Eeva

Raakel Lignell: ”Nuoruuden parisuhde oli viedä hengen”

Raakel Lignell: ”Nuoruuden parisuhde oli viedä hengen”
Raakel Lignell kertoo tositapahtumiin perustuvassa kirjassaan nuoruuden väkivaltaisesta parisuhteesta, joka oli viedä häneltä hengen. Kirjoittaminen vapautti hänet häpeästä, jota hän ei ollut ymmärtänyt kantaneensa kaikki nämä vuodet.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 8.3.2020

Puolitoista vuotta sitten Raakel Lignellin kalenterissa oli pitkästä aikaa tilaa. Suurperheen lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omilleen, kuopuskin lähti armeijaan. Myös työrintamalla oli hiljaista.

Oli aika toteuttaa pitkään mielessä muhinut ajatus palaamisesta nuoruusvuosiin ja kirjoittaa kokemus väkivaltaisesta parisuhteesta ulos itsestä. Raakelille tuli pakottava tarve, että nyt se oli tehtävä.

”Pyrin välttämään jälkiviisastelua ja sievistelyä. Päätin olla alttiina ja uskaltaa olla se, mikä minä olin ollut ja mitä olin tuntenut. Tällaista tarinaa ei voi kertoa silotellusti.”

Raakel haluaa kertoa oman kokemuksensa senkin takia, että vakavasta asiasta pitäisi puhua enemmän julkisesti.

”Liian moni kärsii lähisuhdeväkivallasta, häpeää ja vaikenee.”

"Minuun tuli piru, että aivan varmasti teen kirjani valmiiksi. Näistä asioista pitää puhua, eikä vain istua kilttinä ja hiljaa kotona."

Kirjoitusprosessiin mahtui epäilyksen hetkiä. Raakel kyseli itseltään, miksi ja kenelle hän tarinan kertoo.

Pahimman notkahduksen aikana Raakel sattui näkemään televisiosta dokumentin ihailemastaan ruotsalaisesta laulajasta Josefin Nilssonista, jonka väkivaltainen poikaystävä, tunnettu ruotsalainen näyttelijä, pahoinpiteli rajusti.

Vammojen aiheuttama lääkekierre johti lopulta Josefin Nilssonin kuolemaan 46-vuotiaana.

Dokumentti herätti kohua ja aiheutti Ruotsissa mittavan julkisen keskustelun lähisuhdeväkivallasta.

”Juuri kun ajattelin, että työstämäni tarina ei kiinnosta ketään, näin dokumentin. Minuun tuli piru, että aivan varmasti teen kirjani valmiiksi. Näistä asioista pitää puhua, eikä vain istua kilttinä ja hiljaa kotona. Lastaan ei voi suojella kaikelta.

Tiivis yhteisö

Raakel kasvoi helluntailaisessa perheessä Mikkelissä. Uskonnollinen yhteisö oli tiivis.

”En ole koskaan kokenut hengellistä painostusta vanhemmiltani. Yhteisössä taas oli naurettaviakin piirteitä. Olipa ideologia mikä tahansa, niin on tyypillistä, että on pienet kuppikunnat ja siellä ihmisen raadollisuus näkyy.”

Raakel ei voinut sopeutua esimerkiksi siihen naisen rooliin, minkä helluntailaisuus tuohon aikaan tarjosi. Naisen olisi pitänyt olla hiljaa ja kuuliainen. Ajattelu oli mustavalkoista. Silti oman perheen sisällä tällaisia vaatimuksia ei koskaan ollut.

”En koe, että olisin traumatisoitunut helluntailaisuudesta tai olisin joutunut hunningolle sen takia.”

Raakel kertoo, että hän jo pienenä tyttönä kyseenalaisti ja ihmetteli uskonnollisen yhteisön ajatuksia. Silti hän kasvoi sen keskellä ja myöntää, että lapsuuden ympäristöllä on ollut vaikutusta hänen elämäänsä.

”Olen marinoitu kaikessa synnissä ja syyllisyydessä. Minun on helppo kokea syyllisyyttä, olen oikein hyvä siinä.”

"Monelle uskonto on olennainen osa elämää. Minä kunnioitan sitä, kunhan ei tehdä pahaa toiselle.”

Mikään asia ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. Uskonnolliseen yhteisöön liittyy myös kauniita muistoja. Kaikki Raakelin ystävät olivat helluntailaisia ja kesäleireillä oli hauskaa olla yhdessä.

”En tiedä, olenko syntyjäni heittäytyjäluonne, mutta helluntailaisuuden karismaattisuus on varmasti vahvistanut sitä. En kuitenkaan ole ollut koskaan ’huru-ukko-heittäytyjä’, vaan olen tehnyt sen omalla tavallani. Olen varmaan aika itsepäisillä geeneillä varustettu.”

