Sisarukset Pirjo, 44, ja Paola, 43, ovat aina olleet toiminnan naisia. Neljäkymmentä vuotta sitten, neljä- ja kolmevuotiaina, he halusivat maalata pienen puisen jakkaran vaaleanpunaiseksi. Äiti ei antanut lupaa. Vanhemmilla oli juuri silloin jokin työprojekti meneillään autotallissa.
Siskokset kimpaantuivat niin, että päättivät muuttaa pois kotoa ja lähteä maailmalle. Mukaan he ottivat kumipatjan ja asettuivat asumaan omakotitalon pihalla kasvavan morsiusangervon alle.
Maailmalla ei kuitenkaan ollut sillä kertaa kivaa kovin pitkään. Kohta he ilmaantuivat autotallille kysymään, sopisiko vanhemmille, jos he palaisivat kotiin. Sehän sopi, vanhemmat eivät tosin olleet edes ehtineet huomata pikkuisten karkumatkaa.
Nyt Pirjo ja Paola nauravat äitinsä Senja Suhosen, 79, kanssa muistolle Ivana Helsingin tiloissa Helsingin Arabianrannassa.
Ivana Helsinki on perheyritys, jonka toimitusjohtaja on Suhosten siskosten isä Pentti Suhonen, 80. Kaupallisesta puolesta vastaa Pirjo, ja luovasta suunnittelusta Paola. Senja-äiti toimii apulaisena vähän kaikessa, missä vain ylimääräisiä käsipareja tarvitaan.
Elämän pisin ihmissuhde
Ivana Helsinki tuli tunnetuksi kaksikymmentä vuotta sitten 1970-luvun retroestetiikkaa huokuvista vaatemallistoistaan. Sen jälkeen on tehty paljon muutakin, kuten musiikkivideoita ja elokuvia, on suunniteltu hotellin sisustus, järjestetty poikkitaiteellinen festivaali sekä kirjoitettu lastenkirjoja.
Tuorein projekti on televisiosarja Siskot. Pirjo ja Paola ovat tuottaneet sarjan, jossa esiintyy joukko julkisuudesta tuttuja naisia sisarineen.
Ajatus sisaruuden tutkimisesta lähti siitä, että Pirjo ja Paola ovat vuosien varrella usein kuulleet ulkopuolisten päivittelyjä siitä, kuinka he tekevät yhdessä töitä.
”Se, että sinulla on sisko tai sinä olet jonkun sisko, tekee sinusta erilaisen kuin ilman sisarta. Se muuttaa ihmistä väistämättä”, sanoo Pirjo, jonka idea sarja oli.
”Ja sisaruus on usein elämän pisin ihmissuhde, jos käy niin hyvin, että toinen ei kuolla kupsahda tai välit eivät mene poikki”, jatkaa Paola.
Pituushyppyä television päältä
Senja Suhonen oli melkein 35-vuotias, kun hän sai ensimmäisen tyttärensä Pirjon. 1970-luvun alkupuolella sen ikäistä ensisynnyttäjää pidettiin vanhana. Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin syntyi Paola. Perhe muutti pian omakotitaloon Helsingin Marjaniemeen, jossa vanhemmat asuvat yhä.
Senja työskenteli psykoanalyytikkona. Puolisolla Pentillä oli vaatealan yritys Lahdessa ja toinen firma, joka osti tekstiilejä ympäri maailmaa. Pentti oli paljon myynti- ja ostoreissuilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Senja piti vastaanottoa kotona. Perheessä apuna oli lastenhoitaja.
Pirjosta ja Paolasta oli jännittävää nähdä eteisen kuviollisen lasioven takana salaperäisiä hahmoja, jotka sulkeutuivat äidin terapiavastaanotolle.
Lapsuutta rytmitti se, että äitiä ei saanut häiritä eikä kotona mekastaa, kun äidillä oli asiakas. Asiakkaiden välillä oli aina varttitunti, ja silloin Senjan piti joskus piipahtaa selvittelemässä tyttöjen riitoja.
