Rikostutkija Tiia Ahola kävelee kadulla. On hieman sateinen ilma. Vesipisara putoaa hänen silmäänsä samalla hetkellä, kun hänet ohittaa ryhmä nauravia ihmisiä.

Tiia pelästyy. Oliko hänen silmäänsä osunut pisara varmasti vettä? Entä jos se olikin veripisara joltakin ohi kävelleistä ihmisistä? Veressä voi olla vaarallinen tauti.

Tällaisten ajatusten kanssa 41-vuotias Tiia opettelee elämään.

Tiia työskentelee kolmena päivänä viikossa lähisuhdeväkivaltaan erikoistuneena rikostutkijana. Tiia on myös esikoiskirjailija, jonka teos Seepra joka ajatteli liikaa julkaistiin keväällä 2020. Teos kertoo naisesta, joka sairastuu pakko-oireiseen häiriöön kaksosten syntymän jälkeen. Niin Tiiallekin kävi.

Kaksosraskaus ei ollut helppo. Tiia oli alkanut odottaa kaksosia vuonna 2016. Raskauden puoli­välissä yhtäkkiä selvisi, että sikiöille oli kehittynyt fetofetaalitransfuusio-oire­yhtymä eli hengenvaarallinen verenkiertohäiriö.

– Loppuraskauden ajan oli epävarmaa, selviävätkö lapset. En uskaltanut ajatellakaan sitä hetkeä, että he olisivat tässä, Tiia kertoo.

Tiia päätti selvitä. Hän kävi äitiysvapaaseen saakka töissä eikä antanut pelottaville ajatuksille tilaa.

Kaksoset syntyivät keskosina reilu kuukausi ennen laskettua aikaa. He joutuivat olemaan sairaalassa viikon verran syntymänsä jälkeen.

Vaikeudet eivät loppuneet siihen. Vauvat piti opettaa syömään. Se ei ollutkaan ihan yksinkertaista.

Seuraavat kolme kuukautta Tiia ja kaksoset harjoittelivat imetystä. Lopulta se onnistui.

Tiia istui kodissaan miehensä ja sitterissä hymyilevien tyttöjensä kanssa ja tunsi olonsa valtavan helpottuneeksi.

– Vihdoin vaikeudet oli selätetty. Lapset saivat ruokaa ja he olivat hengissä, Tiia sanoo.

Samalla hän tajusi, että voisi menettää sen kaiken.

Pakko-oireinen häiriö on sairaus, jonka perimmäistä syytä ei tiedetä. Taustalla ajatellaan olevan geneettisiä sekä elämäntilanteesta johtuvia syitä. Jos on geneettinen alttius, stressaava elämänvaihe saattaa laukaista sairauden.

Tiialla oli tavallinen lapsuus. Hän uskoo, että hänellä oli häiriön oireita – tai ainakin alttiutta – jo lapsena.

– Huolehdin kaikesta ylenpalttisen paljon. Minulla oli erilaisia ajatuksia, joihin tarrauduin.

Tiia saattoi esimerkiksi ajatella, että jos äiti ei tule kotiin tasan kello neljä, tämä on jäänyt auton alle. Joskus barbit saattoivat leikeissä pussailla ja sen jälkeen hänen piti hokea monta kertaa: perun, perun, perun.

– Koin hirvittävää syyllisyyttä ajatuksistani. Olin ehkä keskivertoa ahdistuneempi lapsi.

Teini-ikäinen Tiia innostui taekwondosta. Otteluiden painoluokkapunnituksissa Tiia meni paniikkiin. Hän alkoi vahtia painoaan.

Jos housut eivät mahtuneet kunnolla vyötäröstä kiinni, Tiia kyseli kerta toisensa perään kaksoissiskoltaan, oliko hän nyt lihonut.

Kaksoissisko on ollut aina Tiian suuri turva. Lapsena Tiia saattoi peilata ajatuksiaan siskon kautta jopa ongelmaksi asti.

– Tiesin, että voin jankata hänelle loputtomiin pelkojani ja saada siten tavallaan vahvistusta niille, eikä hän silti koskaan hylkäisi minua.

Selkeitä pakko-oireita ja taudin pelkoa tuli Tiialle parikymppisenä. Hänellä oli useita vaikeita vuosia. Pakkoajatukset ahdistivat häntä, mutta niitä ei kuitenkaan tunnistettu sellaisiksi.

– Pelkäsin, että saisin jonkun taudin, jonka vuoksi en saisi perhettä enkä miestä. Pelkäsin, että tapahtuisi jotain sellaista, jonka vuoksi minut hylätään.

Tiia kävi muutamia kertoja puhumassa tunteistaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän ei saanut apua, sillä häiriö ei vielä tuolloin ollut monille tuttu.

Tiian mukaan muiden voi olla vaikea ymmärtää, kuinka vaikeasta sairaudesta on kyse.

– Ihmisen sisäinen maailma voi olla täysin kaaoksessa, vaikka hän ulospäin käyttäytyisikin normaalisti.

