Kuistin kahvipöydälle on katettu sirot posliinikupit ja tuoreita leivonnaisia. Kirjailija Panu Rajala on herännyt tapansa mukaan jo kuudelta ja juonut ensimmäisen kahvikupillisen päivän uutisia selaten.

Edellispäivä on mennyt kotia siivotessa. Imurin raahaaminen jyrkkiä portaita pitkin yläkertaan käy työstä.

”Kai se on tunnustettava, että aikaisemmin sen teki meillä Marja. Siisti koti oli hänelle tärkeää, ja saan siitä itsekin nykyisin tyydytystä. Olen oppinut viimein käyttämään pesukonetta”, Panu kertoo.

Muistot ovat yhä läsnä Hämeenkyrön-­kodissa. Ne pulpahtavat esiin esimerkiksi television ääressä iltaisin. Panu ja vaimo Marja Norha istuivat omilla paikoillaan vierekkäisissä nojatuoleissa myös maaliskuisena perjantaina, jolloin heidän piti katsoa yhdessä uutta brittisarjaa Äidin uusi mies.

Rauhallinen ilta keskeytyi, kun Marja alkoi valittaa kovaa pääkipua. Ambulanssi tuli pian, mutta aivoverenvuoto oli niin laaja, ettei sairaalassa ollut mitään ­tehtävissä.

Marja kuoli 74-vuotiaana. Hänet siunattiin Hämeenkyrössä samaan sukuhautaan, jossa lepää Panun ensimmäinen aviopuoliso ja kolmen lapsen äiti, Elina Ylivakeri.

Ruokailuhuoneen pöydällä on yhä paksu pino suruadresseja ja kortteja. Panua koskettaa lämpö, jota hän on saanut naapureilta, kyläläisiltä ja kaukaisilta ystäviltä.

”Maalaisyhteisössä voidaan olla arkisissa asioissa sulkeutuneita, mutta tosipaikan tullen ihmiset välittävät ja uskaltavat näyttää tunteensa. Moni on pysäyttänyt minut kauppareissuilla ja tullut juttelemaan.”

Panu oli 43-vuotias kolmen koulu­ikäisen lapsen yksinhuoltaja Elinan menehdyttyä rintasyöpään 1988.

75-vuotiaana hänen elämäntilanteensa on toisenlainen.

Viidentoista yhteisen vuoden aikana Panu ja Marja viettivät Hämeenkyrössä hyvää arkea yhdessä mutta toisilleen tilaa antaen.

”En ole katkera, mutta kohtuuttomalta tämä on tuntunut. Kuinka minulle voi käydä näin, että kaksi kertaa menetän vaimoni ja joudun käymään läpi luopumisen surun. Rakastin ­Marjaa koko sydämestäni ja ­kaipaan häntä päivittäin.”

Vaikka ikävä tuntuu vielä kauan, tällä kertaa suru ei ole saanut Panua pois tolaltaan niin kuin Elinan kuoleman jälkeen. Tuolloin pienten lasten isä tunsi pelkoa tuntemattoman edessä.

”Yritin vimmaisesti saada yhteyttä Elinaan ja halusin uskoa, että hänen sielunsa on läsnä. Enää minun ei tarvitse etsiskellä vastauksia korkeammilta voimilta. Tunnen, että Marja on lähelläni muistojen ja yhdessä koettujen hetkien kautta. Se on lohdullista ja tuo luottamusta, että selviydyn tästäkin.”

Panu ihaili Marjan vahvuutta ja kuplivaa elämäniloa. Vaikka tämä jäi eläkkeelle opettajan virastaan jo viisitoista vuotta sitten, Marja opiskeli kieliä, veti liikuntaryhmiä ja viihtyi lastenlastensa kanssa.

Kulttuuritapahtumissa Panu ja Marja olivat tuttu näky. Molemmat nauttivat teatterista, elokuvista ja lukemisesta. Innokkaana valokuvaajana Marja taltioi tapahtumia ja luontoelämyksiä valokuva-albumeihin.

