Kauneus ja Terveys

Oona Kivelä: Olen jotakin miehen, naisen ja eläimen väliltä

Oona Kivelä: Olen jotakin miehen, naisen ja eläimen väliltä
Tankotanssin nelinkertainen maailmanmestari Oona Kivelä taistelee kuin leijona. Korkeasta testosteronitasosta on hyötyä väittelyissä, naisellisuudesta taas lentokoneessa. Rakkaus haastaa itsevarmaa luonnonlasta aivan uudella tavalla.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 13.11.2019

Oona Kivelä

  • Ikä: 35
  • Ammatti: Urheilija ja yrittäjä
  • Asuinpaikka: Helsinki
  • Perhe: Perhe on laaja käsite! Avopuoliso, työntekijäni, ystävät, vanhemmat ja eläinystävät.
  • Harrastukset: Tetriksen pelaaminen, temppuilu ja roikkuminen.
  • Motto: ”Train like an athlete, perform like an artist.”

Kova ääni, rehevä nauru. Tankotanssin maailmanmestari. Fort Boyard - ja Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjojen suorasukainen ja määrätietoinen treenaaja.

Tämän tiedämme Oona Kivelästä. Mielikuva itsevarmasta luonnonlapsesta vahvistuu, kun Oona avaa etelä helsinkiläisen ullakkoasuntonsa oven pelkissä sporttirintsikoissa, mikroshortseissa ja nilkkoihin ruttaantuneissa villasukissa.

Ei ihan kuka tahansa muija.

Minusta tulee maailmanmestari, Oona ajatteli, kun astui newyorkilaisen tankotanssistudion treenisaliin kymmenen vuotta sitten vuonna 2008.

Hän oli lukenut uudesta trendilajista fitnesslehdestä lentokoneessa ja tahtoi testata sitä saman tien.

Lattiasta kattoon juoksevat tangot olivat jo itsessään vaikuttava näky. Sitten opettaja hyppäsi tangolle ja näytti, miten helposti niillä saattoi liikkua. Vau!

Värivalot vilkkuivat ja alkulämmittelyssä twerkattiin. Ja kun Oona pyörähti tangolla itse, se oli siinä.

– Se oli siistein kokemus ikinä! Tunsin heti tunnin jälkeen, että minusta tulee lajin maailmanmestari. Minua kiehtoi laji, jota muut eivät vielä harrastaneet. Minulle kaiken pitää olla aina vähän uudempaa ja makeampaa.

Oona ei taistellut tanssisalilla vain painovoiman lakeja vaan myös yleistä mielipidettä vastaan. Vei vuosia, että tankotanssi otettiin vakavasti. Sitä pidettiin pitkään keikistelynä ja ohimenevänä villityksenä.

Oona voitti ensimmäisen MM-kultansa vuonna 2011, eikä se jäänyt viimeiseksi. Kun häntä ei MM-titteleistä huolimatta kutsuttu Urheilugaalaan vuonna 2015, nainen ärähti. Seuraavana vuonna kutsu tuli.

Oona kipusi fyysisesti vaativan lajin huipulle hämmentävän nopeasti.

– Kilpailutilanteessa minusta tulee leijona, joka saalistaa. Leijona käy kurkkuun kiinni, ja niin teen minäkin. En anna armoa. Välillä tuomarit ovat myöntäneet, että he jännittävät kisoissa enemmän minua kuin minä heitä.

Villi eläimellisyys on Oonalle tärkeä voimavara ja olennainen osa identiteettiä. Juuri se määrätietoinen, tulinen leijonankatse saa tuomaritkin varpailleen.

Hän kieltäytyy asettumasta konventionaaliseen muottiin. Oikeastaan sukupuolen määrittely on turhaa.

– En ole edes ihan varma, luokittelenko itseäni naiseksi. Mieluummin olen jotakin miehen, naisen ja eläimen väliltä.

Oona ajattelee, että muuntautumiskyky on hänen etunsa: korkeasta testosteronitasosta on hyötyä väittelyissä ja kilpaurheilussa. Naisellisuutta voi käyttää hyväkseen, kun pitää päästä pälkähästä kiperässä tilanteessa. Esimerkiksi lentokoneessa voi antaa miesten nostaa painavat laukut ylähyllylle. Toisaalta käy usein niin, että Oona itse nostaa kaikkien apua tarvitsevien laukut.

Hän ei ole aina ollut yhtä sinut itsensä kanssa. Nyt 35-vuotiaana hän on onnellisimmillaan. Tasapainon saavuttaminen on vaatinut paljon työtä. Sitä työtä hän on tehnyt muun muassa terapeutin nojatuolissa.

Sitä kautta syttyi vihdoin teinikapinakin.