Nuorena aikuisena Raakel otti täydellisen irtioton yhteisöstä ja hänen oli vaikea arvostaa senkaltaista uskonnollisuutta. Enää hän ei ajattele niin.

”Yhteisössä on paljon hyvää, ja monelle senkaltainen uskonto on olennainen osa elämää. Minä kunnioitan sitä, kunhan ei tehdä pahaa toiselle.”

Nykyisin Raakelin suhde uskoon on hyvin henkilökohtainen.

”Usko on minulle hiljainen asia, sille ei ole nimeä, enkä halua nimetä sitä. Minulla on vakaumus, mutta älä kysy mikä, koska en osaa vastata. Se on minulle voimavara, ei trauma.”

Raakel kasvoi uskonnollisessa perheessä, mutta ei kokenut hengellistä painostusta.

Yllätysraskaus

Vähän päälle parikymppisenä Raakel lähti Berliiniin opiskelemaan viulunsoittoa. Hän oli jo ehtinyt opiskella Sibelius-Akatemiassa ja soittaa Helsingin kaupunginorkesterissa.

Berliinissä tarjoutui mahdollisuus päästä yksityisopettajalle, joka lupasi pistää koko soittotekniikan uusiksi.

”Oli rajua opetella soittamaan uudestaan. Minun identiteettini oli kiinni soittamisessa, ja tavallaan menetin sen kokonaan.”

Vaikka Raakel oli ehtinyt matkustella, Berliinissä iski koti-ikävä. Hän lievitti sitä päivisin soittamalla viulua ja öisin juhlimalla. Tanssiklubit tulivat tutuiksi ja tequila virtasi. Satunnaisia miehiä tuli ja meni.

”Suurkaupungissa kukaan ei tiennyt, kuka minä olin ja siihen liittyi ajatus, että voin tehdä mitä vain. Mutta samalla se oli myös hyvin yksinäistä.”

Kirjassaan Älä sano että rakastat Raakel kertoo, miten eräänä iltana tuttuun tanssiklubiin käveli sisään komea tumma mies, uljas ja lihaksikas. Sellaista ylväyttä Raakel ei muistanut aiemmin nähneensä. Hän heittäytyi suhteeseen seikkailunhaluisena ja kevyesti.

Mies oli hurmaava. Hän hemmotteli ruusuilla ja samppanjalla.

Sitten yllätyksekseen Raakel huomasi olevansa raskaana. Vaikka hän oli ajatellut, ettei edes halua lapsia, hän oli pian lumoutunut ajatuksesta, että hänestä tulisi äiti. Unelma perheestä syntyi.

Vaikka mieskin aluksi ilahtui, hän alkoi pian osoittaa ailahtelevuutensa.

"Mies sai murrettua minun tahtoni. Minä menetin itsemääräämisoikeuteni. Olin aivan kädet levällään, että ota ja tee mitä haluat."

Fyysinen ja henkinen väkivalta alkoivat hiipiä suhteeseen pikkuhiljaa. Ensin mies suuttui yhtäkkisesti mitättömistä asioista. Kopautti Raakelia kaukosäätimellä käteen halutessaan katsoa urheilu-uutisia.

Mies raivosi ja huoritteli. Sulkeutui puhumattomaksi ja katosi öiksi. Tuli taas lähelle ja leperteli. Pyyteli anteeksi ja vannoi rakastavansa.

Arvaamaton käytös paheni aina vain.

Raakel voi suhteessa pahoin, mutta kerta toisensa jälkeen hän antoi anteeksi.

”Minun elämässäni anteeksi antaminen oli tavallaan itsestäänselvää, jos toinen pyytää anteeksi. Se juontaa varmaan lapsuuden helluntailaisuuteen, jossa synnin lisäksi armo ja anteeksianto olivat oleellinen osa uskontoa, ja ehkä sen takia minun oli henkisesti helpompi antaa anteeksi.”

Raakel voi suhteessa pahoin, mutta antoi kerta toisensa jälkeen anteeksi. Mies sai murrettua hänen tahtonsa.

Raivokohtaus

Raskaana ollessaan Raakel lähti Afrikkaan, Beniniin, tapaamaan miehen perhettä. Siellä selvisi, että mies käytti huumeita. Raivokohtauksen vallassa tämä hakkasi Raakelin henkihieveriin.

Tuona hetkenä Raakel ajatteli kuolevansa.

Miehen sukulaiset kuitenkin pelastivat tilanteen.

”En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä niin. Minä olin tilanteessa ja seuraavassa ja sitä seuraavassa, yhä enemmän siinä liemessä. Hirveintä on, että suhteessa oli myös hyviä hetkiä.”

