ne pure niitä.

Kanit ovat hyvin sosiaalisia. Varsinkin jos itsellä on jotain syötävää, pian ilmestyy pieni naama kerjäämään. Juttelen kaneille koko ajan. Vaikka Hannu ja Anita eivät ymmärrä sanoja, ne ymmärtävät äänensävyjä ja kehonkieltä.

Parhaimpia hetkiä ovat ne, kun kotiin tullessani kaksi korvaparia piirtyy siluettina pimeässä, kun kanit tulevat vastaan. Tai kun lojun sohvalla, ja äkkiä kani ponnahtaa syliin. Jos olen väsynyt, saan kaneista voimaa. Kun eläintä silittää, se laskee stressitasoa.

Kun lapset olivat teini-iässä ja heidän kanssaan tuli kärhämää, kanit toimivat liennyttäjinä. Varsinkin tyttären kanssa meillä on paiskottu ovia. Riitoja liennytettiin siten, että jompikumpi lähestyi toista pupu sylissä. Tilanne suli hetkessä. Kumpikaan ei voinut enää olla vihainen.

Eläimet ovat opettaneet minulle elämän kunnioituksen. Kaikki viisaus ei ole ihmisen viisautta ja tietoa, vaan viisautta on paljon muuallakin, ja ehkä se viisaus on paljon arvokkaampaa.”

Kuvat ja video: Petri Mulari

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 5/2017.