Piritta Hagman kärsi kesällä 2017 vihlovasta päänsärystä. Puhe puuroutui ja lähimuisti katkeili. Lääkäri totesi Pirittalle, ettei ­hänen päässään ole elimellistä vikaa. Vakavat oireet johtuivat stressistä.

Hagman, hyvinvointialan yrittäjä, ravintoterapian opiskelija, äitiysfysioterapeutti ja synnytysvalmentaja oli uupumisen kynnyksellä. Se ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta.

Mutta nyt oli pakko pysähtyä ja alkaa purkaa ongelmaa. Piritta oli valmis puhumaan myös lapsuutensa kipeästä asiasta, isänsä ajoittaisesta synkkyydestä. Hetkittäin aihe sai Pirittan itkemään.

– Lapsuuttani varjosti isän alkoholin käyttö. Vaikka hän ei juonut jatkuvasti, pohdin, miksi ilmapiiri saattoi muuttua yhtäkkiä niin kireäksi. Juhlapyhät olivat vaikeimpia. Mietin ahdistuneena, miksi kotona riideltiin.

Piritta pysytteli tuolloin omassa huoneessaan tai meni ystävien luo.

– Äiti pakeni töihin. Minä ja siskoni lähdimme välillä yöksi kummi- tai isovanhempieni luokse. Lähipiirissäni oli onneksi myös aikuisia, jotka näyttivät erilaista esimerkkiä.

Lapsuuden ilmapiirin vuoksi Piritta välttää riitoja edelleen.

– Poistan elämästäni sellaiset ihmiset, jotka ovat kielteisiä tai epäoikeudenmukaisia.

Piritta tajusi, että ihmisessä voi olla monta puolta.

– Jokainen yrittää parhaansa, mutta taistelu murheita ja synkkyyttä vastaan voi olla ylivoimaista.

Lapsi ei silti voinut ymmärtää, miksi aikuisen käytös muuttui yhtäkkiä.

– Siksi minäkään en osannut pitää alkoholia erityisenä asiana. Perheemme oli sellainen kuin oli. Meillä oli myös paljon hyvää, mikä tasapainotti vaikeita hetkiä. Tiesin myös koko ajan, että molemmat vanhempani rakastivat minua.

Sitten oli se toinen puoli.

– Ne olivat tilanteita, joissa tunsin oloni turvattomaksi. Opin katoamaan mielikuvitusmaailmaani tai sulkemaan pois ahdistavat asiat. Jopa unohtamaan ne.

Piritta tarkkaili jatkuvasti muiden käyttäytymistä.

– Mietin, pitikö minun lepyttää ilmapiiriä vai olla hiljaa, jottei syntyisi ristiriitoja. Elin kuin antennit ojossa.

Hän oppi lukemaan toisten tunteita liiankin hyvin.

– Se vaikuttaa elämääni edelleen paljon. Asia kuormitti minua, ja yritin siksi olla mahdollisimman hyvä lapsi. Siksi minusta varmaankin tuli suorittaja.

Piritta kokee, että hänen piti olla liian vahva liian varhain.

– Kun ajattelen sitä pientä tyttöä, joka joutui kantamaan tuota taakkaa, monenlaisia tunteita nousee pintaan. Tunnen myötätuntoa, surua ja jopa vihaa. Lapsen ei kuulu kannatella vanhempiaan.

Vastuun kantaminen varhain muokkasi Pirittaa.

– Halusin näyttää isälle, että osaan ja pärjään. Se kertoo kyllä enemmän päättäväisyydestäni ja jääräpäisyydestäni. Ryhdyin jo teini-iässä kasvissyöjäksi – ihan isäni kiusaksi, koska hän ei uskonut, että pystyn siihen.

Tuota vaihetta kesti kaksi vuotta, Piritta tunnustaa.

– Avun pyytäminen on minulle edelleen heikkouden merkki. Olen edistynyt, mutta matkaa on vielä jäljellä. Tarvitsen siihen ystäviäni, jotka sanovat minulle, ettei kaikkea tarvitse tehdä, kestää tai jaksaa yksin.

Piritan oma suhde alkoholiin on luonteva. Hän on kohtuukäyttäjä.

– En halua demonisoida alkoholia. Jos nautimme kotona lasin viiniä, emme salaa sitä lapsilta.

On kuitenkin yksi sääntö, josta pidetään kiinni.

– Kukaan ei saa olla näkyvästi päihtynyt lasteni lähellä. Se koskee myös vieraitamme.

Piritta sanoo, että on tuntenut surua ja jopa vihaa lapsuuden kokemuksistaan.

