Minkälainen ihminen käy terapiassa? Pitkäaikaismasentunut työtön, tai ehkä päihderiippuvuuden kanssa painiskeleva?

Vain puolet mielenterveyden häiriöistä kärsivistä saa Suomessa hoitoa. Koska terapiaan pääseminen on kallista ja vaikeaa, apua saavat helpommin ne, joilla on rahaa ja muita voimavaroja.

Terapiassa kävijä onkin usein hyvin toimeentuleva kolmekymppinen nainen, sellainen kuin Keski-Suomessa asuva Salla. Viisi vuotta sitten hän ajatteli olevansa ihminen, joka pärjää ilman läheisten kannattelua, ammattiavusta puhumattakaan.

”Kun erosin 16 vuoden suhteesta, pakka levisi ihan totaalisesti – en enää pärjännytkään. Lapsuuden trauma puski pintaan, ja olo oli koko ajan arvoton ja epävarma.”

Traumareaktio sai Sallan eristäytymään ja sulkeutumaan. Velvollisuudet hoituivat ja asuntolaina lyheni, mutta Salla oli lopettanut nauramisen. Hän treenasi ja kontrolloi syömisiään pakonomaisesti ja painoi viestintäalan töitään yötä myöten. Alkoholia kului, ja Salla kärsi myös unettomuudesta. Ystävät huomasivat tämän ja ottivat asian toistuvasti puheeksi.

”Yksi ystävä soitti oikeastaan joka päivä, että Salla, oletko nyt soittanut itsellesi apua. Ajattelin silloin, että tässähän minä elän parasta sinkkuelämääni. Ystävän kyttääminen tuntui silloin todella ärsyttävältä.”

Lopulta Salla taipui ystäviensä suostutteluun ja lupasi käydä puhumassa muutaman kerran terapeutille. Oikean ammattilaisen löytämisessä kesti, mutta lopulta hän pääsi Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan.

Terapiassa käyminen aiheutti hänelle pitkään syyllisyyttä.

”Sanoin terapeutille ensimmäisen vuoden ajan, etten halua käydä täällä. En tiedä, miksi tulen tänne, mutta tulen kuitenkin. Ajattelin, etten ansaitse terapiaa. Etten ole niin arvokas, että minua kannattaisi hoitaa.”

Terapiasyyllisyyttä tuntee moni muukin. Tunnetta siitä, ettei voi tarpeeksi huonosti voidakseen mennäkseen terapiaan. Tunne voi viritä myös ulkopuolisten syyllistävien kommenttien perusteella: miksi toimintakykyisen työssäkäyvän pitäisi käydä kallonkutistajalla, kun mielenterveys­ongelmaisia on tässä maassa pilvin pimein?

Mielenterveyspoolin viestinnän asiantuntijan Kalle Erkkilän mukaan on luonnollista, että ne, joilla on varaa, hankkivat hoidon omakustanteisesti. Ja terapia maksaa silloinkin, kun se on Kela-tuettua – noin 30 euroa kerralta.

Kelan tuki myönnetään kahdeksi vuodeksi, ja nykyään Salla maksaa käynnit kokonaan omasta pussistaan. Hän laskee, kuinka monta kertaa kuussa siihen on varaa.

Nyt Salla tietää, miksi hän tarvitsi terapiaa ja lopulta jatkoi vastaanotolla käymistä. Hänet on kasvatettu pärjäämään ja suorittamaan, ja kun eron hetkellä olisi pitänyt pyytää apua ja nojata muihin, pohja petti alta.

”Olen elämän syrjässä kiinni, ja monella muulla asiat ovat huonommin. Samalla on totta, että tulen tarvitsemaan terapiaa pitääkseni yllä työkykyäni. Käsittelin traumaa pitkään niin, että tein töitä yötä päivää. En halua enää paeta ongelmiani töiden tekemiseen. Olen sanonut tämän usein myös työpaikan kahvihuoneessa, mikä on joskus vähän hätkähdyttänyt ihmisiä.”

Moni häpeää paitsi avuntarvettaan, myös sitä, että ylipäätään käy terapiassa. Sallallakin terapiassa käyminen synnytti aluksi syvää häpeää, mutta nyt hän on oppinut elämään sen kanssa.

Sallan mielestä terapiassa käymisen stigma ei poistu muulla kuin sillä, että asiasta kerrotaan avoimesti uudelleen ja uudelleen. Jos istunnosta palatessa vastaan tulee vanha tuttu ja kysyy, mistä hän on tulossa, Salla ei valehtele käyneensä kaupassa tai salilla.

”Kyllä se muuttaa tunnelman joka kerta. Moni menee vähän kuin kysymysmerkiksi tai kavahtaa. Kukaan vieraampi ei ole kuitenkaan koskaan suoraan kritisoinut tai kommentoinut asiaa ikävällä tavalla.”

Vaikka Salla on oppinut elämään kertomisen aiheuttaman sosiaalisen epämukavuuden kanssa, terapian tarpeen kyseenalaistaminen tuntuu silti pahalta. Hän kokee, ettei esimerkiksi hänen omassa perheessään ymmärretä, miten paha olo voi olla, vaikka toimeentulo olisi turvattu.

”Olen saanut kuulla taivastelua siitä, miten hyvin minulla menee. Mutta ihmisellä voi olla hoitoa vaativia ongelmia, vaikka hän olisi päällisin puolin ihan yhteiskuntakelpoinen.”

Vaikka oman mielenterveyden hoitamisesta ei Kalle Erkkilän mukaan pitäisi joutua kantamaan syyllisyyttä tai häpeää, taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset ilmiöt.