Herkkä lapsi, helppo teini. Niin Oona summaa lapsuutensa, jonka hän vietti pääkaupunkiseudulla. Herkkyys näkyi tavassa tarkkailla herkeämättä ympäristöä ja aistia muiden mielialoja. Ja siinä, miten tavattoman paha mieli tuli, kun lautanen piti syödä tyhjäksi, vaikka vatsa oli jo ihan täynnä.

Helppo teini ei ottanut yhteen vanhempiensa kanssa.

Kaverit tekivät sitä hänenkin edestään. Oona seurasi kummissaan, kun ystävät haistattelivat railakkaasti vanhemmilleen ja paiskoivat ovia. Ai tuollaistakin voi tehdä!

– Se, ettei kapinoi vanhempiaan vastaan, ei tarkoita, että kaikki olisi hyvin. Minulle olisi ollut hyväksi, jos olisin teininä osannut nousta vanhempiani vastaan.

12-vuotias ei kapinoinut sitäkään, että hän ja äiti muuttaisivat äidin uuden miesystävän perässä Pariisiin. Ja lähtö olisi seuraavana viikonloppuna.

Lentokone laskeutui Pariisin kentälle sunnuntaina. Kun laukut oli kannettu kotiin, piti lähteä opettelemaan uutta koulumatkaa. Koulu alkoi seuraavana aamuna.

Oona istui kylmässä huoneessaan lisäpatterin kyljessä, kuunteli Madonnan Bedtime Stories -albumia, katseli Pariisin kattoja eikä ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

– Taisin ajatella, että olisihan tämän voinut hoitaa paremminkin. Toisaalta äiti tiesi, miten sopeutuvainen olen. Tulin ensimmäisen koulupäivän jälkeen kotiin uuden parhaan ystävän kanssa. Sellainen olen vieläkin.

He asuivat Pariisissa puolitoista vuotta. Kun Oona palasi kahdeksannelle luokalle Helsinkiin, uudet luokkakaverit tuijottivat hänen räikeitä neuleitaan ja pojat huorittelivat. Taas piti etsiä paikkansa ja taistella tiensä takaisin sosiaalisiin piireihin.

Vanhemmat olivat eronneet, kun tyttö oli taaperoikäinen. Vanhempia oli yhdistänyt innostuva temperamentti. Oona on yhä läheinen kummankin kanssa.

Olen oppinut molemmilta vanhemmiltani, että kaikkeen keksitään ratkaisu ja koskaan ei lannistuta. Mistä tahansa pikku jutustakin voi tehdä vuosisadan gaalan!

Juuri sellainen Oonakin on.

Taapero hassuttelee Espoon lapsuudenkodissa.

Ensimmäisen tankotanssitunnin jälkeen nivuset olivat mustelmilla ja sisäreisissä oli häijyjä hiertymiä. Se ei Oonaa haitannut.

Samalta jalat näyttävät vieläkin, kun hän harjoittelee uusia liikkeitä. Sen dramaattisempia vaurioita tankotanssi ei ole aiheuttanut, vaikka kieppuminen näyttääkin hurjalta amatöörin silmään.

– Olen pudonnut päälleni tangolta tasan kerran. Olin laittanut öljypohjaista dödöä, jota levisi tangolle. Kitka katosi ja ote petti.

Miten Oona reagoi kovaan kolaukseen?

– Kivahdin, että en suostu tällaiseen, ja tein tempun saman tien uudelleen. Sillä kertaa se meni nappiin.

Kun teinikapinan aika tuli kolmekymppisenä, hän kävi sen läpi samanlaisella sisulla kuin kaiken muunkin.

– Kirjoitin pitkät meilit kummallekin vanhemmalleni ja vaadin vastauksia ikivanhoihin kysymyksiin. Miksi jäin yksin hetkillä, jolloin olisin tarvinnut tukea?

Terapiassa Oona opetteli erottamaan oman äänensä. Siihen saakka päässä oli kiistellyt kaksi ääntä, joista toinen kuului äidille ja toinen isälle.

Lisäksi hän tahtoi irtisanoutua haitallisista, yli sukupolvien ulottuvista toimintamalleista.

– Onko suomalaista sukua, jossa ei olisi vaikkapa alkoholismia? Minä en onneksi osannut juoda edes vauhdikkaimpina vuosinani, vaikka yritinkin parikymppisenä epätoivoisesti. Tuli vain vatsa kipeäksi ja nukutti.

Perhesuhteiden analysoinnin lisäksi hän selvitti itselleen, mitä tahtoi työelämältä: keskittyä treenaamiseen ja elämiseen, ei yrityksen pyörittämiseen. Burnout poltteli jo niskassa.

Oona ajattelee, että parani kunnolla uupumuksestaan vasta puoli vuotta sitten. Nyt juoksevia asioita hoitelee oma työntekijä. Iiris on melkein kuin perheenjäsen.