”Kun nyt selaan vanhoja albumeja, minua melkein pyörryttää. Niissä elämämme näyttäytyy hektisenä ja turhankin vauhdikkaana, vaikka toki seesteistä kotiarkea oli myös.”

Viime vuosina elämänrytmi rauhoittui, kun Marja alkoi saada sydänoireita.

”Suunnittelimme tulevaa, mutta huomasin, ettei Marja jaksanut enää matkustella niin paljon. Hän alkoi karttaa lentämistä eikä halunnut istua pitkiä matkoja autossa.”

Ensimmäisen kerran Panu muistaa tavanneensa Marjan jo 1980-luvulla, jolloin he näkivät satunnaisesti Sillanpää Seuran tapahtumissa. Myöhemmin he olivat yhteyk­sissä 2000-luvun alussa, kun Marja kutsui Panun ja tämän silloisen vaimon, viihdetaiteilija Katri Helenan kylään.

Aviopari asui Hämeenkyrössä järven äärellä, ja Marjan mökki sijaitsi viistosti vastarannalla.

”Vierailu jäi toteutumatta, sillä Katri oli haluton lähtemään. Hän kohtasi työssään niin paljon ihmisiä, että vapaa-ajalla hän viihtyi omissa oloissaan.”

Kutsu palasi Panun mieleen vuoden päästä, kun hän oli soutelemassa ­Kallioistenselällä. Hetken mielijohteesta hän päätti suunnata veneen keulan vastarannalle.

”Kun pääsin perille, näin Marjan mökkipihansa keinussa. Hän oli siellä kirjoittamassa omiin mietteisiinsä keskittyneenä. Vierailuni näytti ilahduttavan häntä.”

Keskustelu kulki luontevasti. Panu tunsi heti vetoa Marjaan, mikä aiheutti hänessä ristiriitaisia tunteita Katri Helenan vuoksi.

Marja taas suhtautui Panuun ­varauksella tämän naistenmiehen maineen takia.

”Marjalla oli ollut kaksi tylyä avioliittoa, ja hän totesi päättäneensä, että kiitos vain hetkistä herrat. Hän tiesi hyvin, mitä minustakin puhuttiin ja kirjoitettiin.”

Panu ja Marja rakastuivat, ja Panun avioliitto päätyi eroon 2004. Vaikka naistenmiehen maine on välillä imarrellut Panua, se on aiheuttanut myös väärinkäsityksiä ja mielipahaa.

”Jouduin erossa ryöpytyksen kohteeksi. Silloin ei tehnyt mieli käydä ­lukemassa, mitä minusta kirjoitetaan. Annoin kaiken valua kuin vesi hanhen selästä.”

Marjaa Panun saama julkisuus ei hämmentänyt. Pari meni naimisiin kesällä 2007.

”Marja oli suvaitsevainen, ymmärtäväinen ja kannustava. Vaimoni ei tarvinnut olla mustasukkainen, sillä hän tiesi, että rakastan häntä. Molemminpuolinen arvostus ja vapaus olivat suhteemme kulmakivi.”

Panun mieleen palaavat varsinkin Marjan sutkautukset. Yhteinen elämä näyttäytyy nyt mukavalla tavalla tavalliselta.

”Marja oli aikaisempien mieskokemustensa vuoksi herkkä alkoholinkäytölle, ja se heijastui minuunkin. Jos menin illalla ­tekemään itselleni gin tonicin, Marja saattoi lainata Pedro Hietasen ja M.A. Nummisen vanhaa laulua ja todeta, että syö ­säästäen savea. Se oli hänen tapansa ­muistuttaa kohtuudesta.”

Lauantain toivottujen kuunteleminen radiosta oli avioparin yhteinen harrastus. He kilpailivat, kumpi tunnistaisi tekijät ja kilpailijat aiemmin.

”Marjalla oli ilmiömäinen muisti: hän osasi kaikkien laulujen sanat kansanlauluista iskelmiin. Joskus häntä kiusoittelinkin, että seuraavaksi voisit opetella Shakespearen sonaatit.”