”Mielenterveysjärjestöissä on tunnistettu jo kauan sitten, että psykoterapiaa on hankala saada. Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan pääsemisessä kestää noin 7–12 kuukautta, ja yksityinen psykoterapia taas on todella kallista. On selvää, että tämä asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.”

Salla kertoo esimerkiksi lähestyneensä sähköpostitse 40 terapeuttia, joista kolme vastasi hänelle.

”En ymmärrä, miten vakavasti masentuneet ikinä löytävät itselleen terapeutin.”

Erkkilän mukaan terapiaan pääsemisessä on myös alueellisesti suuria eroja – yliopistokaupungeissa istutaan terapiassa muita alueita enemmän. Uudellamaalla käydään lähes kolme kertaa useammin Kelan kuntoutuspsykoterapiassa kuin Lapissa, vaikka THL:n selvityksen mukaan Lapissa tarve olisi suurempi.

Ei ole siis tuulesta temmattua sanoa, että moni psykoterapiaa tarvitseva jää sitä ilman. Olisiko kuitenkin parempi, että nuoret naiset menisivät mieluummin joogatunnille kuin psykoterapeutin vastaanotolle?

”Enemmänkin on niin, että ihmiset eivät edelleenkään hakeudu riittävästi palvelujen piiriin. Oma kokemus avun tarpeesta on aivan pätevä syy hakea apua. Sen sijaan että ihmiset joutuvat kokemaan häpeää avun hakemisesta, yhteiskunnan pitäisi tarjota tarpeen mukaista hoitoa kaikille.”

Erkkilä uskoo, että monilla on vanhentuneita käsityksiä siitä, että mielenterveystoipujat näyttävät tietynlaisilta. Saatetaan ajatella, että psykoterapiassa käydään vasta silloin, kun on jotenkin näkyvästi hullu.

”Oikeasti mielenterveyden häiriöt eivät näy ulospäin.”

Erkkilä kertoo, että myönnettyjen Kela-kuntoutuspsykoterapioiden määrä on lähes nelinkertaistunut vuosikymmenessä, mutta psykoterapeuttien määrälle ei ole käynyt samoin. Psykoterapiakoulutus on kallis, mikä vaikuttaa siihen, miten paljon uutta työvoimaa saadaan alalle, ja ketä koulutukseen hakeutuu.

”Mutta kaikki eivät tarvitse monivuotista psykoterapiaa. Tutkimuksen mukaan seitsemän kerran lyhytterapia hyödyttää monia lievää tai keskivaikeaa masennusta kokevaa ihmistä. Siksi mielenterveysjärjestöt ajavat Terapiatakuuta, joka toisi lyhyemmät hoitomuodot perusterveydenhuoltoon. Niiden saatavuus ei ole tällä hetkellä riittävää”, Erkkilä sanoo.

”Olen saanut kuulla taivastelua siitä, miten hyvin minulla menee.”

”Suurimmat syyt terapiaan hakeutumiselleni olivat opiskeluelämän aiheuttama ahdistus ja stressi. Taustalla oli myös lapsuudessa ja nuoruudessa koettuja traumoja. Etenin opinnoissani ja sain hyviä arvosanoja, joten mietin: olenko oikeutettu terapiaan? On varmasti muita, jotka tarvitsevat terapiaa enemmän kuin minä.

Pelkään puhua terapiasta siksi, että ajattelen muiden vähättelevän tarpeitani tai että terapia muuttaisi muiden käsityksiä minusta. Toisinaan mietin, mitä vaikutuksia sillä on, että asia lukee terveystiedoissani. Vaikuttaako se tukien, hoidon, vakuutusten tai vaikka töiden saantiin? Se olisi typerää. Sen, että haluan auttaa itseäni, ja näin parantaa opiskelu- ja työkykyäni, ei pitäisi olla mikään ongelma.” -ELLA, 23

”Käyn terapiassa siksi, että vanhempieni olivat väkivaltaisia minua kohtaan. Olen ajatellut, että koska periaatteessa olen selviytynyt ihan hyvin (minulla on oma perhe, koulutus ja työpaikka), mitä noita vanhoja muistelemaan. On ihmisiä, jotka ovat kokeneet paljon vakavampaa kuin minä. Terapeuteista on huutava pula, joten onko reilua, että vien paikan joltain toiselta.

Terapiassa käyminen herättää minussa vihan ja katkeruuden tunteita. On väärin, että minä maksan tuhansia euroja vuodessa siitä, etten jatkaisi väkivallan kierrettä lapsiini. Lisäksi suren sitä, että olisin ansainnut parempaa. Tunnen myös syvää kiitollisuutta yhteiskuntaa kohtaan, joka tämän mahdollistaa Kelan kautta.

Minua on syyllistetty siitä, miten olen niin heikko, etten pärjää ilman apua. Että toisilla ei ole vaihtoehtona kuin jaksaa. Lisäksi ’huvittavaa’ on ollut se, että useat ovat kyselleet, olenko hullu, kun käyn terapiassa. Olen vastannut, että en – muut ovat olleet.” -ALISA, 33

”Käyn terapiassa, koska olen vuosia kärsinyt pakkoajatuksista ja tunnesääntelyn ongelmista. Eräs tuttuni käy terapiassa omakustanteisesti, ja kerroin hänelle käyväni Kelan terapiassa. Hän oli hämmästynyt ja selitti, miten ei saa itse ’ilmaiseksi terapiaansa’. Valistin häntä, että pääkaupunkiseudun hinnoilla maksan omasta pussista silti noin 250 euroa kuukaudessa terapiastani.

Miten jollakin pienipalkkaisella voi olla varaa edes käydä terapiassa? Satsaus on kova kuukausittain. Esimerkiksi sijoittamiseni on terapian vuoksi nyt käytännössä tauolla.” -JENNI, 35

Juttu on julkaistu Trendissä 3/2023.