Oona on kokeilunhaluinen. Hän haluaa testata kaikkea ensimmäisenä.

– Minä hoidan nykyään vain ne hommat, joissa läsnäoloni on pakollista. Haluan, että työ ei tunnu työltä, vaan elämältä.

Elämässä on nyt muutakin uutta kuin vaivalla rakennetut omat rajat ja mielenrauha.

– Siellä se rakkaus istuu.

Asunnon toisessa päässä, kulmasohvan nurkassa lojuu kiharapäinen Oskari rennosti verkkareissa, läppäri sylissään.

Pari on pitänyt yhtä keväästä saakka. He tapasivat Oulussa hengityskurssilla. Oskari on jo muuttanut asumaan Oonan luo.

Oskari on ”jonglööri ja tietokonenörtti”, Oonan täydellinen vastakohta. Juuri sellainen mies, jota hän kaipaa.

– Oskari on Lapista, ja uskon, että hänen rauhallisuutensa liittyy hänen pohjoisiin juuriinsa. Ulkopuoliset paineet eivät vaikuta häneen. Ja onhan se nyt kova juttu, jos joku suostuu tanssimaan keittiössä argentiinalaista tangoa sunnuntaiaamuna puoli kahdeksalta!

Avopuolison esimerkillisistä hermoista huolimatta yhteiselämä ei ole pelkkää aamutangoa. Se vaatii kompromissien tekemistä ja malttia, eikä kumpikaan näistä kuulu Oonan varsinaisiin vahvuuksiin.

Kolmevuotias Oona suorittaa ensimmäistä puomisarjaansa telinevoimistelussa.
Burnout opetti, että työ ei saa tuntua työltä vaan elämältä.

– Jos joku miettii, kannattaako tehdä vain yksi lapsi, niin ei kannata! Minulla ei ole sisaruksia, ja sen kyllä huomaa. Ainoa lapsi kasvaa siihen, että tulee ensimmäisenä ja saa kaiken heti ja nyt.

Oonan mielestä ainoan lapsen asenne näkyy myös muissa ihmissuhteissa. Se on välillä rankkaa.

– On kivuliasta opetella jakamista vasta kolmekymppisenä. Sitä tuntee itsensä tosi säälittäväksi.

Mitä seuraavaksi? Sporttiuransa jälkeen tyhjän päälle putoava ammattiurheilija on tuttu tarina, mutta Oonan kohdalla kohtalo ei tunnu todennäköiseltä.

Hän myi puolitoista vuotta sitten osuutensa lasten ja nuorten kuntoklubista entiselle yhtiökumppanilleen. Lasten liikkuminen on yhä lähellä sydäntä. Oonan sisällä kuohahtaa joka kerta, kun vanhempi pitää lastaan epäliikunnallisena.

– Silloin tekee mieli huutaa, että turpa kiinni!

Oonan mielestä lapsi ei miellä itseään huonoksi tai kömpelöksi, ellei aikuinen istuta sitä käsitystä häneen.

– Liikunta on jokaisen juttu!

Sama pätee aikuisiinkin, jotka ovat ”vain isoja lapsia”. Epäurheilullista aikuista ei ole.

Liikkumisen ilosanoman lisäksi Oonalla on paljon muutakin annettavaa maailmalle. Oikeastaan hänen takaraivossaan pulputtaa ehtymätön ideapumppu.

Oskari kannustaa lapulla, kun Oona joutuu ottamaan kylmäsuihkuja.
Serkukset ja Tara-koira viettivät kesälomaa mökillä Hiidenvedellä.

– Odota hetki!

Hän pomppaa pystyyn ja hakee olohuoneesta vaaleanpunaisen vihkon. Sen sivuille hän kirjaa ideanaihioita ja jäsentää niitä.

– No niin! Nämä jutut minun pitää ainakin ehtiä tehdä elämäni aikana.

Sitten Oona lukee:

  1. Kirjoittaa lasten tehtäväkirja aikuisille.
  2. Kisata sirkuskisassa uudella telineellä.
  3. Suunnitella liikunnallinen seksilelu.
  4. Tehdä tankotanssiareenakeikka.
  5. Suunnitella joulutarinajumppa jenkkien aamu-tv:hen.
  6. Rakentaa puolapuustudio.
  7. Opiskella psykologiaa ja toimia seksuaalirikollisten terapeuttina.

Ja tämä on vasta alkua.

Viimeksi...

Itkin eilen. Riitelimme avopuolisoni Oskarin kanssa.

Nauroin tänä aamuna, kun treenasimme Oskarin kanssa villasukkasillamme ja liu’uimme pitkin olohuonetta.

Häpesin, kun kerroin kaverini salaisuuden eteenpäin. Hän sai kuulla asiasta ja jouduin myöntämään, että olen toivoton näissä asioissa.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 15/2018.

Kommentoi +