Copywriter Anna Kiminki, 48, asuu miehensä kanssa Helsingin Vuosaaressa. Aikuinen tytär on jo muuttanut kotoa:

Kun kävelin ensimmäisen kerran tutkinto-opiskelijana Haaga-Helian aulassa Pasilassa syksyllä 2014, oloni oli vähän epätodellinen. Nyt olen vihdoin opinahjossa, jota pidin alan parhaana. Olin nähnyt, miten sieltä valmistuneita arvostettiin työelämässä.

Kymmenen vuotta markkinointialan töissä oli antanut minulle käytännön pätevyyden, mutta tutkinto puuttui. Olin 40-vuotias ja tilanteessa, jossa urani ei menisi eteenpäin ilman työpaikanvaihtoa ja se taas tyssäsi siihen, että korkeakoulututkinto puuttui.

Elämäntilanteeni suosi opiskelua. Tytär kävi lukiota ja hänestä taisi olla vain mukavaa, etten ollut aina kotona. Olin haaveillut opiskelusta jo vuosia, mutta en ollut halunnut uhrata yhteisiä perhe­iltoja silloin, kun tyttö oli vielä pieni.

Nytkin olisin voinut jäädä opintovapaalle ja opiskella päivät, mutta pidin tärkeänä sitä, ettei perhe joutunut tinkimään elintasosta. Valitsin monimuoto-opiskelun työn ohessa.

Tiesin jo etukäteen, että matematiikka olisi minulle vaikeaa. Opintojen aloitus olikin tyssätä jo alkuunsa, kun en päässyt matematiikan pääsykokeesta läpi. En luovuttanut. Avoimen väylän kautta pystyin suorittamaan tietyn määrän opintoja, ja sen jälkeen pääsin haastattelun kautta tutkinto-opiskelijaksi. Päätin, että selviäisin siitä sinnikkyydellä ja kovalla työllä.

Funktioiden lisäksi vaikeuksia tuotti nykyinen opiskelukulttuuri, johon näytti kuuluvan jatkuva mölinä. Vaikka menin eturiviin istumaan, en voinut keskittyä, koska luokassa kävi jatkuva pulina. Pääosin parikymppisille opiskelijoille viikonlopun baarireissujen kertaaminen oli tärkeämpää kuin opetuksen kuuntelu.

Ryhmätöitä tehtiin paljon, mikä ei tuntunut tehokkaalta. Niiden määrää selitettiin sillä, että oppisimme samalla työelämätaitoja ja verkostoitumista. Se turhautti, koska tämä osaaminen minulla jo oli.

Yhdessä tekemisestä oli myös hyötyä. Meidät opiskelijat laitettiin selittämään toisillemme, miten olimme ratkaisseet jonkin tehtävän, ja joskus oivalsin sen näin paremmin kuin opettajan selittämänä. Kotona sain apua mieheltäni, jolla on hyvä matikkapää.

Lähiopetusta oli arkena lähes joka ilta. Menin kouluun suoraan töistä ja olin kotona vasta kymmenen jälkeen. Sain tottua siihen, että minulla ei ollut vapaa-aikaa. Kun mies lähti lauantaisin vihellellen kauppahalliin kahville ja croissantille, minä jäin kotiin nakuttamaan koulutehtäviä. Ystäviä tapasin harvoin. Kesistäkin kaksi opiskelin.

Positiivista oli se, että opiskelu ei yllätyksekseni maksanut käytännössä mitään. Kirjatkin löysin oppilaitoksen ja kaupungin kirjastoista.

Olin opintojeni puolivälissä, kun ihan tavallisen näköinen luomi kädessäni alkoi kasvaa. Minulla on aina ollut paljon luomia ja niitä on poistettu useasti, mutta ne olivat aina olleet vaarattomia.

Tällä kertaa en ollut yhtä onnekas. Minulla todettiin melanooma. Diagnoosi oli järkytys.

Olin aina kantanut huolta siitä, että joku läheiseni kuolee, mutten ollut koskaan osannut pelätä omaa kuolemaani. Se oli uusi tunne.

Pääsin nopeasti leikkaukseen, jossa luomen ympäriltä poistettiin iso kaistale ihoa.

Odottaessani tuloksia syövän levinneisyydestä olimme perheeni kanssa kaupungilla. Mies ja tytär kävelivät edessäni ja minä mietin, entä jos minulla onkin vain kuukausia elinaikaa. Ajatus oli lohduton.

Syöpä oli onneksi pinnallinen eikä levinnyt, selvisin säikähdyksellä. Muutaman viikon sairausloman jälkeen pystyin jatkamaan opintojani lähes normaalisti.

Kun valmistumiskeväänäni tein opinnäytetyötäni, kyynärpääni tuli todella kipeäksi. Pelko syövästä palasi.

Varmaa syytä kivulle ei löytynyt, mutta oikea käteni oli kuukauden täysin poissa pelistä.

Olin helpottunut, mutta samalla minua tuskastutti, kun tajusin, mitä käsikipu tarkoittaisi.

En valmistuisi ajallaan, vaan minun pitäisi jatkaa raskasta pusertamista vielä tulevana syksynäkin. Juuri aikataulussa pysyminen ja pian koittava vapaus olivat antaneet minulle voimaa. Vasta silloin tajusin, kuinka väsynyt olin.

Mutta sitten tapahtui pieni ihme. Vähän vahingossa löysin tekstinkäsittelyohjelmasta sanelutoiminnon, jonka avulla pystyin tekemään tehtäviä ilman oikeaa kättä. Sain myös apua kurssitoveriltani Elisalta, joka teki osuuteni ryhmätyöstä puolestani. Sain tehtyä kaiken ajoissa.

Valmistumisestani on nyt viisi vuotta. Olen mieluisassa ja koulutustani vastaavassa työssä.

Pari vuotta sitten huomasin, että olisin taas valmis uuteen koitokseen. Tradenomiopinnot avasivat Anna Kimingille väylän vielä suuremmalle unelmalle, maisteriopinnoille. Olen hakenut yliopistoon kahtena keväänä. Ehkä tänä keväänä onnistun ja pääsen taas koulunpenkille.

Välillä otan todistuksen esiin ja silitän sitä. Olen valtavan ylpeä itsestäni, että pystyin valmistumaan kaikista vaikeuksista huolimatta.”

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 3/23.