– Lapsen ei kuulu kannatella vanhempiaan. Tiedän, että isä yritti parhaansa. Toivon, että hän olisi onnellinen.

Näillä sanoilla Piritta kuvailee itseään lapsena. Äänessä on paljon ylpeyttä ja lempeyttä.

Hän on kaksinkertainen kuviomarssin suomen mestari. Hikari ja nörtti. Kyllä vain!

– Olin niin innokas marssirumpujen soittaja, että pidin koulussakin ylläni vihreää kansitakkia, joka oli esiintymisasumme, Piritta sanoo ja nauraa.

– Kokeista minun piti aina saada vähintään yhdeksän puoli. Vanhemmat eivät asettaneet vaatimuksia. Minä asetin ne itse.

Uupumisen merkkejä tuli ensimmäisen kerran jo 2000-luvun alussa, kun Piritta opiskeli fysioterapeutiksi.

– Olin opiskellut, lukenut tentteihin ja käynyt töissä pysähtymättä, ilman taukoja koko syksyn. Tuolloin en vielä tunnistanut taipumustani uupumiseen. Mieli jaksoi mutta kroppa ei.

Lue lisää: Väsymys johon unikaan ei auta

Vuonna 2002 Piritan elämässä tapahtui paljon hyviä asioita. Hän valmistui fysioterapeutiksi ja tapasi lahjakkaan jääkiekkoilijan Niklas ”Nikke” Hagmanin. He alkoivat seurustella. Elämään kasautui silti myös monta murhetta.

– Työskentelin valmistumiseni jälkeen vaatemyyjänä Vantaan Myyrmannin ostoskeskuksessa. Siellä räjähti pommi lokakuussa 2002. Iskussa kuoli seitsemän ja 164 ihmistä loukkaantui.

Piritta lähti työvuorostaan kotiin vain vähän ennen tuhoisaa räjähdystä. Samoihin aikoihin Pirittan rakas Tauno-pappa menehtyi syöpään ja vanhemmat erosivat. Turvallisuudentunne järkkyi, ja Piritta uupui.

– Nikke asui ja pelasi tuolloin Floridassa, eikä minulla ollut vielä monta ystävää Helsingissä. Tunsin olevani ongelmieni kanssa yksin. Purskahdin työpaikallani itkuun esimieheni edessä ja romahdin täysin. Hän ymmärsi viisaasti ohjata minut sairauslomalle. Muutin väliaikaisesti Niken luo Floridaan.

Piritta tuli tunnetuksi missinä. Hänet valittiin Miss Suomen ensimmäiseksi perintöprinsessaksi vuonna 2003. Vuotta myöhemmin hänet kruunattiin Miss Skandinaviaksi.

Kaunottaren ja jääkiekkoilijan suhde herätti huomiota. Piritan ja Niklaksen piti mennä naimisiin kesällä 2005.

– Olimme kutsuneet vieraat, ja poseerasin etukäteen naistenlehden kannessa hääpuvussa. Kaiken piti olla valmista, mutta aloimme jahkailla.

Pari perui häät kaksi viikkoa ennen h-hetkeä. Moni ennusti heille eroa.

– Se ei haitannut meitä. Kyse oli isosta asiasta: mietin, olenko valmis elämään loppuelämäni jääkiekkoilijan vaimona ja miten sovitan urani hänen liikkuvaan ammattiinsa. Sitoutuisin tahdon-sanalla myös jääkiekkovaimon osaan. Se ei ole ollut helppo valinta. Olin ajatellut, että jatkan opintojani yliopistossa. Kotiäitiys oli minulle täysin tuntematon ajatus.

Pari avioitui vuotta myöhemmin, ja heille syntyi esikoispoika Lukas.

Raskauden jälkeisestä masennuksesta Piritta on kertonut avoimesti julkisuudessa jo aiemmin. Se on auttanut monia kohtalotovereita. Hän on pohtinut paljon oireilunsa syitä.

– Kun asuimme Torontossa, olin paljon yksin poikani kanssa. Kun Lukas oli reilun vuoden ikäinen, hän heräsi tunnin välein takahampaiden puhkeamisen vuoksi.

Univaje laukaisi masennuksen. Se oli raskasta aikaa myös puolisolle, Piritta sanoo.

– Minulla on taipumus hormonaaliseen masennukseen. Kun se yhdistyy yikuormittumiseen, uuvun herkästi. En vain osaa pysähtyä ajoissa. Joudun opettelemaan kohtuutta joka päivä.

Elinikäinen matka suorittajalle?

Todennäköisesti, Piritta nyökkää.

– Tuolloin en vielä käynyt terapiassa, vaikka olisi ehkä pitänyt. Hain apua ravitsemuksesta ja kuuntelin kehoani.

