MINÄ EN OLE mikään hölmö. Näin tokaisi Raakel Lignellin muistisairas äiti tyttärelleen runsas vuosi sitten.

”Vaikeinta on ollut se, että äiti ei millään halunnut hyväksyä sairauttaan. En ole varma, ymmärsikö hän tilaansa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hän pitkään ja sinnikkäästi kielsi kaiken.”

Toisaalta oma ärsyyntyminen nolotti.

”Ymmärrän, että äiti olisi halunnut olla oma reipas itsensä, ja tietysti häntä myös pelotti.”

Raakel uskoo, että äiti pelkäsi paitsi omaa rapistumistaan myös leimautumista ja muiden ihmisten suhtautumista.

Muisti ja muistaminen ovat tärkeässä osassa myös Raakelin syksyllä 2022 ilmestyneessä romaanissa Kevätuhri.

”On kiinnostavaa, kuinka eri tavoin ihmiset muistavat tilanteet. Itse muistan joitakin asioita rasittavan tarkasti.”

Raakelilla on esimerkiksi mielessä ensimmäisen, 14-vuotiaana tehdyn interrail-matkan jokainen etappi ja jopa junien lähtöajat.

”Toisaalta en muista joidenkin koulukavereitteni nimiä. Kaikella on varmasti syynsä.”

Uudessa kirjassa pohditaan valintojen vaikeutta: sitä, pitäisikö lähteä vai jäädä. Raakel itse on ollut ammatissaan ja suhteissaan toisinaan ajautuja, joskus hullujenkin riskien ottaja. Hän on myös tehnyt selkeitä valintoja ja ollut kurin­alainen ja pitkäjänteinen.

”On valintoja, joita tehdessä on oltava uskollinen omalle ytimelleen, mutta olen myös tehnyt isoja valintoja perheeni ja parisuhteeni hyväksi.”

Raakel ja aviomies, näyttelijä Nicke Lignell ovat lähettäneet viisi lasta jo maailmalle. Kotona on enää kaksi koiraa. Vilinää kuitenkin riittää, kun koko katras kumppaneineen ja lapsineen on paikalla. Sipoon-taloon kokoontuu silloin 15 ihmistä.

Isolla ruokapöydällä on lastenlasten kanssa leivottuja vaaleanpunaisia marenkeja. Kuusi-, kolme- ja puolitoistavuotiaat pikkutytöt ovat usein mormorin eli mummun hoidossa. Yhdessä puuhastellaan kaikenlaista.

”Olin äitinä paljon lasten kanssa, mutta isoäitinä pystyn tarvittaessa laittamaan muun elämän tauolle. Tässä roolissa minulla ei ole mihinkään hoppu. Tiedän, että kaiken ehtii kyllä.”

MINÄ PÄRJÄÄN, niin Raakel oppi ajattelemaan jo pikkutyttönä Mikkelissä.

Ensimmäiset lapsuusmuistot ovat ajalta, jolloin seitsenvuotias, leukemiaa sairastanut isosisko kuoli. Raakel muistaa, kuinka isä ja äiti itkivät lohduttomasti, kun sairaalasta soitettiin keskellä yötä, että sisko oli menehtynyt.

Kolmivuotias Raakel ei voinut ymmärtää tilannetta. Surullinen kuolinyö ja siskon hautajaisten raskas tunnelma olivat kuitenkin niin epätavallisia, että ne tallentuivat lapsen mieleen.

”En tunne traumatisoituneeni enkä muista pelänneeni kuolemaa. Pikemmin ajattelin, että minun pitää lohduttaa äitiä, olla reipas ja pärjätä. Että ainakaan minusta ei saa olla vanhemmille huolta.”

Perheeseen jäi kaksi lasta, Raakel ja kahdeksan vuotta vanhempi isosisko, josta tuli hänen lapsuuden idolinsa.

”Olin yksinäinen helluntailaiskodin tyttö, jonka paras kaveri oli viulu. Musiikki oli minulle kaikki kaikessa.”

Lähes kaikki Raakelin lapsuusmuistot liittyvät musiikkiin. Lahjakas tyttö opetteli ensin soittamaan pianoa omin päin, teki isosiskonsa pianoläksyt ja kinusi niin kauan, että sai kuusivuotiaana viulun ja soitonopettajan.

Teini-iässä musiikki tarjosi ulospääsyn seurakunnan suljetusta piiristä, jonka Raakel tunsi ahdistavaksi ja moralisoivaksi. Viulunsoitto avasi myös ovet Mikkelin kaupunginorkesteriin ja Työväen teatterin musikaaleihin.