Panu tutustutti Marjan elokuvien maailmaan ja kulttuuripiireihin, Marja puolestaan oikoluki puolisonsa kirjoittamia tekstejä ja huolehti kotona monista käytännön asioista.

Arkisin heillä oli omat rytminsä. Kun Marja kahdeksan aikaan vasta heräili, Panu oli jo syönyt aamiaisen ja vetäytynyt yläkerran työhuoneeseen kirjoittamaan. Lounas syötiin yhdessä.

”Meillä ei ollut koskaan tarvetta kahlita toisiamme. Osasimme antaa toisillemme tilaa.”

Yksinoloa Panu on tarvinnut lapsesta saakka. Hän varttui vanhempiensa ainoana lapsena ja tottui olemaan opiskeluaikoinaankin usein itsekseen. Erityisesti mieleen on jäänyt vappuaatto 1963, jonka nuori ­abiturientti vietti railakkaiden juhlien sijasta Anton Tšehovin valittuja novelleja lukien.

”Tuo ilta oli käänteentekevä, sillä silloin tajusin, että haluan opiskelemaan suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta oikeustieteen sijaan.”

Äiti, suomenruotsalainen Saga Göta Fransiska Rajala ei poikansa valinnasta ilahtunut. Hän toivoi, että Panu olisi tähdännyt isänsä tavoin juristiksi ja valinnut rinnalleen ruotsinkielisen puolison.

Äidin haaveissa oli myös tytär, mutta toista lasta hän ei koskaan saanut.

”Nämä asiat vaikuttivat siihen, että suhteemme jäi etäiseksi ja aikuistuessani loittonimme toisistamme entisestään. Olimme äidin kanssa tekemisissä hänen kuolemaansa saakka, mutta läheisiä meistä ei koskaan tullut. Olen potenut siitä ­syyllisyyttä ja miettinyt, olisiko minun pitänyt yrittää enemmän.”

Valtiovarainministeriössä työskennellyt isä Eino Rajala puolestaan kannusti Panua kirjoittamisessa ja arvosti poikansa uravalintaa.

”Isä totesi usein, että olisi itsekin halunnut tehdä lopulta jotain muuta kuin olla valtion virkamiehenä.”

97-vuotiaaksi asti eläneessä isässä oli uteliaisuutta ja sosiaalisuutta, josta Panu arvelee saaneensa osansa.

Isän mukana Panu pääsi osallistumaan tapahtumiin, joissa hän tapasi olympiavoittaja Tapio Rautavaaran kaltaisia lapsuuden sankareita.

”Isä oli aina mukana siellä missä tapahtui. Uskon, että uteliaisuus piti hänet virkeänä ja järjissään loppuun asti.”

Panu Rajala kouluttautui filosofian tohtoriksi ja työskenteli Tampereen yliopistossa muun muassa teatterin ja draaman tutkimuksen professorina. Samalla hän teki hyppyjä vapaaksi kirjailijaksi ja teatteri- ja elokuvamaailmaan.

”En tähdännyt tosissani yliopistouralle, annoin vain oman mielenkiintoni kuljettaa. Hoidin välillä joitakin virkoja, mutta ravistelin itseni aina lopulta vapaaksi. Myöhemmin olen miettinyt, että minun olisi kannattanut keskittyä työelämässä yhteen asiaan eikä hajottaa itseäni liian moneen suuntaan. Minulla ei ollut koskaan urasuunnitelmaa.”

Suurinta intohimoa Panu on tuntenut aina kirjoittamiseen. Hän huomasi lahjakkuutensa jo kouluvuosina. Pitkän kirjailija­uransa aikana Rajala on kirjoittanut elämäkerran muun muassa Frans Emil ­Sillanpäästä, Mika Waltarista ja Johan Ludvig Runebergista.

Elokuussa ilmestyy Panun kirjoittama elämäkerta näyttelijä Hannele Laurista.