Lue lisää: Synnytyksen jälkeinen masennus

Piritta haluaa vahvistaa aivohermoratojaan lempeillä ja hyvillä ajatuksilla.

– Sama tapa toimii sekä mielelle että keholle. Kropan toiminta normalisoidaan ja automatisoidaan fysioterapiassa. Siten rakennetaan ”parempia” ja toimivampia hermoratoja vahvemmiksi.

Liikkuva elämä opettaa. Siitä Piritta vakuuttui niiden yli kymmenen vuoden aikana, kun aviomies pelasi ulkomailla. Davos, Dallas, Toronto, Calgary, Anaheim, Pori ja Helsinki, Piritta luettelee.

– Muutimme parin vuoden välein kolmen lapsen ja kahden koiran kanssa uuteen kaupunkiin. Ensin asuimme tavallisessa hotellissa ja sitten huoneistohotellissa. Vasta sitten pääsimme pysyvämpään kotiin. Siinä oppii pakkaamaan ja rakentamaan arjen uudestaan!

Kun kaupunki vaihtui, Piritta otti selvää kouluista ja harrastuksista. Hän tuki lapsia, kun he ikävöivät entiseen kotiin.

Hän koki välillä voimattomuutta ja katkeruutta, koska omat tunteet piti heittää syrjään. Toisaalta Piritta tajusi, ettei tilanne ole puolison vika.

– Hän harjoittaa vain ammattiaan. Ja tiesin koko ajan, kuinka uskomattoman onnekas olen, kun saan nähdä ja kokea sen kaiken.

Piritta kuvaili puolisoaan: lempeä aviomies ja hyvä isä. Ilman niitä ominaisuuksia paineita olisi ollut mahdoton kestää.

– Niklas osaa hoitaa lapset siinä missä minäkin. Vaikka olemme joutuneet asumaan paljon erillämme, kesät olemme saaneet olla tiiviisti yhdessä. Erillään olo luo odotuksia ja paineita, mutta olemme kestäneet ne kohtuullisesti. Osaamme nyt arvostaa sitä, että saamme asua samassa paikassa ja elää arkea yhdessä.

– Meidän perheessä halataan paljon sekä aamulla että illalla. Se ei ole ollut minulle itsestäänselvyys. Äitini oppi halaamaan omia vanhempiaan vasta, kun he olivat vanhoja. Siksi vaalin halaa mista omassa perheessäni.

Yksinäiset vuodet maailmalla ovat opettaneet arvostamaan yhteisöllisyyttä.

Kun monissa muissa kulttuureissa perheeseen syntyy lapsi, koko suku kerääntyy ympärille ja pitää huolta äidistä. Suvun muut naiset tekevät ruuat, hierovat ja hellivät, jotta tuore äiti saa palautua rauhassa ja luoda vahvan suhteen lap­seensa.

– Tässä tavassa on jotain äärettömän ihanaa.

Synnytysvalmentajana ja doulana Piritta on saanut olla mukana useissa synnytyksissä.

– Jokainen syntymä on ainutkertainen. Se on pyhä hetki. Silloin maailmaan syntyy uusi ihminen, ja silloin luodaan myös äiti ja isä.

Piritta Hagman sanoo, että lapsuuden musta möykky hänen sisällään on lähtenyt aukeamaan vuosia sitten.

– Se on puhumisen ansiota. Olen käsitellyt häpeää ja surrut mennyttä sekä perheeni että ystävieni kanssa. Olen muistellut myös valoisia hetkiä. Niitäkin on paljon, enkä olisi tämä ihminen ilman kaikkia kokemuksiani.

– Tiedän, että isä yritti parhaansa. Hän on minulle äärettömän rakas. Tiedän, että hän on aina ollut ylpeä minusta ja arvostanut päättäväisyyttäni. Perusluonteeni on lempeä, mutta puolustan mielipiteitäni loppuun asti. En voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Oikeastaan juuri isä on opettanut minut pitämään puoliani.

– Tiedän myös, että hän on aina rakastanut minua.

Tuo tunne vahvistui, kun Piritta ja perhe asuivat ulkomaan vuosiensa välissä kolme vuotta Porissa.

– Isä auttoi ja auttaa yhä pyyteettömästi sekä minua että sisartani kaikessa. Hän on jo kuusikymppinen, eikä terveyskään ole enää entisellään. Toivon, että hän saisi elää hyvää elämää ja että hän olisi onnellinen.

Piritta katsoo nyt hyväksyvästi myös sitä pientä tyttöä, joka suoritti. Hän ei voinut muutakaan.