Nyt Raakel näkee, kuinka salakavalasti mies sai murrettua hänen mielensä. Itse hän ei sitä tajunnut ollessaan kaiken keskellä.

”Minä halusin perheen. Minä en enää halunnutkaan olla yksin.”

Ennen miehen tapaamista ja raskautta Raakel oli ajatellut, että hän ei halua lapsia eikä sitoutua keneenkään.

”Mies sai murrettua minun tahtoni. Minä menetin itsemääräämisoikeuteni. Olin aivan kädet levällään, että ota ja tee mitä haluat. On vaikea ymmärtää, miksi ihminen jää suhteeseen, vaikka toinen tekee pahaa. Hän sai minut ajattelemaan, että en ansaitsekaan parempaa tai että jos minä osaan rakastaa oikein, hän ei enää ole sellainen eikä tällaista tapahdu.”

Raakel synnytti tyttären ja yritti rakentaa perhe-elämää yhteisessä kodissa Berliinissä.

Sitten tuli se viimeinen kerta. Mies löi, potki, riepotteli ja raiskasi. Raakel pakeni vauvan kanssa poliisilaitokselle. Silloin hän tiesi, että suhde oli tullut päätökseensä.

”Enää ei ollut kyse vain minusta, vaan lapsen pelastamisesta. Minä olin antanut liian monta kertaa anteeksi. Silloin tiesin, että olin antanut suhteelle kaikki mahdollisuudet, eikä enää olisi tilaa jossittelulle.”

Raakel palasi Suomeen tyttärensä kanssa ja alkoi rakentaa uutta elämää. Vanhemmat olivat tyttärensä tukena. Muutaman ystävän ja siskonsa kanssa hän purki kokemaansa.

”Minä vain päätin mennä eteenpäin. Minulla oli maailman ihanin lapsi, oli selviydyttävä. Lapsi piti minut kiinni ilossa.”

Kirjassa kerrotun parisuhteen jälkeen Raakel tapasi nykyisen miehensä Nicke Lignellin. Molemmat olivat 25-vuotiaita. ”Me tapasimme oikeaan aikaan molempien elämässä.”

Uusi mies

Raakel ei ehtinyt kauan elää kahdestaan pienen tyttärensä kanssa, kun hänen elämäänsä astui uusi mies, Nicke Lignell. Jokin miehessä tuntui heti ensitapaamisella tutulta.

”On ehkä ihme, että pystyin luottamaan ja uskalsin luottaa Nickeen, mutta hänkin luotti minuun. Me tapasimme oikeaan aikaan molempien elämässä. Suhteessamme ei ollut mitään epäselvyyksiä tai epämääräisyyksiä. Me olimme heti me.”

Raakel kertoi Nickelle edellisestä suhteestaan, hänellä ei ollut tarvetta piilotella tapahtunutta. Molemmat olivat 25-vuotiaita. Nicke oli aina haaveillut suurperheestä, ja hän oli onnellinen Raakelin pienestä tyttärestä, jonka sittemmin myös adoptoi.

"Nicke ja Nicken rakkaus on ollut olennainen asia siinä, että olen parantunut nuoruuteni tapahtumista.”

Jo ensimmäisen yhteisen viikon aikana he kävivät kummankin vanhempien luona ja Nicke muutti Raakelin luo.

Elämä alkoi mennä eteenpäin pikavauhtia. Kun he seuraavan kerran tapasivat Raakelin vanhemmat, nuoripari ilmoitti, että he saavat yhteisen lapsen. Sen jälkeen tulivat kaksoset ja muutaman vuoden tauon jälkeen vielä kuopus. Perhe kasvoi seitsenhenkiseksi.

”Minun elämäni suurin siunaus on, että olen tavannut Nicken. Jos sitä kaikkea ei olisi tapahtunut, emme mekään olisi tavanneet. Näin elämä kuljettaa. Minä olisin tuolla jossain liehumassa, missä lie.”

Nyt pariskunta on ollut yhdessä jo 27 vuotta. Raakel kertoo, että vasta Nicken kanssa hän oppi ensimmäistä kertaa puhumaan tunteistaan. Viulu oli siihen saakka ollut kanavana kaikille tunteille.

”Opin puhumaan tunteistani sen myötä, että suhde oli turvallinen. Nicke ja Nicken rakkaus on ollut olennainen asia siinä, että olen parantunut nuoruuteni tapahtumista.”

Raakel syyllisti itseään pitkään. Hän ajatteli, että kaikki tapahtui hänen omaa tyhmyyttään.