”Olen kirjoittanut niin paljon kirjailija­vainaista, että teki hyvää sukeltaa aivan toisenlaiseen projektiin. Ajoitus on kohdillaan, sillä Hannelen ura huipentuu tänä vuonna 70 on vain numero -elokuvassa.”

Nyt Panu tutustuu uudestaan henkilöön nimeltä Panu Rajala. Tekeillä oleva omaelämäkerta on jo kirvoittanut muistoja lapsuudesta Helsingissä ja värikkäistä vuosista puolisoiden rinnalla.

Tulossa on rehelliset muistelmat, joissa ei itseironiaa säästellä.

”En suhtaudu itseeni turhan totisesti. Tiedän, että elämääni on mahtunut paljon uskomattomia käänteitä ja hetkiä, jotka ovat huvittaneet ainakin jälkikäteen. Toki se vaara omaelämäkerran kirjoittamisessa on, että löydän itsestäni yllätyksiä ja tyrmistyn, että tällainenko oikeasti olen.”

Kotona pianon yläpuolella on taiteilija Pasi Tammen öljyvärimaalaus ­Marjasta. Siinä hän pitää kädellään Hämeenkyrön nimikkolintua korppia ja katsoo eläintä ­lempeästi. Marja sai taulun Panulta 65-vuotislahjaksi.

Teos paljastettiin juhlatilaisuudessa myös kyläläisille ja ystäville.

”Korpilla on kansanperinteessä viisauden ja neuvonantajan rooli, mutta nyt sen voi nähdä enteellisenä kuoleman symbolinakin. Emmepä tuolloin aavistaneet, miten elämä kulkisi.”

Vaikka Rajalan suvun geenit puhuvat pitkän elämän puolesta, Panu on huomannut itsessään iän mukanaan tuomia muutoksia.

”Olen havainnut veneeseen noustessa yllättävää kömpelyyttä hyvästä kunnostani ja liikunnallisuudestani huolimatta. Elämän rajallisuuden oivaltaminen harmittaa minua hieman, mutta ei siihen pidä liiaksi ­takertua.”

Iloa Panu on saanut tänä kesänä erityisesti lapsistaan, lastenlapsistaan sekä Marjan lapsista perheineen. Suru on lähentänyt heitä entisestään.

”Muistan, kun tutustuin Marjan tyttäriin ensimmäisen kerran. He suhtautuivat minuun, äitinsä uuteen mieheen, todella ystävällisesti. Se kosketti, sillä en ollut aiemmin kokenut sellaista.”

Myös Panun suhde omiin lapsiin on ollut viime aikoina aiempaa tiiviimpi. Lapset kyläilevät hänen luonaan usein.

”Se tuntuu hyvältä ja tuo elämään jatkuvuuden tunnetta.”

Tiivistä parisuhdetta Panu ei tällä hetkellä kaipaa. Hän nauttii yksinolosta ja vapaudesta. Syksyllä suunnitelmissa on ­Taipaleenjoki-oopperan uusintaensi-ilta ja esitelmämatka Lapin ruskamaisemiin.

”Luulen, että vietän loppuelämäni yksin. Nautin uusien ihmisten tapaamisesta ja varmasti voisin solmia uusia suhteitakin, mutta tuntuisi vaivalloiselta ruveta sovittelemaan pitkiä parisuhdehistorioita yhteen jonkun kanssa. Minun on hyvä olla näin.”

Kuolemaa Panu ei kokemuksiensa jälkeen enää pelkää, vaikka toivookin saavansa kokea vielä monia elämyksellisiä vuosia.

”Minulla on sellainen huimapäinen idea, että kun aika minusta joskus jättää, päädyn kahden rakkaan vaimoni keskelle Rajalan sukuhautaan. Uskon, ettei Elinalla ja Marjalla olisi mitään sitä vastaan.”

Lue myös: Sairauden varjossa elävät Jaakko ja Maija Kuusisto: ”Vaikeinta on hyväksyä elämän rajallisuus”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2021.