”Näytteleminen teatterissa oli seurakunnan ja ehkä vanhempienikin mielestä syntiä, mutta musiikin kautta pääsin kokemaan teatterin ihmeellisen lumon. Viulun soitto oli sallittua. Se muuttui synniksi sen jälkeen kun aloin tienata soitollani rahaa. Opin varhain, että monet seurakunnan ahtaista normeista olivat epäloogista kaksinaismoralismia.”

Raakel aloitti 13-vuotiaana opinnot Sibelius-Akatemiassa ja vietti yläkoulu- sekä lukiovuosinaan paljon aikaa Helsingissä. Irtautuminen kotipaikan uskonnollisesta yhteisöstä tapahtui omalla painollaan, kun uusi ympäristö ja ihmiset täyttivät elämän.

”Vanhempani kannustivat soittoharrastustani eivätkä koskaan tuominneet valintojani. Olen aina saanut heiltä kaiken mahdollisen tuen ja ymmärryksen.”

Vanhemmat ja isosisko säilyttivät vakaumuksensa, vaikka isä joutuikin kipeästi pettymään seurakuntaan.

”Isä alkoi menestyä liike-elämässä, ja joutui sen jälkeen kokemaan uskonveljien syrjintää.”

Raakel sanoo, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat hänen asenteisiinsa yhä.

”Sain erittäin vahvan lahkolaisrokotuksen ja runsaasti fanaattisuuden vasta-aineita. Kammoksun oikeassa olemista, muiden tuomitsemista sekä synnillä ja helvetillä syyllistämistä.”

Jossakin syvällä hänen sisimmässään ovat silti säilyneet henkisyys, hengellisyys ja vilpitön lapsenusko.

”En osaa sanoittaa vakaumustani, mutta ajattelen, että ehkä kaikki ei ole tässä. Kukaan ei voi tietää, mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen, mutta minulla on tietty oma kokemus sekä luotto johonkin korkeampaan.”

IHMISEN TEHTÄVÄ on rakastaa ja palvella, pitää huolta läheisistä ja itsestään. Raakel uskoo läsnäoloon ja kunnioitukseen.

”Arvostan hyviä tekoja ja arjen henkisyyttä. Rukous tarkoittaa minulle hiljentymistä ja hyviin asioihin keskittymistä. Minulla on erittäin vahvoja esirukouskokemuksia. Nicke ei ole lainkaan uskonnollinen, mutta hänkin koki, että monet esirukoukset auttoivat häntä auto-onnettomuuden jälkeen.”

Vuonna 2006 Nicke oli käynyt äitinsä kanssa hyvästelemästä edellisenä päivänä kuolleen isänsä Bromarvissa Länsi-Uudellamaalla. Paluumatkalla rattijuoppo törmäsi suoraan heidän autoonsa. Nickellä todettiin kallovamma. Hän sai hyvää hoitoa ja parani yllättävän nopeasti.

Onnettomuus ja toipumisaika olivat kuitenkin rankka kokemus Raakelille.

”Heti sen jälkeen oma isäni sai infarktin ja hänelle tehtiin ohitusleikkaus. Isä oli kriittisessä tilassa viikkokausia. Sairastelin itsekin, putosin huoleen ja ahdistukseen, ja minun oli vaikea löytää tietä ulos.”

Silloin Raakel päätti aloittaa kuntoilun.

”Minulla ei ollut näyttämisen tarvetta, enkä tavoitellut hoikkuutta. Se ei ollut ikäkriisi eikä naiseuden kriisi, ajattelin vain, että minun täytyy vahvistua ja saada jotain ihan omaa.”

Musiikin harjoittelusta tuttu työmoraali kiihdytti kuntoilua. Raakel kirjoitti blogia elämäntaparemontistaan, teki aiheesta kirjan ja sai paljon julkisuutta sekä innokkaita seuraajia. Kiihkeän ja julkisen elämänvaiheen kruunasi Tanssii tähtien kanssa -kisa, jonka hän voitti.

Raakel nautti rajusta rääkistä niin, ettei malttanut kuunnella itseään. Hän joutui oppimaan kovimman kautta, että keholla on oma tahtinsa eikä sitä voi käskyttää. Raakelille ilmaantui kilpirauhasongelmia ja hän joutui lonkan tekonivelleikkaukseen. Elimistö ei kestänyt liian kiivasta tahtia.

Koska kuntoilu ja hoikistuminen oli ollut julkista, myös siitä aiheutuneet ongelmat saivat kiusallisen paljon huomiota. Raakel tunsi luisuneensa myös ammatillisesti sivuraiteelle.

