”Kun ostin mieheni Henri Määtän kanssa nykyisen kotitalomme täältä Porvoosta, tiesin heti, että halusin pihatalliin hevosen. Henri ei onneksi ollut vastaan, vaikka hänellä ei ollut hevosista kokemusta.

Suomenhevostamma Suvi oli 17-vuotias, kun se muutti meille neljä vuotta sitten. Ostimme tamman Helsingin Tuomarinkylän ratsastuskoulusta, jonne se oli liian reipas.

Nuorena Suvi oli ollut mahdoton: se puri ja potki. Nykyään Suvi on kiltti ja hyvin koulutettu. Se on työmyyrä, joka vetää välillä koko perhettämme kärryissä. Olen hypännyt sen kanssa esteitäkin, mutta ojien ylitystä Suvi hiukan pelkää.

Suvilla oli kaverina ensin suomenhevonen Aatu, mutta kun se lähti uudelle omistajalleen, aloimme etsiä Suville uutta seuramiestä. Lumenvalkeaan shetlanninponi Kariin ihastuin jo kuvan perusteella.

Myös Suvi ihastui heti Kariin. Kaverukset asuvat vierekkäisissä karsinoissa, ja niistä on tullut erottamattomia. Laitumella ne vartioivat vuorotellen toistensa unta tai kiehnäävät kylki kyljessä. Tyypillisen shetlanninponin tapaan Kari tosin välillä karkaa omille teilleen.

Monilla on mielikuva, että hevosten ylläpito on kallista. Me säästämme paljon siinä, että Suvi ja Kari asuvat täällä kotitilalla. Rahaa menee lähinnä heinään ja kivennäiseen sekä kengittäjään, joka käy meillä yhdeksän viikon välein.

Olen huomannut, että tallilla puuhastelu on paras tapa tyhjentää pää. En mieti ollenkaan Urheiluruudun käsikirjoituksia, kun ratsastan Suvilla tai käyn taluttamassa Karia.

Hevoset ovat opettaneet empaattisuutta ja lähimmäisen kunnioitusta. Samoja arvoja haluan välittää kaksivuotiaalle Mio-pojalleni, joka touhuaa jo tottuneesti Suvin ja Karin seurassa.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 1/2019.