Riikka Nieminen, 40, kokemusasiantuntija Espoosta:

”Venäjällä roihuava maastopalo sai elämäni raiteiltaan 2006. Savupilvet ulottuivat Etelä-Suomeen asti. Sain pahoja astmaoireita: hengitystiet menivät tukkoon ja yskin melkein keuhkoni pihalle.

Kylkiluiden rustoliitos tulehtui ja kipeytyi. Kipu rinnassa hoidettiin huonosti, ja se kroonistui. Jatkuva kipu aiheuttaa tasapaino-ongelmia.

Olin tuolloin töissä myymäläpäällikkönä valokuva­laboratoriossa. Elin nuoren naisen aktiivista elämää. Valokuvasin ystävieni häitä ja harrastin käsitöitä ja akvarellimaalausta. Puolen vuoden sisällä kipu pakotti jäämään pois töistä ja jättämään rakkaat harrastukseni.

Sain pyörätuolin alle kolmekymppisenä, koska kroonisen kivun vuoksi pystyssä pysyminen sattui ja vei voimia. Pääsin ulos vain taksilla, yhdeksän kertaa kuussa.

Krooninen kipu altistaa masennukselle. Vuonna 2010 minäkin vajosin synkkyyteen. Masennukseen liittyi psykoottisia oireita. Tuntui, ettei millään ollut mitään väliä. En enää kyennyt itkemään.

Vahingoitin itseäni. Revin irti varpaankynsiäni. Kun kävelin, verillä olevat varpaani hankasivat kengänkärkiin. Lohdutti, ettei se kipu ollut ikuista. Rintaani sattui jatkuvasti.

Olin jyrkkä ja tuomitseva. Näin kaikessa huonoa. Kerroin ongelmistani hoitajilleni, mutta minua ei otettu vakavasti. Tämä pahensi asiaa.

Valmistelin itsemurhaa. Irtisanoin kaikki ihmissuhteeni. Erosin avomiehestäni ja katkaisin välit äitiini. Halusin varmistua, ettei kukaan tulisi minun ja kuoleman väliin. Kannoin mukanani lappua, jossa luki miten toimia, kun olen kuollut.

Lue myös: Markku uupui töissä ja masentui: "En osannut sanoa ei enkä pyytää apua"

Muut eivät tajunneet, kuinka huonosti voin, koska näytin terveeltä. Päälläni oli puhtaat vaatteet, koska avustajani oli pessyt ne. Kun lähdin ulos, meikkasin.

Meikki ja vaatteet olivat naamio, joka antoi voimaa lähteä ulos ovesta. Halusin leikkiä edes hetken normaalia. En ollut uskottava potilas. Minulle sanottiin, että olet pärjäävän näköinen. Nauratkin! Hauskaa voi masentuneenakin olla hetken, mutta se ei poissulje kärsimystä.

En myöskään klassisesti maannut lamaantuneena sängyssä. Se johtui jatkuvasti jäytävästä kivusta. Oli pakko pysyä liikkeessä, koska muuten kipu olisi saavuttanut minut.

Kerroin hoitajilleni itsemurha-ajatuksistani. Sain lähetteen suljetulle osastolle. Minua ei kuitenkaan otettu sisään yhdellekään osastolle, koska olin vammainen. Huoneissa ei ollut tilaa apuvälineilleni eikä hoitajilla aikaa auttaa peseytymisessä ja pukemisessa.

Epätasa-arvoinen kohtelu herätti raivoa. Miten voi olla, että itsemurhaa hautova lähetetään yksin kotiin? Pääsin päiväosastolle, mutta öisin olisin voinut tehdä itselleni mitä tahansa. Tajusin, että minua tarvittiin epäkohdan korjaamiseen. Päätin, että laitan asian kuntoon.

Käänne parempaan tapahtui, kun aloin taas kokea itseni tarpeelliseksi. Minusta tuli vammaisaktivisti. Tuntui hyvältä, kun myöhemmin kävin kokemusasiantuntijana suljetulla osastolla ja tapasin naisen, joka käytti sähköpyörätuolia. Hän oli saanut hoitoa.

Lue myös: Pirkko Lahti: Kuka tahansa meistä voi masentua ja uupua

Kun kipuja oli ollut kymmenen vuotta, hain eläkettä. Menin lääkäriin tarkoituksella tukka sekaisin ja meikittä, risaisessa villapaidassa. Sain eläkepäätöksen heti.

Olisiko näin käynyt, jos olisin ollut oma itseni? Ehkä ei. Ulkoiseen olemukseen kiinnitetään aivan liikaa huomiota. Pitäisi kuunnella, mitä potilas sanoo.

Hieman yllättäen aloin hoitaa 3-vuotiasta kummilastani useana päivänä viikossa, myös öisin. Otin vastuuta pienestä ihmisestä, vaikka tarvitsin apua itsekin. Omat ongelmat unohtuivat. Lapsen kanssa piti mennä aikaisin nukkumaan ja syödä säännöllisesti. Leikkipuistossa käyminen oikeasti virkisti. Elintavoilla on valtava vaikutus mielialaan.

Opin kolmen vuoden terapiassa tunnistamaan tunteita. En ollut aiemmin tajunnut, että vihani on ­seurausta surusta ja pelosta. Enää edes kipu ei herätä minussa vihaa. Olen tyytyväisempi mielentilaani nyt kuin ennen kipuja. Hallitsen paremmin stressiä, eikä ahdistusta enää juuri ole. Olen äitini kanssa paremmissa väleissä kuin ennen sairastumistani.

Näiden kaikkien muutosten myötä paranin masennuksesta viisi vuotta sitten. Syön yhä pientä annosta mielialalääkettä, koska se auttaa kipulääkkeitäni toimimaan.

Masennus voi oireilla yllättävillä tavoilla. Ihminen saattaa raivota, ja muisti voi pätkiä. Tällaista käytöstä ei osata yhdistää masennukseen. Masennus ei tee ihmisestä huonompaa. Se on sairaus siinä missä muutkin.”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 2/2020.