”Olen tottunut esiintymään, mutta äkisti löysin itseni ahdistavasta tilanteesta, jossa yleisön mielenkiinto kohdistui ulkonäkööni. Kesti yllättävän kauan ravistaa julkisuusretken paineet ja häpeä hartioilta. Nyt olen tyytyväinen yksityisyyteni ja olooni kaikkine kremppoineenkin. Olen vihdoin saavuttanut kehorauhan.”

ÄIDIN PÄRJÄÄMINEN on ollut viime vuosina Raakelin mielessä, vaikka juuri tällä hetkellä tilanne on olosuhteisiin nähden hyvä.

Olohuoneen suuresta ikkunasta paistava aurinko osuu suoraan silmiin. Raakel vaihtaa paikkaa, hörppäisee kahviaan ja miettii, kuinka nyt 84-vuotiaan äidin muistisairaus alkoi. Jotkin merkit hän on ymmärtänyt vasta jälkeenpäin.

Mikkelissä asuneet vanhemmat muuttivat tyttäriensä lähettyville Mäntsälään parikymmentä vuotta sitten. Heistä oli paljon apua ensin Raakelin lasten ja sittemmin Mäntsälässä asuvan isosiskon pojan hoidossa.

”Olemme siskon kanssa toisillemme tärkeitä, vaikka hän on elänyt hyvin erilaisen elämän kuin minä. Hän sai ainoan lapsensa varsin myöhään, samaan aikaan kuin minä kuopukseni, viidennen lapseni.”

Raakelin isä kuoli kymmenen vuotta sitten, kun sydän petti nuorekkaan ja vireän miehen. Äiti toipui miehensä menetyksestä ja oli pitkään hyväkuntoinen. Vielä kuusi vuotta sitten hän piti hienon puheen Raakelin ja Nicken yhteisillä satavuotisjuhlilla.

”Sitten äiti vähitellen muuttui. Ensin ajattelin, että vihdoin hän osaa rentoutua ja hellittää”, Raakel sanoo.

”Äiti oli aina ollut varsinainen touhuliisa, pirtsakka ja ärhäkkä. Ihmettelin, kun hän yllättäen saattoi unohtua istuskelemaan ja vaipua ajatuksiinsa. Kun hän tuli kylään, hän ei ryhtynyt heti puuhastelemaan.”

Äidin toimintakyky alkoi yhä selvemmin huonontua. Hän ei tullut käymään, vaikka oli luvannut, puhui samat asiat moneen kertaan eikä enää muistanut, miten maksalaatikkoa tehdään.

”Olin ensimmäinen, joka mainitsi epäilyn sairaudesta ääneen. Omasta mielestään äiti oli täysin terve, eikä siskokaan aluksi huolestunut tilanteesta.”

Neljä vuotta sitten Raakel onnistui saamaan äidin geriatrille ja muistitesteihin. Yllättäen tulos oli huikean hyvä. Äidin oireilu oli sen tyyppistä, että testit näyttivät olevan hänelle helppoja.

Toimintakykyongelmien lisäännyttyä neurologi lähetti äidin magneettikuvaukseen, jolloin saatiin muistisairausdiagnoosi ja aloitettiin lääkitys. Parin viime vuoden aikana tilanne on huonontunut nopeasti.

”Muistisairauksiin liittyy paljon peittelemistä ja häpeää, vaikka asiasta puhutaan yleisellä tasolla paljon”, Raakel sanoo.

”Omatkin tunteeni ovat menneet vuoristorataa. Tietyssä vaiheessa minulla nousi kiukku ja suutuin, kun äiti ei hyväksynyt kotipalvelua eikä myöntänyt, ettei pärjää yksin.”

Raakel on huolehtinut äitinsä asioista yhdessä siskonsa kanssa, ja moni asia on pitänyt keskustella selväksi. Aina ei ole helppo päättää, milloin rikotaan toisen yksityisyyttä ja milloin huolehtiminen on välttämätöntä. Kenelle kerrotaan ja mitä, ja kuinka kauan pidetään yllä pärjäävyyden kulissia.

”Olen tuntenut olevani se paha poliisi, joka patistaa, komentaa ja vahtii: suihkuun, syömään, lääkäriin, hoitoon.”

Raakel kannattaa avoimuutta eikä näe sairaudessa salattavaa. Kun tietää tilanteen, kenenkään ei tarvitse ihmetellä sairastuneen käytöstä. Silloin voi jopa ilahtua, että tämä pärjää niinkin hyvin.

Enää äiti ei selviä kotona.

