Arja Louhelainen, 55, järjestelmäasiantuntija, Espoo:

"Olin parikymppinen, kun kaaduin jäällä ja satutin oikean polveni. Seuraavana aamuna se oli niin kipeä ja turvoksissa, etten pystynyt kävelemään. Lääkärissä selvisi, että nivelkierukkani oli revennyt.

Polvi leikattiin sen jälkeen viisi kertaa. Viimeisen leikkauksen jälkeen se oli vuosia oireeton, kunnes noin kymmenen vuotta sitten polvi alkoi kipeytyä rasituksen jälkeen. Tykkään sienestää ja olla metsässä, mutta kulkeminen epätasaisessa maastossa aiheutti kipua.

Minulla todettiin lievä nivelrikko, jonka kehittymiseen nuoruuden haaveri oli luultavasti vaikuttanut. Olin 45-vuotias ja ajattelin, että apua, olen näin nuori ja minulla on tällainen vaiva.

Pärjäsin polven kanssa kohtuullisesti vielä kolmen vuoden ajan. Lopulta sen kunto huononi kuin lehmän häntä.

Minulla oli leposärkyä ja turvotusta. Kivun takia pystyin kävelemään vain lyhyitä matkoja tasaisella maalla. Portaat kävelin sivuttain kepin kanssa.

Tilanne oli minulle kova pala. Olen aina tykännyt liikkua ja olen ratsastanut 30 vuotta. Päätin, että ratsastan, kunnes en enää kykene. Muuten pääni hajoaisi. Istuin hevosen selässä hammasta purren, vaikka kipu oli niin kovaa, etten pystynyt tekemään juuri mitään.

Nivelrikon hoidoksi kokeiltiin ensin kortisoni- ja sen jälkeen hyaluronaattipistoksia. Niistä oli apua vain viikoksi. Söin myös hainrustouutetta ja glukosamiinia. Nekään eivät auttaneet.

Polveni luun pintaan porattiin tähystyksessä pieniä reikiä, jotta luu alkaisi valmistaa uudisluuta ja leikkaus pitkittyisi. Se auttoi kuukauden.

Magneettikuvista näkyi, että polveni tilanne oli edennyt pahaksi. Olin alusta asti sitä mieltä, että otan mieluummin leikkauksen riskit kuin sen, etten kykene tekemään polveni kanssa mitään. Pääsin tekonivelleikkaukseen 48-vuotiaana.

Leikkaus meni hyvin, ja olin hereillä koko ajan, mutta leikkauksen jälkeisenä aamuna kipu oli niin kovaa, että oksensin. En pystynyt liikuttamaan polvea milliäkään.

Olin silti helpottunut. Minusta oli joskus tuntunut, että ihmiset ajattelevat, että kipu on päässäni ja valitan turhaan. Nyt tiesin, että polvi oli ollut pakko leikata. Tilanne oli ollut vielä huonompi kuin magneettikuvien perusteella oli arvioitu.

Kuntoutuminen alkoi nopeasti. Kahden päivän päästä leikkauksesta painelin keppien kanssa sairaalan kahvilaan. Kolmantena päivänä pääsin kotiin.

Viikon ajan söin kovia kipulääkkeitä, jotta pääsin aamuisin liikkeelle. Polvea piti jumpata paljon.

Ensimmäiset viikot pysyin kotona, mutta kun polvi oli jo vähän parantunut, kävin kaupassa keppien kanssa. Puolentoista kuukauden kuluttua aloin tehdä osa-aikaisesti töitä kotoa. Se oli ihanaa.

Töiden lisäksi sain voimaa perheeltäni, lapsiltani ja ajatuksesta, että pian pääsen taas liikkumaan kuten ennen.

Olin ratsastanut viimeksi leikkausta edeltäneenä päivänä ja halusin päästä taas hevosen selkään. Lääkärin kontrolli oli kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta. Kysyin häneltä, saanko nyt mennä ratsastamaan. Hän antoi luvan.

Ratsastaminen oli aluksi haastavaa, sillä polvi oli vielä voimaton, enkä pystynyt tekemään kaikkea. Tiesin kuitenkin, että polven kunto paranisi koko ajan eikä huonontuisi, kuten ennen leikkausta.

Elämäni palasi raiteilleen ja pystyin pian tekemään kaikkea sitä, mitä ennenkin. Voin monta vuotta hyvin.

Nyt seitsemän vuotta leikkaukseen jälkeen polvi on alkanut jälleen hieman kipuilla jyrkissä mäissä ja portaissa. Seurailen tilannetta rauhassa. Tasaisella maalla ei ole onneksi ongelmia, eikä polvi rajoita elämääni.”