”He saattoivat myös hypätä television päältä pituushyppyä tai pelata jalkapalloa vaatekaappiin”, Senja kertoo.
Työstään Senja ei koskaan puhunut perheelle. Joskus harvoin, kun puheessa livahti jokin ammattitermi, tytöt palauttivat hänet nopeasti takaisin äidin rooliin.
”Heti heidän suustaan tuli, että et sinä ole terapeutti, sinä olet äiti”, Senja kertoo.
Tytöille äiti oli aina äiti.
”Hän ei ole ollut meille terapeutti. Äidin ammattia ei mielestäni tuotu millään tavalla perheen keskuuteen”, Paola sanoo.
”Päinvastoin voisi ajatella, että suutarin lapsella ei ole kenkiä”, Pirjo jatkaa.
Kaikkia kolmea alkaa naurattaa.
"Olemme ottaneet räväkästi yhteen"
Lapsena Pirjo ja Paola leikkivät paljon yhdessä, mutta molemmilla oli myös omat kaverit.
Tytöt ovat aina olleet erilaisia. Pirjo on äidin tyttö ja Paola isän, sekä ulkonäön että luonteen puolesta.
”Paola ja isä ovat rennompia ja enemmän riskinottajia. Me olemme äidin kanssa aina ensin sanomassa ei ja vasta hetken päästä, että ehkä tämä sittenkin voisi toimia”, Pirjo sanoo.
Keskenään siskokset eivät pidättele negatiivisiakaan tunteita.
”Olemme aina ottaneet aika räväkästi yhteen. Suhteemme on sellainen, että voimme päästellä ihan täysillä”, Paola sanoo.
”Mieluummin puhdistamme ilman kunnon riidalla kuin jäämme uikuttamaan”, Pirjo lisää.
Taustalla vaikuttaa vahva luottamus siihen, että siskon kanssa saa olla eri mieltä, eivätkä välit siihen katkea. Kaikkien kanssa sellaista luottamusta ei ole.
Paola on joskus kokenut, kuinka hänen läheiseksi luulemansa ystävyyssuhde onkin katkennut siihen, että toinen ei ole kestänyt liian suoraa puhetta.
Jotkut sisarusparit eivät tappele, koska he eivät halua loukata toisiaan. Pirjosta se tuntuu oudolta.
”Jos ei aina sano, mitä mieltä on, niin silloin osa asioista jää vähän valheellisiksi”, hän miettii.
Pirjon ja Paolan riidoissa äiti on kuunnellut molempien näkökannan ja yrittänyt selvittää, mistä on kysymys. Hän ei ole asettunut kummankaan puolelle, ei tyttöjen lapsuudessa eikä nytkään.
”Se on ärsyttävää”, Paola sanoo Senjalle.
”Sinulle on turha purkaa sydäntään, koska olet niin neutraali. Toisaalta on hyvä, että vain kuuntelet.”
Paola sai aina tahtonsa läpi
Tyttöjen murrosikä sujui niin kuin useissa perheissä. Pirjolla oli kausi, jolloin kaikkien vaatteiden piti olla mustia. Omien sanojensa mukaan hän ei puhunut vanhemmilleen vuoteen muuten kuin murahtelemalla.
Paola puolestaan halusi maailmalle jo nuorena. Kaksitoistavuotiaana hän reissasi junalla ympäri Suomea parin naapurinlapsen kanssa viikon ajan. Se onnistui vielä 1980-luvulla. Enää sellainen ei olisi mahdollista.
”Paola on aina ollut sisukas. Jos hän jotakin päätti, hän sai sen läpi – vaikka minä sanoin aina ensimmäisenä, että ei missään nimessä. Mutta kyllä minä luotin, että hän pärjää”, Senja kertoo.
Paola lähti 15-vuotiaana puoleksi vuodeksi vaihto-oppilaaksi Jamaikalle. Sitä tuttavaperheissä kauhisteltiin, mutta hyvin tyttö pärjäsi.
