Psykiatrinen sairaanhoitaja ja opettaja, nyt jo eläkeläinen Pirkko Huuhka, 70, asuu Helsingissä miehensä kanssa:

”Tyttäremme sairastui tuhkarokkoon kaksivuotiaana. Aiemmin terve lapsi alkoi saada vaikeita epileptisiä kohtauksia, ja kun hän oli kuusivuotias, hänellä todettiin epilepsian aiheuttama kehitysvamma. Myös vaikeat allergiat vaativat jatkuvaa hoitoa. Minusta tuli hänen omaishoitajansa.

Tytär asui kotona 25-vuotiaaksi asti, jolloin hän muutti ryhmäkotiin. Myöhemmin hän sai oman asunnon kehitysvammaisten palvelu­talosta. Nyt hän on viisikymppinen ja tarvitsee yhä apuani monessa asiassa.

Yhdeksän vuotta sitten minusta tuli myös äitini omaishoitaja.

Vanhemmilleni tuli flunssa, jonka vuoksi he joutuivat sairaalaan. Äidillä oli jo silloin muistisairaus, sydänvaivoja ja diabetes, ja liikkuminen oli hankalaa. 97-vuotias isäni oli hoitanut häntä kotona, mutta sillä sairaalareissulla isä kuoli.

Äiti järkyttyi isän kuolemasta niin, että hän vajosi kuukaudeksi kooman tapaiseen tilaan. Äiti ei puhunut eikä juuri noussut sairaalan sängystä, ellei häntä nostettu.

Kun äiti viimein virkosi, hänen liikuntakykynsä oli romahtanut ja muistisairaus pahentunut. Hän puhui pitkään vain saksaa, jota onneksi osasin.

Olisin halunnut, että äiti olisi voinut jäädä osastolle, mutta lääkärin mielestä äiti pärjäisi kotona.

Se oli rankka vaihe. Äiti pysyi juuri ja juuri rollaattorilla pystyssä ja tarvitsi apua kaikessa. Hän ei kyennyt tekemään ruokaa eikä päässyt portaita alas pesutiloihin ilman apua.

Olin 61-vuotias ja vielä päivätyössä. Työni ohessa minun piti järjestellä äidin asiat. Poikkesin hänen luonaan monta kertaa viikossa matkalla töistä kotiin. Kesti aikansa, ennen kuin sain hänelle kotihoidon palvelut.

Äiti lähinnä makasi sängyssä ja muisteli menneitä. Hän nousi ylös vain, kun joku nosti hänet.

Putkiremontti oli onnenpotku, koska sen nojalla äiti sai väliaikaispaikan hoivakodista.

Äiti piristyi heti ja suorastaan puhkesi kukkaan. Hän söi muiden hoivakodin asukkaiden kanssa ja osallistui bingoon ja lauluhetkiin. Uskovaiselle äidilleni oli tärkeää sekin, että omahoitaja vei hänet sunnuntaisin kirkkoon.

Putkiremontin jälkeen yritin järjestää äitiä yksityiseen hoitokotiin, mutta hinnat olivat mahdottomat.

Äiti sai paikan kaupungin palvelutalosta mutta ei halunnut mennä sinne. Hän halusi muuttaa meille.

Sanoin siihen tiukan ein, mistä äiti loukkaantui syvästi. Hän jaksoi muistuttaa kaikille, että se olin minä, joka pakotin hänet palvelutaloon.

Äiti sai palvelutalosta oman yksiön. Teimme siellä yhdessä ruokaa ja kävimme välillä ulkoilemassa. Perushoito tuli talon puolesta, mutta jos äiti heräsi yöllä, hän soitti aina minulle eikä hälyttänyt apua turvapuhelimella.

Sitten tapahtui äidin elämän pahin tragedia.

Muistisairaan lähelle ei saisi koskaan jättää lääkkeitä. Niin kuitenkin tapahtui. Äidin muisti oli jo pahasti heikentynyt, ja hän melkein menehtyi syötyään hänelle kuulumattomia vahvoja psyykelääkkeitä.

Tein tapauksesta potilasvahinkoilmoituksen, johon odotan edelleen Espoon kaupungilta virallista vastausta.

Sairaalasta palattuaan äiti taantui. Hänet piti siirtää hoivakotiin, jossa hän oli ollut aiemmin.

Kalustimme äidin huoneen tutuilla tavaroilla. Äiti piristyi vähän. Hän kuunteli jumalanpalveluksia ja katsoi tv:tä nojatuolissaan. Henkilökunta haki hänet pyörätuolilla syömään muiden kanssa.

Omaishoitajuuteni muuttui hoidon tasosta huolehtimiseksi. Katsoin, että äidillä oli puhtaat vaatteet ja koetin pitää huolta siitä, että häntä vietäisiin vessaan, ettei hänen tarvinnut olla jatkuvasti vaipoissa.

Se ei ollut helppoa, koska henkilökunta vaihtui tiuhaan.

En silti missään vaiheessa harkinnut hoitavani äitiä kotona, sillä olen tehnyt osani tyttäreni kanssa.

Pidin kuitenkin äidin puolia kuin leijonaemo. Olin oppinut tyttäreni hoitamisesta terrierimäisen tyylin. Tiedän, että pitää olla luja ja vaatia asioita.

Viimeisenä äitienpäivänä me kaikki lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset kokoonnuimme äidin ympärille. Lauloimme yhden hänen lempivirsistään, ja äiti lauloi hiljaa mukana.

Viikko ennen kuolemaansa hän kuiskasi minulle: vie minut pois.

Hänellä oli pahoja makuuhaavoja, jotka olivat varmasti hirvittävän kivuliaita. Vaadin hänelle monta kertaa särkylääkettä. Palvelutalolta lähtiessä itkin, niin rankkaa oli nähdä valoisa ja aktiivinen äiti siinä tilassa.

Äiti kuoli kauniina heinäkuisena sunnuntaina. Hän oli silloin 94-vuotias. Muistot äidistä ovat valoisia. Juttelen hänelle edelleen.

Olen sanonut tyttärilleni, että sitten kun on aika, laittakaa minut palvelutaloon. En halua, että kukaan joutuu vuokseni omaishoitajaksi. Mutta vierailulla pitää käydä usein, ja joskus haluan kauniin kampauksen, nypityt kulmat ja punaa huuliin.”