"Yöllä kolmelta heräsin oksentamaan, enkä pystynyt enää nukkumaan. Menin aamulla töihin mutten kyennyt tekemään mitään. Tunsin itseni typeräksi ja mitättömäksi. Ei mennyt kauan, kun jouduin sairaalahoitoon.

Menimme mieheni kanssa naimisiin kesällä 2017. Päätimme, että haluamme lapsia pian. Tein maisterintutkintoa ja etsin töitä. Olen lastentarhanopettaja, ja alallani on paljon töitä tarjolla. Olen aina ollut aikaansaava, joten ajattelin, ettei vauvaprojektille olisi esteitä.

Lue myös: Raskaus jätti pömppömahan ja kivun

Tulin raskaaksi ensimmäisestä kierrosta. Pahoinvointi alkoi viikko positiivisen raskaustestin jälkeen. Oloni oli vetämätön ja huono. Seuraavalla viikolla oksensin jo 30 kertaa päivässä, myös yöllä. Kaikki, mitä vatsassa oli, tuli ylös. En voinut kävellä kuin tuettuna.

Viikon päästä olin niin heikkona, että mieheni joutui auttamaan minut terveyskeskuksen päivystykseen. Olin raskausviikolla 7+2, eli aivan alussa. Kehoni oli päässyt kuivumaan pahasti. Sain suonensisäinen nesteytyksen.

Henkilökunta vähätteli tilaani. Sain kuulla, että kyse on normaalista raskauteen kuuluvasta pahoinvoinnista.

Yritin toteuttaa ohjeita, mutta huono olo pysyi. Kävin useita kertoja tiputuksessa terveyskeskuksessa. Samalla jatkoin sinnikkäästi työnhakua. Sitten sain työpaikan päiväkodista.

Juuri ennen ensimmäistä työpäivääni vointini paheni. Olin raskausviikolla 9. Veriarvoni olivat huonot, ja elimistöni oli päässyt taas kuivumaan. Jouduin sairaalaan.

Ilmoitin uudelle työnantajalle, etten pääse vielä töihin sairauslomani vuoksi. Vastaus oli, että jos en tule, ei tarvitse tulla ollenkaan.

Olin järkyttynyt. Kun neljän päivän päästä pääsin kotiin, päiväkodin johtaja soitti. Hän painosti minua ilmoittamaan, että olen itse päättänyt luopua työstä. Olin liian heikko taistelemaan oikeuksistani. Annoin asian olla.

Lue myös: Nanna Karalahti: "Raskauskilot tulevat muusta kuin lapsesta"

Oksentelu jatkui 20–30 kertaa päivässä. Tuli päiviä, jolloin olo oli jokseenkin siedettävä. Se toi toivoa. Ehkä tämä kohta menee ohi. Sitten tuli taas päivä, jolloin oksensin kaiken. Kävin henkisesti pohjalla, olin alakuloinen.

Koin painetta mennä töihin. En halunnut olla koko raskausaikaa sairauslomalla. Oli vaikea hyväksyä, etten kyennyt tekemään mitään.

Mieheni auttoi, minkä pystyi. Hän osti kaupasta kaiken mahdollisen, mitä saatoin kuvitella pystyväni syömään. Esimerkiksi mehujäitä oli pakastimessa kymmenittäin. Illalla töiden jälkeen hän istui makuuhuoneessa seuranani ja piti kädestä kiinni, kun television katsominenkin oli minulle liikaa.

Tilani oli myös miehelleni kova paikka. Vauvasta puhuminen oli hänelle välillä vaikeaa, ja huoli jaksamisestani painoi häntä. Tunsin, että olen maailman huonoin vaimo.

Sinä ylireagoit, sain kuulla jatkuvasti, kun kävin terveyskeskuksessa ja sairaalan päivystyksessä. En kuulemma kestänyt tavallisia raskausoireita. Minulle jopa sanottiin, että aiheutan oireeni itse, koska en syö tarpeeksi.

Kerran hoitaja sanoi tylysti, etten ole lapsi tai vanhus enkä siksi tarvitse miestä saattajaksi osastolle. Romahdin itkien makaamaan lattialle. Mieheni tuki oli minulle todella tärkeää.

Kaikki tämä tuntui epäreilulta.

Kärsin unettomuudesta, koska voin niin pahoin myös yöllä. Murehdin ja ahdistuin. Ajattelin, että kaikki on pilalla.

Kun jouduin toisen kerran sairaalaan raskausviikolla 15, papereihini ilmestyi sana hyperemeesi. Kun etsin tietoa siitä, löysin siitä kärsivien tukiryhmän. Oli helpottavaa huomata, etten ollut yksin eikä vika ollut minussa.