Paola harrasti nuorena aktiivisesti lumilautailua, voitti lajin Suomen mestaruudenkin. Hän suunnitteli muuttavansa lumilautailemaan Rovaniemelle kesken koulun. Silloin äiti sanoi jyrkästi ei. Nyt Paola sanoo, ettei hän edes ollut tosissaan.
Jäähileitä aamiaispöydässä
Suhosten perheessä oli sellainen sääntö, että kotiin saa aina tulla ja kotiin pitää tulla, vaikka tilanne olisi mikä hyvänsä.
Usein tytöt soittivat aamuyöstä, kun viimeinen bussi oli jo mennyt ja rahat käytetty siideriin. Isä veti pyjaman päälle poplarin ja hyppäsi autoon. Hän haki uupuneet juhlijat kaupungilta ja kuskasi kaveritkin koteihinsa.
Toruja tai rangaistuksia ei tullut, mutta alkoholin käytöstä keskusteltiin.
”En ole koskaan pelännyt vanhempien reaktioita, mutta aamiaispöydässä saattoi olla hiljaista. Se oli passiivis-aggressiivista. Muistan tunnelman”, Paola kertoo.
”Jäähileet putoilivat”, Pirjo sanoo ja virnistää.
"Äiti oli meidän maskottimme"
Sisarukset valitsivat ammattinsa itse. Äiti ei ottanut kantaa suuntaan tai toiseen, mutta kannusti tarttumaan haasteisiin. Pirjo pääsi Kauppakorkeakouluun ja Paola kolmannalla yrityksellä Taideteolliseen korkeakouluun. Taideala ei ollut hänelle itsestäänselvyys.
”Harkitsin psykologiaa ja uskontotieteitä. Lääketieteen opiskelusta haaveilen vieläkin. Minulla oli luovia projekteja, suunnittelin esimerkiksi vaatteita lumilautailuun”, Paola sanoo.
Sitten syntyi Ivana Helsinki. Alussa töitä tehtiin yötä päivää. Äiti oli mukana painamassa kankaita käsin. Aamuyöstä hän ajoi kotiin, lepäsi ja aloitti työpäivän ottamalla vastaan terapia-asiakkaitaan.
Messumatkoilla käytiin myös yhdessä. Senja laskee olleensa mukana kymmenellä messureissulla maailmalla.
”Yhdessä vaiheessa äiti oli meidän maskottimme. Japanilaisista oli ihastuttavaa, että meillä oli vanhempi rouva mukana, kun muut olivat nuoria naisia. He halusivat aina ottaa äidistä valokuvia”, Pirjo kertoo.
Perheyrittäjyyteen Pirjo ja Paola kasvoivat jo lapsina. Kun isälle tuli nappilähetys, tytöt lajittelivat niitä autotallissa. Kun Portugalista tuli neljätuhatta flanellipaitaa, joihin piti liimata Portugal-tarrat, tytöt ahkeroivat.
”Olemme oppineet isältä ja äidiltä tekemisen meiningin ja yritteliäisyyden”, Pirjo sanoo.
"Jokaisella on tilaa olla oma itsensä"
Perheyrittäjyys on elämäntapa. Suhoset tapaavat toisiaan paljon. Arkena puhutaan työasioista mutta myös muusta. Pian puhe kääntyy takaisin työasioihin. Kun kokoonnutaan juhla-aterialle, heitellään ruokapöydässä silloinkin uusia ideoita.
”Se on kokonaisuus. Me emme mene kahville istumaan ja kyselemään, mitä toisillemme kuuluu. Tiedämme sen muutenkin”, Paola sanoo.
Perheyrityksen hyviä puolia on sisarusten mielestä se, että asiat hoituvat välittömästi, eikä turhaa byrokratiaa ole.
Kääntöpuolena taas on, että koskaan ei ole täysin vapaalla. Siskolle voi soittaa työasioissa, vaikka tämä olisi ”lomalla”.
Tiiviistä perheyhteisöstä huolimatta jokaisella on ollut tilaa olla oma itsensä, sanovat sekä Pirjo että Paola.