Nuori minä

Raakel Lignell, 52, katsoo nyt nuorta itseään lempein silmin. Toisaalta hän haluaisi suojata tuota räväkkää naista, mutta samalla hän miettii, että tuskin minkäänlainen turva olisi säästänyt kaikelta.

”Tällaista voi käydä, mutta siitä voi selvitä”, Raakel sanoo.

”Totta kai tapahtunut on minussa aina. Silti elämäni on aina ollut täynnä luottamusta. Olen luottanut elämään. Olen luottanut ihmisiin. Minuun on luotettu. Sitä väkivaltainen mies ei saanut rikottua.”

Nuori Raakel halusi seikkailla. Hän ei halunnut jämähtää muotteihin ja kieltoihin. Keski-ikäinen Raakel painottaa, että seikkailijaluonteesta huolimatta tapahtunut ei ollut hänen vikansa.

Nyt kokemus on kirjan kansissa, ja Raakel on sen käsitellyt. Hän sanoo, ettei tunne enää edes vihaa väkivallan tekijää kohtaan.

”Kun olin tehnyt kirjasta ensimmäisen version, minusta tuntui, että vapautin itseni häpeästä. Tiedän, että en todellakaan ole ainut, jolle on käynyt näin. Lähisuhdeväkivalta on yleisempää kuin me haluamme tietää ja se on edelleen tabu.”

Jos väkivallasta ei puhuta, se saa jatkua kulissien takana ja tekijät pääsevät kuin koira veräjästä.

”Edelleen lähisuhdeväkivallan uhreja syyllistetään. Sanotaan, että miksi olit suhteessa ja olisit heti lähtenyt. Uhrit myös syyllistävät itseään”, Raakel sanoo.

”Minäkin syyllistin itseäni todella pitkään. Ajattelin, että kaikki tapahtui ihan omaa tyhmyyttäni.”

”Liian moni kärsii lähisuhdeväkivallasta, häpeää ja vaikenee. Kirjoittaessani päätin uskaltaa olla rehellinen.”

Häpeän taakka

Vasta käytyään läpi menneisyyttään Raakel on ymmärtänyt, kuinka hän on kantanut häpeää mukanaan vuosia.

”Nyt tajuan, että moni asia on liittynyt häpeään. Millaista puhetta puhun itselleni ja miten kohtelen itseäni. Nyt en suostu enää häpeämään. Se on aivan joku muu, joka saa hävetä.”

Tiedostamaton häpeä on vaikuttanut muun muassa siihen, että Raakel on aina ollut kova vaatimaan itseltään paljon.

"Lastaan ei voi suojella kaikelta eikä tehdä valintoja hänen puolestaan. Äitinä en voi elää lasteni elämää. Ei minunkaan äitini voinut.”

Omassa päässä on risteillyt ajatuksia riittämisestä ja kelpaamisesta.

”En ollut koskaan ajatellut, että näillä asioilla olisi jotain yhteyttä. Nyt olen aika varma, että siinä on iso yhteys.”

Raakel ei ole käynyt koskaan terapiassa purkamassa menneisyyttään, mutta ei sulje pois mahdollisuutta, että hän saattaisi joskus mennäkin.

Hän uskoo, että kaikki kokemukset ovat tallella hänen kehonsa muistissa.

”Minulla ei ole koskaan ollut aikaa terapialle, kun elämä on vyörynyt eteenpäin. Kirjoittaminen on ollut minun tapani työstää asiaa.”

Tiedostamaton häpeä on vaikuttanut siihen, että Raakel on tottunut vaatimaan itseltään aina paljon.

Isoäitiys on suuri asia

Raakel on jo isoäiti, hänellä on nyt kaksi lapsenlasta. Isoäitiys on suuri asia elämässä. Hän nauttii kolmevuotiaan ja keväällä syntyneen lapsenlapsensa seurasta. Silloin muu elämä jää tauolle ja isoäiti keskittyy vain kahteen pieneen ihmiseen. Elämä on täysin nyt-hetkessä.

”Kaikki ilon ja oivalluksen määrä on niin ihanaa. Elämä on nyt! Se ei odota, että kohta.”

Sukupolvien ketjussa Raakel on miettinyt omaa elämänkaartaan uudella tavalla.

Itse äitinä ollessaan Raakel on ollut sanojensa mukaan tietyissä asioissa aika ärhäkkä. Hän on tuonut mielipiteensä selkeästi esiin esimerkiksi tyttäriensä poikaystävistä. Hän arvelee, että taustalla ovat vaikuttaneet omat nuoruuden kokemukset.

”Mutta lastaan ei voi suojella kaikelta eikä tehdä valintoja hänen puolestaan. Äitinä en voi elää lasteni elämää. Ei minunkaan äitini voinut.” ●

Kommentoi +