Tiedän, että jotkut hyperemeesistä kärsivät kokevat tilan niin ahdistavaksi, että harkitsevat jopa raskauden keskeytystä. Minulla se ei käynyt mielessä. Synkin ajatukseni oli, että olisi helpompi vain kuolla pois. Suhteeni vatsassa olevaan vauvaan oli kaikesta huolimatta hyvä.

Saatoin silitellä vatsaani ja vakuutella, että me kyllä selviämme yhdessä. Vauvan liikkeet antoivat minulle lohtua. Rakenneultrassa näkyi, että vauvalla oli kaikki hyvin.

Lue myös: Marja Salo: Ajattelin pitkään, etten ole riittävän hyvä

Olin sairaalassa osastohoidossa lopulta kolmesti, aina neljä päivää kerralla. Sain suonensisäistä nesteytystä ja ravintoliuosta. Hoitojaksojen välissä kävin liki päivittäin tiputuksessa.

Sain erilaisia lääkkeitä, mutta kunnolla toimivaa vaihtoehtoa ei löytynyt. Yhdestä pahoinvointilääkkeestä tuli pahoja sivuoireita: tärisin enkä pystynyt olemaan paikoillani. Minulle määrättiin myös psykoosilääkettä. Säikähdin toden teolla. Olenko sittenkin tullut hulluksi?

Tuttu psykoterapeutti kertoi, että sitä käytetään paljon raskaana olevilla naisilla, joilla on pahoja univaikeuksia. Se onneksi auttoi.

Kun raskautta oli takana puoli vuotta, pahoinvointi alkoi hieman helpottaa. En oksentanut enää ihan joka päivä enkä ollut täysin sänkypotilas. Toki huonojakin päiviä tuli.

Sain työn päiväkodin varajohtajana ja ryhmän opettajana. Uusi työnantaja oli ymmärtäväinen, kun jouduin kuukauden sairauslomalle vain kahden työpäivän jälkeen.

Painoni laski aluksi 10 kiloa. Kun viikolla 26 pystyin alkaa syödä varovasti, kehoni otti siitä kaiken irti. Himoitsin suklaata, josta en yleensä tykkää. Raskauskiloja kertyi lopulta vajaat kymmenen.

Kärsin B-vitamiininpuutoksesta, jota korjattiin tiputuksessa ja pistämällä suoraan lihakseen. Hampaisiin tuli oksentelusta hieman kiillevaurioita ja pieniä reikiä.

Pahoinvointi jatkui aivan raskauden loppuun saakka. Hyperemeesi oli kuin yhdeksän kuukautta kestävä norovirus – paitsi pahempi. Pahoinvointi hallitsi koko kehoa. Se tuntui sormenpäissä asti: nekin olivat voimattomat.

Toivoin, että se olisi voimaannuttava kokemus ja kävin aktiivisen synnytyksen illoissa. Mutta eihän sekään mennyt niin kuin olin suunnitellut.

Synnytys kesti 30 tuntia, ja oksensin noin 50 kertaa. En tiedä, mistä nestettä edes riitti. Ponnistusvaiheessa mies ja kätilö pitelivät vuorotellen oksennuspussia minulle.

Kun terve tyttö nostettiin syliini, tunsin voittaneeni sodan. Uskomatonta, mutta pahoinvointi loppui siihen. Tunsin suurta helpotusta ja rakkautta tytärtämme kohtaan, mutta olin todella heikkona. Minulle nousi 39 asteen kuume, enkä jaksanut pitää vauvaa sylissä.

Nyt Ester on jo yhdeksänkuinen, touhukas, iloinen ja terve lapsi. Päivät täyttyvät musiikista ja yhteisistä leikeistä. Hän kulkee mukanani yliopisto-opinnoissani.

Lue myös: Yli 35-vuotiaina äidiksi tulleiden lapset menestyvät elämässä muita paremmin

Hyperemeesi voi olla perinnöllinen. Tiedän, että se on ollut ainakin eräällä toisella suvussani. Olen toipunut fyysisesti hyvin, mutta raskaus jätti trauman, jonka takia käyn neuvolapsykologin luona. Minulla on myös yhä lääkitys unettomuuden hoitoon.

Onneksi olimme tunteneet mieheni kanssa kauan. Muuten emme ehkä olisi enää yhdessä. Hän tiesi, etten ollut oma itseni vaan oikeasti kipeä. Raskausaika lähensi meitä.

Vaikka vauva oli toivottu, en tiedä, pystyisinkö käymään läpi samaa helvettiä. Mieskin on nähnyt painajaista positiivisesta raskaustestistä. Se myös surettaa. Jääkö Ester ainokaiseksi? Nyt tuntuu, että lapsiluku jää tähän."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 6/2019.