Oman identiteetin puolesta ei ole tarvinnut taistella.
”Parhaimmillaan perheyhteisö on sitä, että tiedän, että minulla on muiden rakkaus ja hyväksyntä, tuki ja turva. Eikä minun pidä olla tietynlainen ansaitakseni sen”, Pirjo kiteyttää.
Perhe on turvaverkko, joka mahdollistaa sen, että voi ottaa riskejä. Kun Pirjo keskittyy talousasioihin, Paola uskaltaa visioida villistikin.
”Tykkään riskinotosta ja pienestä pelaamisesta. En kuitenkaan nauti vaaran tunteesta niin kuin jotkut tekevät. Uhkarohkeus on eri asia kuin riskinotto”, Paola sanoo.
Hän luottaa siihen, että Pirjo torpedoi idean, jos se on aivan pähkähullu. Paola voi kuitenkin vielä yrittää vakuuttaa siskonsa idean erinomaisuudesta.
”Jos en lämpene, niin sitten vedetään rastit päälle”, Pirjo jatkaa.
Luottamuksen seuraus
Äiti on aina rohkaissut tyttöjään tekemään ja kokeilemaan. Hän on painottanut, että kokemuksia – tuntuivatpa ne sillä hetkellä hyviltä tai huonoilta – ei kukaan voi ottaa pois, mutta kukaan muu ei niitä myöskään tule antamaan.
”En ole suojellut tyttöjä pettymyksiltä, mutta olen ottanut niitä vastaan. Niitä on sitten työstetty yhdessä”, Senja sanoo.
Pirjon mukaan vanhemmat eivät koskaan sanoneet, että jokin ei olisi mahdollista. Ajatus oli, että tyttäret voivat tehdä ja onnistua.
Paola on pohtinut, miten luottamus kasvatusmetodina oikein toimii.
”Kun meihin on luotettu, niin sitten on pitänyt olla luottamuksen arvoinen. Olemme ottaneet vastuuta, emmekä ole halunneet tuottaa pettymystä.”
Pirjo ja Paola kokevat saaneensa kotoa hyvät eväät elämälleen.
"Omasta onnesta pitää ottaa vastuu"
Pirjolla on nyt 6-vuotias Kerttu-tytär, jolle hän haluaa siirtää vuorostaan sen tunteen, että tämä on rakastettu ja tärkeä. Itseluottamus rakennetaan arjessa pienillä asioilla.
Samaan hengenvetoon Pirjo kuitenkin sanoo, että jokainen on lopulta vastuussa omasta elämästään.
”Ihmisillä on erilaisia lapsuudenkokemuksia, todella traumaattisiakin, mutta he ovat selvinneet niistä ja taistelleet eteenpäin. Meidän ei ole tarvinnut taistella, olemme olleet etuoikeutetussa asemassa. Peruspalikat ovat olleet hyvin kohdallaan.”
Paolan mielestä millaisesta lapsuudesta tahansa voi löytää syitä katkeruudelle.
”Tarkoitan sitä, että meidänkin lapsuuttamme voisi katsoa pelkästään negatiivisten linssien läpi.”
Silloin Suhosten sisarusten lapsuus näyttäisi siltä, että isä oli jatkuvasti työreissuilla. Äiti ei juuri pitänyt äitiysvapaata. Hänellä oli oma ura, joka oli hänelle tärkeä.
Ja kun muut lapset pääsivät äidin ja isän kanssa Puuhamaahan, Suhosten perhe lajitteli nappeja. Joku voisi myös syyttää työkeskeistä perhe-elämää siitä, että aikuisena on tullut työnarkomaaniksi.
”Vastuu ei ole lapsuudessa vaan yksilössä, mitä lapsuudestaan poimii ja millaisten rillien läpi sitä haluaa katsella. Lapsuus voi joskus olla tekosyy sille, että ei ota vastuuta omasta onnellisuudestaan”, Paola miettii.
Juttu on julkaistu Eevassa 5/2018.