”En osannut kuvitella, miten paljon järjestelyjä ja loputonta paperisotaa vanhusten sairaan- ja laitoshoitoon liittyy. Anomusta sinne ja kaavaketta tänne. Muistisairasta siirretään paikasta toiseen, ja vointi huononee jokaisesta muutoksesta. Olo on välillä kuin Franz Kafkan novellissa.”

Nyt äiti asuu hoitokodissa Pornaisissa, melko lähellä Raakelia. Henkilökunta on tuttua eikä äitiä enää siirrellä mihinkään. Raakel on rauhallisella mielellä, koska tietää äidin olevan turvassa.

Äiti tarvitsee paljon apua. Hän ei pysty liikkumaan yksin eikä enää muista, kuinka vastataan puhelimeen. Raakel käy tapaamassa häntä kerran tai pari viikossa.

”Hän juttelee, vastailee lyhyesti. Hänen mielensä on armollisen tyytyväinen mutta katse enimmäkseen vieras ja tyhjä. Hänellä on oma aikajanansa. En ole enää pitkään aikaan yrittänyt oikoa hänen totuuksiaan tai väittää vastaan.”

Yhteiset hetket vietetään äidin ehdoilla. Raakel ja äiti voivat edelleen vitsailla, ja äitikin osaa nauraa koomisille tilanteille, joita syntyy tämän tästä. Ei ole helppoa auttaa toista ihmistä pyörätuolista, kun kankku ei nouse.

”Yhä useammin muistelen, millainen äiti oli, kun hän oli terve ja reipas, oma itsensä. Samalla yritän pitää mielessä, että nykyinenkin äiti on oma itsensä. Osaan myös jo surra ja itkeä. Tajuan, että aiemmin tuntemani kiukku oli oma suojamekanismini menetystä ja luopumista vastaan.”

KIRJOITTAMINEN JÄI osaksi arkea uupumuksen ja sitä seuranneen kuntokauden jälkeen. Blogitekstejä kirjoittaessa Raakel tottui tuottamaan tekstiä lähes joka päivä.

Sen jälkeen syntyi tietokirjoja ja omakohtainen teos Älä sano että rakastat. Kolme vuotta sitten ilmestynyt kirja on rohkea kuvaus nuoruuden väkivaltaisesta suhteesta.

Uuden romaanin rakentaminen oli kiehtova kokemus.

”Mietin naisten paikkaa sukupolvien ketjussa. Jaksan ihmetellä, kuinka eri tavoin voi toimia

ja miten käsittämättömissä kuvioissa voi elää tavalliseksi luokiteltua elämää.”

Kevätuhri kyseenalaistaa tuttuja asenteita.

”Havahdun usein siihen, kuinka olen oman aikani tuote. Häpeä on istutettu minuun syvälle, samoin tietty naiskuva. Kun näytin tyttärelle keskeneräistä tekstiäni, hän kysyi, miksi käytän sanaa uhkea kuvatessani uimaan menevää naista. Totta, sana muutti katseen sukupuolittuneeksi.”

Romaanissa on myös rakkautta sekä sen pohdintaa, kuinka rehellinen pitää ja voi olla.

”Olennaista on miettiä, siirtääkö taakan itseltä toiselle. Mikä on sen hinta, että salaa jotain ja mitä seuraa siitä, jos kertoo. Saako puoliso olla terapiaroskis?”

 Nicken kanssa Raakel on ollut kolmekymmentä vuotta. Se on hänen mielestään hänen elämänsä paras valinta.

”Jaamme monia asioita, mutta kaikkea ei tarvitse kaataa toisen päälle. Nicke on luotettava peruskallio. Emme juuri riitele. Pahoista sanoista ei ole hyötyä eikä arimpia kohtia kannata sohia”, Raakel sanoo.

”Vanhempani olivat yhdessä 14-vuotiaasta asti, ja isä ihmetteli usein, kuinka vähän tunsi puolisoaan. Uskon, että hyvään parisuhteeseen liittyy myös oikeus johonkin täysin omaan. Pieni salaisuuden verho pitää yllä mielenkiintoa.”

Raakelin mielestä viisaus on sitä, että ihminen voi myöntää olevansa rikkinäinen. Ei ole tärkeintä olla aina oikeassa, vaan pitää osata tarkistaa mielipiteitään ja pystyä kunnioittamaan kaikenlaista elämää. Tärkeää niin parisuhteessa kuin elämässä on hyväksyminen. Pitää osata luopua pakonomaisesta hallinnan tarpeesta.

”Itseään voi yrittää muuttaa, toista ei. On hyväksyttävä se, että elämässä on jatkuvasti yllätysmomentteja. Asioita tapahtuu, kun niitä vähiten odottaa.”

Juttu on ilmestynyt Eevassa 12-13/2022