Tiia tapasi nykyisen miehensä Helsingin yössä vuoden 2009 lopulla. Hän sai rohkeutta toteuttaa unelmiaan, hankkia lapset, koiran ja mökin.

– Mieheni on kuin kallio. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pelätä, että hän yhtäkkiä lähtee ja jättää minut, Tiia sanoo.

– Mutta hän on hyvin rationaalinen ihminen, eikä aina ymmärrä, että minulle ei kannata vakuutella, että hätää ei ole. Tämä sairaus ei toimi niin.

Erilaisuus miehensä kanssa on ollut hyvä oppi Tiialle, sillä hän elää yhä vahvassa sielunkumppanuudessa kaksoissiskonsa kanssa.

– Usein kun ajattelen soittavani hänelle, siskoni soittaakin minulle. Nauramme samoille asioille. Hän ymmärtää sairauttani kenties kaikkein parhaiten, vaikka hänellä ei sitä olekaan.

Vauvojen syntymän jälkeen ajatukset tulivat aluksi silloin tällöin. Kerran Tiia näki porttikongissa kaksi kyyristelevää hahmoa. Hetki siitä tuuli lennätti hänen silmäänsä hiekanmurun. Voiko hiekassa olla jotain likaista noista kahdesta hahmosta? Voiko vauvoille tapahtua jotain?

Kun kaksoset alkoivat kasvaa, pakkoajatuksia tuli yhä enemmän. Niissä toistui aina pelko jostain taudista ja siitä, mitä se tekee lapsille.

– Kun ajatus tuli, keräsin ensin internetistä kaiken mahdollisen faktan asiaan liittyen. Joskus jopa palasin paikalle, jossa ajatus oli tullut, ja rekonstruktioin tilanteen.

Pahinta on, että ahdistava ajatus meinaa jäädä päälle.

– Aluksi tieto helpottaa ahdistusta, mutta lopulta sekään ei enää auta. Huomaan, että koko päivä on mennyt siinä, että olen pyörittänyt asiaa päässäni. Se tuottaa vielä lisää ahdistusta.

Vieras ihminen otti syliinsä toisen Tiian puolen vuoden ikäisistä kaksostytöistä ilman lupaa. Sairastuisiko lapsi? Tiia pelästyi valtavasti. Oli kevät 2017, ja hän tiesi, että tarvitsisi apua.

– Kokemus pelosta oli niin voimakas, että varasin ajan psykiatrille. Tajusin, että en voi siirtää pelkoja lapsiini.

Diagnoosi pakko-oireisesta häiriöstä tuntui helpottavalta. Vihdoinkin ahdistukselle oli konkreettinen nimi, ja sen syykin löytyy aivojen toiminnasta.

Tiia aloitti kognitiivisen käyttäytymisterapian, joka jatkuu yhä. Hän on käynyt myös vertaistukiryhmässä sekä saanut apua SSRI-mielialalääkkeistä. Ne nostavat aivojen välittäjäaineen serotoniinin tasoja aivoissa.

– Kuvittelin aluksi, että saisin terapiassa jotain sellaisia työkaluja, joiden avulla naps, sairaus vain katoaisi.

Tiia on huomannut, että pelot jäävät taka-alalle hänen työssään. Hänellä on siellä poliisin rooli, ja se auttaa.

– Työt ovat parantaneet jaksamistani. Voin keskittyä yhteen asiaan kerralla toisin kuin kotona lasten kanssa.

Pikkuhiljaa Tiialle valkeni, että sairaus ei välttämättä loppuisi koskaan.

– Ajatuksista irtaantuminen on todella vaikeaa. Olen palannut jälleen läsnäoloharjoituksiin.

Kun oppii paremmin elämään tässä hetkessä, ei tarvitse koko aikaa huolehtia ja pelätä tulevaisuutta.

Kirjoittaminen on yleinen terapian työskentelymuoto. Tiiakin alkoi kirjoittaa lyhyitä muistoja ja kirjeitä itselleen. Sitten hän huomasi, että tekstiä oli jo paljon.

Hän kirjasi lenkillä, autossa tai lasten kerhon aikana saamansa ideat puhelimeen ja lopulta heräsi aamuviideltä kirjoittamaan. Kirja syntyi viidessä kuukaudessa. Se opetti asioita, joita Tiia ei olisi tiedostanut muuten.

– Opin, että minun on vaikea säädellä tunteitani. Pakkoajatukset ovat yritys paeta todellisia tunteita. Näissä ajatuksissa on jotain samaa kuin riippuvuuksissa.

Kun Tiia kirjoitti tekstejään, hän luki professori Robert M. Sapolskyn stressinhallintateoksen Miksi seeprat välttyvät mahahaavoilta. Televisiosta tuli Avara luonto -ohjelman jakso Seepra nimeltä Punda.

Seepra ujuttautui myös Tiian romaaniin.

– Seepra elää epävarmuuden ja vaaran keskellä: leijona tai hyeena voi hyökätä milloin vain. Silti seepra vaeltaa levollisena. Kun sen on aika oikeasti toimia, se toimii. En halua hukata kallisarvoista elämää kuviteltujen pelkojen loputtomaan pohdiskeluun.